Puheenvuoro



Niiranen Pekka, edustaja

Otsikko:
Uutta diakonivirkaa koskevien säännösten lisääminen kirkkolakiin ja kirkkojärjestykseen (Kirkkohallituksen esitys 1/2015)

Täysistunto:
Tiistaina 5 päivänä toukokuuta 2015 klo 10.15

Teksti:
Arvoisa arkkipiispa, hyvät läsnäolijat. Savolaisia pidetään monesti jahkailevina. Mutta täytyy sanoa, että syntyperäisenä savolaisena olen kateellinen. Olen kateellinen tälle kirkolle siitä, että se on pystynyt jahkaamaan tämän asian parissa näin pitkään, eikä sen selvempää ole tullut nytkään. Jos tämä esitys, joka meillä on edessämme, edustaa, miten se oli, "teologista johdonmukaisuutta ja taloudellista edullisuutta", täytyy sanoa, että mitähän ne esitykset olisivat, jotka eivät sitä edustaisi. Tässä aikaisemmat puheenvuorot ovat käsitelleet eri alueita. Piispa Kalliala toi hienosti esille tätä diakoniakäsitteen, miten sanoisin, teologista horjuvuutta, joku voisi sanoa jopa skitsofreniaa, mutta kyllähän tässä vielä muunkinlaisia pointteja on löydettävissä. Muutama esimerkki. Tämän esityksen voimaantulosäännöksen yhteydessä sanotaan, että henkilö, joka on lain voimaantullessa tässä virassa on edelleen kelpoinen virkaansa, ja tästä myös kirkkoneuvos Huokuna mainitsi esittelypuheenvuorossaan. Tätä avataan vielä kirkkohallituksen esityksen sivulla 43, sanotaan: "Aiemmin kirkon diakonisissa", siis diakonian virassa, "ja katekeettisissa viroissa palvelleet ja piispainkokouksen edellyttämän tutkinnon suorittaneet voivat siirtyä kirkon vihkimysviran piiriin sitä halutessaan ja muiden edellytysten täyttyessä." Siis "voivat siirtyä" ja "sitä halutessaan". Eli kyseessä on vapaaehtoinen vihkimyksen hakeminen tehtävää jo hoitavalle ihmiselle, ja se on mielestäni ongelmallista. Tähän asiaan on perustevaliokunta kiinnittänyt huomiota jo silloin neljä vuotta sitten, eli että samoissa tehtävissä seurakunnassa voisi toimia sekä vihittyjä että vihkimättömiä työntekijöitä. Minun näkemykseni mukaan tällaisella vapaaehtoisuudella olisi suoraa vaikutusta myös piispalliselle kaitsennalle. Vihkimättömät eivät ainakaan minun vaatimattoman ymmärrykseni perusteella olisi kaitsennan alaisia.

Sitten jos puhutaan kustannuksista. Tähän uuteen vihkimysvirkaan vihittävän pitäisi osallistua myös ordinaatiokoulutukseen, ja vaatimus koskee esityksen mukaan myös jo seurakunnan palveluksessa olevia vihkimystä hakevia. Tämä ordinaatiokoulutus kestää kirkkohallituksen mukaan nykyisin keskimäärin kolmesta neljään päivää, joissakin hiippakunnissa vielä sen lisäksi järjestetään kahdesta kolmeen päivään kestävä retriitti. Puhutaan siis yhteensä viikosta. Tämän lisäksi järjestetään erikseen vielä vihkimisharjoitus ja ordinaatiopubliikki. Kirkkohallitus on käsittämättömässä viisaudessaan arvioinut myös, mitä tämä kustantaisi. Koulutukseen osallistumisesta aiheutuisi palkka-, täysihoito- ja matkakustannuksia yhden henkilön osalta noin 500 euroa. Tämän lisäksi kustannuksia syntyisi tuomiokapitulin viranhaltijoiden kuluista ja vihkimistilaisuuksien järjestämisestä. Kirkkohallitus arvioi sivulla 46, että uuteen vihkimysvirkaan siirtyvien ja vihkimystä hakevien kokonaismäärä olisi 3000 henkilöä ja että siirtymävaiheen kustannukset olisivat noin 750 000 euroa. Tämä on mielenkiintoinen laskelma. Nimittäin vain neljä vuotta sitten kirkkohallitus arvioi, että jos vihittäviä olisi siirtymävaiheessa noin 2 500, siis 500 vähemmän, siirtymävaiheen kokonaiskulut olisivat noin 1,4 miljoonaa euroa, hiippakuntaa kohti noin 150 000 euroa. Nyt siis, kun ordinaatiokoulutukseen arvioidaan osallistuvan huomattavasti enemmän kuin silloin neljä vuotta sitten, kulut ovat yllättäen pienemmät. Eli vain 750 000 euroa. Minun kertolaskutaitojeni mukaan tulos olisi vähintäänkin se 1,5 milj. euroa. Tämä summa ei kirkkohallituksen itsensä mukaan vielä siis sisällä tuomiokapitulin viranhaltijoiden kuluja, mutta ei se kyllä taida sisältää myöskään seurakuntien sijaisten palkkaamisesta aiheutuvia kuluja, sillä jonkunhan ne työt pitää tehdä silloin, kun vihittävät istuvat koulutuksessa.

Tässä kirkkohallituksen esityksessä, aivan niin kuin piispa Kalliala tuossa toi esille, diakonia halutaan ymmärtää paljon laaja-alaisempana kuin vain lähimmäisenrakkauden toteuttamisena. Näin siitäkin huolimatta, että juuri tämä, hienosti sanottuna sosiaalis-karitatiivisesti ymmärretty toiminta, on se, jonka suomalainen yhteiskunta on ottanut omakseen ja joka on, näin väitän, olennaisesti vaikuttanut ihmisten kirkkoa koskevaan arvostukseen. Ennen edellistä lamaa eli vuonna 1990 kirkkoon luotti Kirkon tutkimuskeskuksen mukaan vain joka kolmas suomalainen. Laman jälkeen tämä luottamus nousi niin, että vuonna 2005 kirkkoon luotti jo lähes kaksi suomalaista kolmesta. Aika yleinen arvio on, että tällaisen luottamuksenosoituksen taustalla on ollut nimenomaan kirkon diakoniatyö. Tästä huipputuloksesta on nyt palattu jo vähän taaksepäin: vuonna 2009 kirkkoon luotti enää alle puolet suomalaisista. Meistä itse kukin voi vain spekuloida, miten käy luottamuksen, jos diakoniatyöntekijöiksi kutsutut ja vihityt ryhtyvät oman uuden hengellisen säätynsä puitteissa tekemään ihan jotain muuta kuin auttamaan niitä kaikkein heikoimmassa asemassa olevia ihmisiä. Perustevaliokunta kiinnitti tällaiseen riskiin huomiota jo neljä vuotta sitten, ja saman huolen on esittänyt nyt myös Diakoniatyöntekijöiden liitto. Käsillä olevan kirkkohallituksen esityksen mukaan tämä huoli ei ole ainakaan vähentynyt. Kun aikaisemmin tässä täysistunnon aikana epäiltiin minun epäilleen toisten uskoa, niin täytyy sanoa, että nyt tämä minun uskoni on kyllä mennyt, ainakin tähän esitykseen. Eli tämä ei ole elinkelpoinen esitys. Näillä eväillä ei kannata jatkaa. Tämä on aivan selvä asia jokaiselle täysijärkiselle ihmiselle, jollaisena itseäni pidän. Eli esitän tämän esityksen raukeamaan jättämistä.


Paluu