Puheenvuoro
Tähtinen Tapio
,
edustaja
Otsikko:
Kirkon paikallistason rakenteita koskevan sääntelyn muuttaminen (Kirkkohallituksen esitys 3/2014) - Lähetekeskustelu jatkuu
Täysistunto:
Keskiviikkona 7 päivänä toukokuuta 2014 klo 18.00
Teksti:
Arvoisa puheenjohtaja, hyvät edustajakollegat. Olen maallikko luottamustehtävässä ja melkoinen tuuliviiri. Me tuolla takarivissä istuvat Espoon hiippakunnan kirkolliskokousedustajat olimme viikko sitten tiistaina Tapiolassa tapaamassa seurakuntalaisia. Meille esitettiin kysymys yleisön joukosta: mitkä ovat kasvavan seurakunnan tunnusmerkit? Kysyjän mukaan kirkolliskokousedustajan tulee ne tietää. Tapiolassa kysymykseen ei viime viikolla vastattu. Palaan kysymykseen puheeni lopussa siltä osin kuin se liittyy nyt esillä olevaan asiaan. Kun viikko sitten Tapiolassa kuulin kysymyksen, jäin miettimään päinvastoin sitä, mitkä ovat kuolevan seurakunnan viimeiset sanat. Mielestäni ne ovat: meillä on aina tehty näin.
Muutos on joskus tuskallista. Edelläoleva vastaukseni kuolevan seurakunnan viimeisiin sanoihin ei ehkä sisällä hengellistä viisautta, sitäkin enemmän organisaatioteoreettista totuutta. Jotain tarttis tehdä. Toimintaympäristömme muuttuu joka tapauksessa. Tiedämme, että kirkon jäsenmäärä laskee, kiinteistöjen korjausvelka kasvaa, ja kattamaton eläkevastuu on tällä hetkellä noin 3,2 miljardia euroa. Eläkejärjestelmämme kestävyys huolestuttaa minua. Lisäksi vain noin neljäsosalla seurakunnista menee tällä hetkellä taloudellisesti hyvin. Talous tulee heikkenemään edelleen, eikä kysymys ole talouden suhdanteista, vaan rakenteellisesta ongelmasta. Päätökset IT-alueista, Kirjurista ja Kipasta ovat pyrkineet niin sanottujen tukipalveluiden tehostamiseen. Nyt samaan pyritään muuttamalla kirkon paikallisrakenteita. Talous on vain yksi näkökulma asiaan, mutta niin tärkeä, että sitä ei voi sivuuttaa. Mikään hallintomalli tai -rakenne ei itsessään auta edellä mainittuihin talouden haasteisiin. Yhtymämalli vastaa kuitenkin osaltaan niihin. Sen voidaan katsoa olevan työkalu, jonka avulla voimme paremmin hallita kiinteistökustannuksia, henkilöstöresursseja ja taloutta. Osaamista voidaan lisätä ja keskittää ainakin tukipalveluissa kasvattamatta kuluja. Tämän näkökulman myös edustaja Tiina Reinikainen toi esiin omassa puheessaan.
Yhtymämalli voisi vapauttaa seurakunnat olemaan seurakuntia, ei hallintoyksiköitä, vaan nimenomaan hengellisiä lähiyhteisöjä. Siksi emme saisi jumittua toisarvoisiin kysymyksiin, kuten virkoihin tai metsiin. Pahinta on, jos emme tee mitään. Nykyinen yhtymälainsäädäntö on huonompi vaihtoehto kuin ehdotettu. Minusta hallinto ja tukipalvelut kannattaa keskittää isoihin yksiköihin, ja vastaavasti perustoimintaa toteuttaa lähellä ihmistä. Tarvitsemme uudistuksen, emme kuntalähtöisesti, vaan seurakuntalähtöisesti kirkon omista tarpeista käsin, kuten täällä on jo todettu. Kirkkohallituksen esitys on hyvä kompromissi.
Uudistuksella tähdätään tulevaisuuteen, ja juuri siinä meidän tulisi olla rohkeita. Ei itsemme takia, vaan tulevien sukupolvien takia, joille olemme jättämässä suuret kattamattomat eläke- ja korjausvastuut. Kaikkia täällä tehtäviä päätöksiä tulee arvioida sukupolvien välisen oikeudenmukaisuuden ja solidaarisuuden näkökulmasta. Siis sukupolvien välisen oikeudenmukaisuuden ja solidaarisuuden näkökulmasta. Eräänlaista lapsivaikutusten arviointia sekin, jopa lastenlapsivaikutusten arviointia. Siteeraan viime viikonlopun Helsingin Sanomia: "Moskovaa kiertävällä kehätiellä näkee, mihin Venäjä on menossa. Tai ainakin näkee, että se on menossa jonnekin ja lujaa." Toivon, että me tietäisimme, mihin olemme menossa, ja pääsisimme edes jonkinlaiseen vauhtiin.
Sitten palaan alkuun ja kysymykseen kasvavan seurakunnan tunnusmerkeistä. Monet teistä tuntevat minua paremmin Tukholmassa Santa Claran kirkolla toimivan seurakunnan toimintaa. Se on kasvava seurakunta, ja siinä yhteydessä on listattu yhdeksän tunnusmerkkiä kasvavalle seurakunnalle. Otan niistä esiin vain kaksi. Olkaa huoletta - vaikka niissä kahdessa esille nostamassani Jeesusta ei mainita, niin se on kyllä niissä muissa todettuna. Ensimmäinen: seurakunta välittää hädässä olevista. Diakonia on siis keskeinen, erottamaton osa seurakunnan työtä ja olemusta. Jaan siten edustaja Heikki Hiilamon käsityksen diakonian merkityksestä ja roolista seurakuntiemme yhtenä menestystekijänä. Sen sijaan en jaa hänen näkemystään siitä, että diakonia toteutuisi varmuudella vain pakollisten virkojen kautta. Usko ilman tekoja on kuollutta, ja siksi diakonia on erottamaton osa seurakunnan toimintaa. Uskon hyvän tekemiseen. Toinen kasvavan seurakunnan tunnusmerkki on, että seurakunnassa annetaan paljon valtaa maallikoille. Tätä taustaa vasten en ymmärrä sitä, miksi osa kirkkomme papeista niin voimallisesti haluaa pitää kiinni puheenjohtajan roolista kirkkoneuvostossa tai seurakuntaneuvostossa. Emmekö toivo seurakuntiemme kasvavan? Kirkkohallituksen esitys on tältäkin osin - eli asiasta voitaisiin päättää paikallisesti - kannatettava. Kaiken edellä mainitun perusteella toivon kirkkohallituksen esityksen etenevän esitetyssä muodossa lakivaliokunnassa.
Paluu