Puheenvuoro



Huovinen Eero, piispa

Otsikko:
Kertomus Kirkkohallituksen ja hiippakuntien toiminnasta vuonna 2005 sekä Kirkon keskusrahaston tilinpäätös ja vastuuvapauden myöntäminen

Täysistunto:
Maanantaina 8 päivänä toukokuuta 2006 klo 13.00

Teksti:
Arvoisa puheenjohtaja ja hyvät edustajat. Kirkkohallituksen toimintakertomukseen liittyy läheisesti juuri pöydille jaettu Suomen evankelis-luterilaisen kirkon vuosikatsaus. Se on tavallaan lyhyt versio virallisesta vuosikertomuksesta ja antaa yleistajuisen tiiviin, luettavan, tyylikkään, modernin ja visuaalisesti mukaansa tempaavan kuvan kirkostamme. Olen ollut hyvin iloinen siitä, että tällainen suppea, taitavasti ja ammattitaitoisesti laadittu vuosikatsaus on viime vuosina voitu julkaista. Monien teollisuusyritysten ja liikelaitosten katsauksiin verrattuna kirkon vuosikatsaus puoltaa hyvin paikkaansa ja on korkeatasoinen. Se on hyvä esimerkki kirkon yritysviestinnän kehittämisestä. Kun vuosikatsausta lukee, syntyy vaikutelma, että tavoitteena on ollut antaa kuva kirkosta, jossa kynnys olisi mahdollisimman matala. Luterilaisittain ei juuri paljon parempaa tavoitetta voi asettaa; armolla ei ole ehtoja. Kun tällaisia vuosikatsauksia varmaan vastaisuudessakin julkaistaan, lienee mahdollista vähän pohtia sen sisältöä.

Missä on kirkon ydin? Missä on kirkon omin asia? Missä on pihvi? Mistä viime kädessä on kysymys? Esitteessä sanotaan painokkaasti kahteen kertaan, ensin sivulla 4, että "viime kädessä kirkossa on kyse ihmisen suhteesta Jumalaan". Ja edellisellä sivulla arkkipiispa sanoo vielä painokkaammin: "Kaste kertoo, mistä kirkon jäsenyydessä viime kädessä on kyse: Jumalan armosta, Jumalan lahjasta. Kyse ei ole ihmisen sitoutuneisuudesta, aktiivisuudesta tai uskon vahvuudesta. Kirkon jäsenenä saa olla Jumalan armosta, jokainen kyllä kelpaa." Olen näistä selkeistä viesteistä hyvin iloinen. Miten kirkon omin todellisuus, Jumala, käytännössä tulee ilmeiseksi? Miten Jumalan todellisuus näkyy tämän esitteen valossa meidän kirkossamme? Esite vastaa tähän kysymykseen käyttämällä iskusanaa "hengellisyys". Jos avaatte esitteen sivulta 8, löydätte siitä ehkä keskeisimmän, hengellisyyttä koskevan jakson. Alaotsikon, "Sielun sopukoihin", alla sanotaan näin: "Hengellisyys on yksilöllinen ja henkilökohtainen osa elämää. Hengellisyys tuo monelle mieleen jumalanpalveluksen, rukouksen ja Raamatun lukemisen. Hengellisyyden häivähdyksiä voi kuitenkin tavoittaa lähes kaikilla elämän tasoilla. Hengellisyys saa kasvuaineksia musiikista, luonnosta, kuvataiteesta, kirjallisuudesta, hiljaisuudesta, teatterista ja elokuvista, keskusteluista, liikunnasta."

Olette varmaan panneet merkille, että kirkossamme juuri sana "hengellisyys" on viime vuosina tullut kuvaamaan sitä, mikä on meidän ydinasiamme. Taustalla on ehkä jo 1970-luvulta alkanut keskustelu, ensin vierasperäisellä sanalla ns. "spiritualiteetista", hengellisestä elämästä. Sana tuotiin alunperin vastapainoksi. Haluttiin sanoa, että kirkko ei ole vain organisaatio, kyse ei ole vain toiminnasta, ei vain hallinnosta, ei ihmisen omista aktiviteeteista, vaan jostain syvemmästä. Hengellisyys on hyvän tuntuinen sana. Kirkko on hengellinen yhteisö, uskovien yhteisö, meillä on uskonnollinen tehtävä. Kuitenkin on syytä kysyä, mistä hengellisyydestä on kysymys. Millainen kuva hengellisyydestä annetaan? Kun lukee äskeistä sitaattia sivulta 8, syntyy vaikutelma, että hengellisyys on ensisijaisesti inhimillinen ominaisuus, ihmisen luonnollinen piirre, elämyksellisyyden yksi taso, yksilöllinen, kunkin yhden ihmisen kohdalla juuri hänelle sopiva elämänmalli. Mihin hengellisyys esitteen mukaan kiinnittyy? Mitä suositellaan? Ensin sanotaan, että "monelle" hengellisyys tuo mieleen klassiset hengellisyyden kiinnikkeet, jumalanpalveluksen, rukouksen ja Raamatun lukemisen. Jatko kuitenkin laajentaa käyttämällä "kuitenkin"-sanaa. Tämä pieni suomalainen viestinnän sana antaa ymmärtää, että "monille" mieleen tulevan asian rinnalla on muita hengellisyyden kiinnikkeitä, elämän tasoja, kasvuaineksia musiikista jne. aina liikuntaan asti.

Vanhastaan luterilaisuudessa hengellisyyden kiinnittymiskohtia on nimitetty Jumalan armon välineiksi, siis tavoiksi, joilla Jumala haluaa tavoittaa ihmisen. Armon välineistä esitteessä mainitaan myönteisesti vain kaste, sekin arkkipiispan esipuheessa, toisen kerran lyhyesti kummiuden yhteydessä, mikä onkin oikein hyvä jakso esitteessä. En voi välttää kiinnittämästä huomiotani sanoihin "Sielun sopukoihin", siis sivun 8 otsikkoon. Teologiset opintonsa edes jollain tavalla lukeneet tietävät, että keskiajalla ennen uskonpuhdistusta katolisessa teologiassa esitettiin sellainen oppi, jonka mukaan ihmiselle on lankeemuksen jälkeenkin jäänyt sielun sopukkaan, sielun sisimpään, jäänyt turmeltumaton sielun kipinä. Jos ihminen haluaa tavoittaa oikean hengellisyytensä, hänen pitää kääntää katseensa omaan sisimpäänsä ja etsiä sieltä se ydin, joka on jäänyt jäljelle. Sen vuoksi ihmisen varsinainen tehtävä on löytää itsensä, syventyä omaan sisimpäänsä, tavoitella sitä inhimillistä ominaisuutta, joka hänessä on kätkettynä ja saada se ikään kuin kukoistamaan uudelleen, kummallista sanoa, hyvin monilla erilaisilla "elämän tasoilla".

Lutherille oli tärkeää ja myös roomalaiskatolisessa teologiassa myöhemmin oli tärkeää korostaa sitä, että Jumala lahjoittaa hengellisyyden tavoilla, joissa kiinnitytään ihmisen oman minän ulkopuolelle. Sen vuoksi Raamattu Jumalan sanana, sen vuoksi kaste sakramenttina, sen vuoksi ehtoollisen pyhä konkreettinen ulkonainen armon väline ovat niin tärkeitä. Kun luin tätä esitteen kohtaa, mieleeni tuli Augustinuksen sana, jossa hän sanoo "minun sydämeni on levoton minussa, kunnes se löytää levon sinussa, Jumala". Olemmeko me hengellisyyden korostuksessa pakottaneet itsemme joskus kysymään toisin päin: "minun sydämeni on levoton Jumalassa, kunnes se löytää levon oman sielunsa sopukoissa tai elämän kaikilla tasoilla".

Millä tavalla esitteen mukaan kirkon jäsen toteuttaa hengellisyyttään? On ensinnäkin sanottava, että esite antaa hyvin monipuolisen kuvan niistä mahdollisuuksista ja erilaisista tavoista, joilla Suomessa voi olla luterilaisen kirkon jäsen: osallistuminen retriitteihin, kesäjuhliin, seurakuntalehtien lukeminen, taiteen ja teatterin harrastus, kummiuden kunnollinen hoitaminen, nuorisotyön uudet mahdollisuudet, rippikoulun kehittäminen, päihdetyö, vanhustyö, koulujen kristillisestä perinteestä kiinni pitäminen, uskontojen välinen yhteistyö. Kun kuitenkin katsoo esitteen sivua 4, jossa on kuin johdanto kirkon jäsenyyteen, jo otsikko "4 miljoonaa mahdollisuutta", ehkä tyypillinen, vähän pistemäinen, postmoderni houkutteleva otsikko, ilmaisee suunnan: on 4 miljoonaa erilaista tapaa olla luterilainen kristitty. Sitten tulee kahdeksan esimerkkiä siitä, millä tavalla voi olla Suomessa kirkon jäsen, viestinnän keinoilla taitavasti esitettyjä. "Yksi kuuluu kirkkoon, koska on aina kuulunut eikä tulisi mieleenkään erota. Joulukirkko on perinne. Toisella ei ole ollut muuta asiaa seurakuntaan vuosiin kuin vanhempien haudanhoitomaksut. Kolmas päättää kirkkovaltuuston jäsenenä seurakunnan toiminnasta ja taloudesta. Neljännen lapset käyvät seurakunnan kerhossa. Viidennen viikkorytmiin kuuluu sunnuntain messu." Taitavasti ja kauniisti sanottu, melkein kuin rytmivoimistelu. "Kuudes selaa seurakunnan lehteä ja verkkosivuja. Seitsemäs saa uskonnollisia kokemuksia taiteen parissa." Tässä taitaa muuten olla ainoa uskonnollinen ja hengellinen esimerkki jäsenyyden tavoista. "Kahdeksas toimii vapaaehtoisena seurakunnan lähimmäispalvelussa." Jotenkin tuntuu, että esitteessä kynnys on taitavasti laskettu alas, mutta samalla on jääty vähän vähäverisiksi. En halua tinkiä siitä, että kynnys pitää laskea alas. Pitää käyttää modernin viestinnän keinoja, mutta on samalla kysyttävä myös, mitä siellä kirkkosalissa sisällä on tai mitä on kirkon perimmäisessä kammarissa. Miten meille löytyisi oikea luonteva, nykyaikainen tapa puhua Jumalan armon kosketetuksi tulemisesta?

Miten voisimme antaa oikean kuvan kirkon jäsenistä, äideistä, jotka joka ilta lukevat iltarukouksen, miehistä, jotka elämänkarikkojen jälkeen ovat pakotetut tunnustamaan Jumalan johdatuksen elämässään, nuorista, jotka ovat tulleet raittiiseen ja hyvään herätykseen, jäsenistä, jotka laulavat virsiä sydämensä pohjasta, jäsenistä, jotka iloitseva kuulluista rukouksista, jäsenistä, jotka ovat saaneet syntinsä anteeksi ja vapautuneet ahdistuksen kuormista, jäsenistä, jotka lukevat Raamattua ravinnokseen, jäsenistä, jotka luottavat Kristukseen Vapahtajana, jäsenistä, jotka tarvitsevat Herran ehtoollista ravinnokseen, jäsenistä, jotka muistavat pyhää kastettaan, koska tietävät, etteivät muuten pärjää, jäsenistä, jotka iloitsevat kristittyjen yhteydestä, jäsenistä, joille Pyhän Hengen johdatus on totta.

Jos kirkkoa vertaa ravintolaan, niin voisi sanoa, että sen ovella tarvitaan hyvät mainokset ja kohtelias portsari, mutta: mitä on lautasella? Esitteessä on kaunis kansi, Helsingissä Top Sport jakaa samanlaisia. Mielessäni on Bonhoefferin virsi 600, joka puhuu siitä, että toivomme Jumalan vahvistavan "toisen maailman äänen".


Paluu