Puheenvuoro



Orsila Markku, edustaja

Otsikko:
Parisuhdelain seuraukset kirkossa; piispainkokouksen selvitys kirkolliskokoukselle (Piispainkokouksen esitys 2/2010) - Jatkettu lähetekeskustelu

Täysistunto:
Keskiviikkona 5 päivänä toukokuuta 2010 klo 9.15

Teksti:
Arvoisa puheenjohtaja, hyvät edustajat. Suunnilleen 25 vuotta sitten seurakunnan nuortenillassa keskustelimme homoseksuaalisuudesta. Silloin pappi käytti puheenvuoron, joka pysäytti meidät nuoret. Hän sanoi jotenkin niin, että kun laittaa alastoman naisen ja miehen seisomaan rinnakkain, niin aika äkkiä huomaa, miten tämä juttu on tarkoitettu. Mielikuvitus laukkasi. Kokeilkaapa. Vähän se nauratti ja huvitti. Tuo vastaus riitti silloin. Joitakin vuosia myöhemmin nuorena aikuisena muistan tilanteen, jossa koulutoverini yritti kertoa minulle, hyvin arasti ja varovaisesti, että hän on alkanut seurustella toisen miehen kanssa. Ei hänellä ollut paljon sanoja, minulla vielä vähemmän. Tuskin yhtään. Tilanteesta jäi hyvin vaivautunut olo. Huomasin, että biologiset ja luomiseen liittyneet aiemmat vastaukset, joita minulla oli, ne eivät nyt riittäneet. Jäi ajateltavaa. Viime viikolla tapasin opettajan, joka sanoi keskustelleensa pienten eka- ja tokaluokkalaisten kanssa koulussa siitä, ovatko nallet nukkeja vai ei. Sellainen väittely oli syntynyt luokassa ja sille tehtiin tilaa. Pienet koululaiset esittivät viisaita, perusteltuja kantojaan ja näkemyksiään - puolesta ja vastaan. Opettaja oli selvästi nauttinut siitä keskustelusta, vaikka aivan lopullista vastausta ei ollut löytynyt. Tämä juttu on tullut mieleeni, kun olen kuunnellut salissa käytyä keskustelua. Vaikka tilanne on nyt vähän erilainen. Täällä on olemassa nytkin perusteltuja mielipiteitä. On jäsennelty, on määritelty, on pohdittu ominaisuuksia ja niiden syntyä, merkityksiä. Aivan viikon aluksi ajattelin sitä ajatusta, joka täällä sanottiin lähetekeskustelun ensimmäisenä päivänä. Tänään sitä on toistettu, että me emme ehkä voi toistemme perusteltuja kantoja muuttaa. Olen ollut samaa mieltä. Mutta en sitten kuitenkaan ole. Jaetut ajatukset, täällä lausutut sanat, koko tämä vuosien yhteinen etsintä. Kyllä se muuttaa, minun ajatuksiani ainakin. Eihän se niin voi olla, että sinä ja minä, me olemme jotenkin niin lukossa, että me emme voisi ottaa toistemme ajatuksia vastaan. Miettiä ja tuumia. Sanat haihtuvat ilmaan, mutta kyllä ne aina jäävät jonnekin. Vaikka nämä kannat eivät aikuisilla, paljon asioita pohtineilla ihmisillä yhtä-äkkiä muutukaan, yhteinen tehtävämme on etsiä tietä, edetä. Tämä eteneminen näyttää olevan vaikeaa. Koska täytyy punnita, miten nämä ratkaisut vaikuttavat tulevaisuudessa. Moniin vaihtoehtoihin joita tähän asti on löytynyt, näyttää liittyvän ahdistusta ja kipua jollekin. Vaikka yhteinen kanta taitaa olla, että tästä kysymyksestä ei saisi tulla ihmisille este löytää ilosanoma, sekään ei näytä avaavan ratkaisun ovea. Yhdelle ilosanoman este tuntuu olevan rukous samaa sukupuolta olevien parisuhteen puolesta, toinen taas näkee, että juuri rukoilematta jättäminen peittää muunkin ilosanoman alleen. Jos me hallitsisimme nyt tämän asian, se toisi turvaa. Usko on turvan ja turvattomuuden temmellyskenttä. Usko liittyy turvaan ja turvattomuuteen. Jos hallitsisimme elämää ja sen arvaamattomuuksia paremmin, se lisäisi turvaa. Hallitsematon elämässä saa myös etsimään ja kaipaamaan turvaa. Hallinta, siitäkö tässä on kyse. Entä rukous? Eikö siinä usein juuri etsitä turvaa hallitsemattomien asioiden keskellä? Eilen Maarian kirkon aamumessussa oli jätetty pieni tila hiljaiselle rukoukselle. Minä rukoilin hiljaa mielessäni. En ajatellut yhtään tätä salia tai näitä keskustelua. Pyysin turvattomuuteen apua. Ajattelin kaikkein lähimpiä ihmisiäni ja heidän huoliaan. Voi olla, että pyyntöni olivat myös itsekkäitä. Pyysin samalla myös itselleni rauhaa ja turvaa. Silti sain siinä, kenenkään näkemättä, puhua Jumalalle. Voiko rukousta hallita? Ei taida voida. Sain huokaista hiljaisessa rukouksessa Jumalalle sen, mitä mielessä on. Juuri sen. Oli minulla oikeutta muiden mielestä tai ei. Ja tuntui hetken helpommalta. Vain minun ja Jumalan välinen rukous se sinä aamuna oli. Onko tässä keskustelussa kyse siitä, että yritämme hallita ääneen lausuttua rukousta? Rukous on julkinen heti, jos siinä on Jumalan edessä kaksikin ihmistä rukoilemassa ja sanat sanotaan ääneen. Millainen voima rukous on? Tuttujen rukousten sanoja voi toistaa. Kyllä kai näin kirjoitettuja rukouksia voi hallita vähäsen. Jokainen ihminen voidaan saada toimimaan kirkossa sovittujen ohjeiden mukaan. Mutta ei rukousta voi hallita. En minä ainakaan halua edes hallita rukouksen mahdollisuutta. Aloitin kuvalla seurakuntanuoren maailmasta. Silloin turva löytyi siitä opetuksesta. Myöhemmin olen joutunut yhä uudestaan keskustelemaan toisten ihmisten, itseni, Raamatun ja Jumalan kanssa. Ajatteluni, toivottavasti tämänkin päivän jälkeen, löytää taas ja taas uusia uomia. Kuvat täydentyvät yhä uudelleen. Tämä ei ole sama tilanne kuin siinä pienten koululaisten luokassa, jossa pohdittiin silloin perustavaa kysymystä nallen ja nuken erosta. Mutta opettaja näytti toimineen avaran keskustelun kautta niin, että lasten ymmärrys lisääntyi. Tarve tyrmätä toinen kanta väheni. Uskon niin, että seuraava leikki, yhdessä olon hetki, parani. Rukouskin muuttuu. Huomenna saatan haluta rukoilla eri tavalla kuin tänään. Mieleni on etsinyt näitä mielikuvia rukouksesta. Minulle on opetettu myös vaikkapa niin, että rukous on kuin silta, tai toisaalta se voi olla kuin vesi. Vesikuva nousee vaikkapa arkkipiispa John Vikströmin puheesta vuodelta -96. Hän aloitti puheensa kansainvälisessä Rauhanrukouksessa Roomassa tuolloin pohtimalla kokemustaan kun hän oli uinut Kuolleen meren suolaisessa vedessä. Vesi kantoi ihmeen kevyesti, ei tarvinnut räpiköidä pysyäkseen pinnalla. Vesi tuntui kantavan uimaria täysin. Hän sanoi kokemuksen antaneen havainnollisen opetuksen siitä, mitä elämä Jumalassa on ja mitä rukous on. Jos rukous on myös silta, toivomme että se on silta yli turvattomuuden synkkien vesien. Se silta taitaa olla vain siitä kummallinen, että sille astuessa ei voi olla ihan varma minne se vie. Katekismus taitaa opettaa jotenkin niin, että rukous on ihmisen tapa olla ja elää. Tapa olla ja elää. Nyt piispainkokous on pohtinut, että voisimme etsiä rukouksen sanoja samaa sukupuolta olevan parin pyytäessä rukousta. Mitä muuta me voimme tehdä, kuin etsiä ja haparoida näitä sanoja. Emme me voi kahlita rukousta, tapaa olla ja elää.


Paluu