Puheenvuoro



Jolkkonen Jari, piispa

Otsikko:
Kirkkona monikulttuurisessa yhteiskunnassa - Suomen evankelis-luterilaisen kirkon
tulevaisuusselonteko (Kirkkohallituksen esitys 7/2014)

Täysistunto:
Tiistaina 4 päivänä marraskuuta 2014 klo 12.30

Teksti:
Arvoisa puheenjohtaja, hyvät kirkolliskokousedustajat. Kuten kansliapäällikkö totesi, selonteko pyrkii kuvaamaan Suomen evankelisluterilaisen kirkon toimintaympäristöön vaikuttavia trendejä ja muutosvoimia seurakuntien, hiippakuntien ja keskushallinnon päätöksentekoa varten. Eli se ei tee päätöksiä, vaan hahmottelee, tai yrittää hahmotella, tulevaisuuden karttaa päätöksenteon pohjaksi, ja sen takia pääpaino on analyysissä, mahdollisen tulevaisuuden kuvaamisessa. Tämä tehtävä on osoittautunut oletettua vaikeammaksi. Nykyistä kulttuuriamme on kuvailtu osuvasti raplex-kulttuuriksi, joka tulee englannin sanoista "rapidly changing and complex" eli nopeasti muuttuva ja monimutkainen. Kuvaavana esimerkkinä nopeista muutoksista voisi käyttää vaikkapa Ukrainan tapahtumia. Kuka meistä täällä marraskuussa vuosi sitten aavisti, että vain kolmen kuukauden päästä Euroopassa syttyy sota?

Tämä huomio raplex-kulttuurista merkitsee yhtäältä, että kovin vahvoja ja varmoja vetoja tulevaisuuden suuntaviivoista me emme voi vetää. Toisaalta juuri tämä on yksi prosessin tulos: yksityiskohtaiset viisivuotissuunnitelmat kuuluvat auttamattomasti menneeseen maailmaan. Ne ovat usein vanhentuneita jo voimaantullessaan. Niinpä monet yritykset ja yhteisöt ovat pyrkineet kehittämään organisaatiotaan mahdollisimman joustavaksi ja muuntumiskykyiseksi. Nyt etsitään resilienssiä, eli yhteisön kimmoisuutta, joustavuutta, kykyä reagoida nopeasti ja tehokkaasti yllättäviin muutoksiin ja jopa kääntää ne eduksi. Esimerkki: Valio joutui kesällä täysin yllättäen ja ilman omaa syytään historiansa pahimpaan kriisiin, kun Ukrainan sodan seurauksena EU:n Venäjälle asettamat pakotteet romahduttivat viennin itärajan taakse. Mitä se teki? Se lanseerasi nopeasti kauppoihin Putin-juuston. Iltalehti otsikoi 15. elokuuta: "Putinin juustot revitään käsistä" ja seuraavana päivänä: "Putinin juusto rikkoi kaikki myyntiennätykset". Normaalisti kuukauden aikana myytävä erä saatettiin myydä yhden aamupäivän aikana. Tämä innoitti sitten some-maailmassa myöskin kuvankäsittelijöitä. Olkoon tämä Putin-juusto meille ajatusleikkinä resilienssistä eli siitä, miten yllättävät vastoinkäymiset voidaan kääntää nopealla ja luovalla reagoinnilla eduksi.

Tehtävänannon mukaisesti selonteko keskittyy monikulttuurista lisäävien muutosvoimien tarkasteluun, ja poimin selonteosta muutamia muutoksen elementtejä.

Ensinnäkin maailmanlaajuisia muutoksia pyrimme hahmottelemaan luvussa 3, muutoksia, jotka tavalla tai toisella vaikuttavat seurakuntiimme. Ensinnäkin tietotekniikka on ubiikkia, tieto liikkuu salamannopeasti ja on kaikkien saatavilla. Juuri nyt esimerkiksi kirkolliskokousedustajan twiitti voidaan lukea Australiassa ja Amerikassa. Tietotekniikka kiihdyttää kulttuuristen vaikutteiden siirtymistä, ja se ohjaa myös jokapäiväisiä toimia kuten ruuanlaittoa, työntekoa, opiskelua, perhe-elämää, ja myöskin vakaumusten muodostamista.

Toiseksi ympäristö asettaa rajoja ja väestönkasvu kiihtyy. Maailmassa elää 2100 todennäköisesti noin 11 miljardia ihmistä, eli 2 miljardia enemmän kuin on ennustettu. Kaikkia ennusteita on korjattu ylöspäin. Valtava väestönkasvu kiihdyttää ilmastonmuutosta, ja ilmastonmuutos taas kiihdyttää ihmisten muuttoliikettä alueiden ja maanosien välillä. Talous muuttuu ja saa muuttamaan. Maailmantalouden painopiste on siirtynyt Atlantilta Tyynellemerelle, ja USA:n ja Euroopan rinnalla Venäjä, Kiina ja Intia nousevat taloudellisiksi mahtimaiksi. Eurooppa on ollut taloudellisessa taantumassa, eikä vahvaa kasvua ole näköpiirissä. Siksi seurakuntien verotulot suhteessa kustannusten nousuun eivät tule kasvamaan. Rakenteellisia uudistuksia kannattaa siis jatkaa. Ihmisten ajatukset liikkuvat: muuttajat kuljettavat mukanaan ruokalajinsa, musiikkinsa, kielensä, katsomuksensa ja myöskin uskontonsa ja urheilulajinsa, ja muuttavat näin myös meitä. Olemme arvioineet, että sekä avoimuus että ennakkoluulot lisääntyvät. Nopeat ja monimutkaiset muutokset johtavat siis yhtäältä ihmisten ja yhteisön avartumiseen, oppimiseen, mutta ne myös kärjistävät epäluuloja ja johtavat suoranaiseen muukalaisvihamielisyyteen. Talouden heilahtelut vahvistavat vastakkainasettelua. Syrjinnän, rasismin, ääriliikkeiden ja terrorismin uhat kasvavat siinä missä myönteinen kulttuurienvälisyyskin.

Kaiken keskellä on myöskin niin, että ihmisessä monet asiat pysyvät. Aikakaudesta toiseen ihminen on ruumiillinen olento, jolla on nälkä ja jano, tarvitsemme kodin ja ystäviä, pelkäämme tuhoutumista, kaipaamme hyväksyntää - ja ihminen etsii myös vastauksia ihmisen elämän perimmäisiin kysymyksiin, teologian kielellä etsii Jumalan kasvoja.

No kaikki tämä muuttaa myös Suomea. Yleinen muutossuunta yhteiskunnassamme vie kohti moninaisuutta. Yhä harvemmin asiat on jaettavissa kahteen vastakkaiseen leiriin, eli moninaisuus on moninapaista. Ensinnäkin muuttajat muuttavat Suomea - meille muuttaa jatkuvasti ja lisääntyvässä tahdissa ihmisiä Venäjältä, Virosta, Kiinasta, Saksasta ja muista maista. Myös suomalaisten väliaikainen muutto ulkomaille lisääntyy ja tuo meille uusia vaikutteita. Muuttoliike koskettaa Suomen eri alueita eri tavoin, ja se lisää alueiden välisiä eroja. Vuonna 2030 pääkaupunkiseudun asukkaista noin viidennes on vieraskielisiä. Monilla alueilla muuton vaikutukset ovat kyllä vähäisempiä, mutta ne ovat kuitenkin todellisia, esimerkiksi venäläisyys itärajan kunnissa. Maan sisäinen muuttoliike kasvaa ja kasvattaa alueiden välisiä eroja. Väestöpohjan kapeneminen muuttotappioalueilla on uhka, mutta kaupungistumisen rinnalla elää myös jonkinlainen akanvirta, eli osa tahtoo muuttaa kaupungista pois maaseudulle etsimään rauhallisempaa elämää ja puhtaampaa luontoa. Suosittelen.

Yhteiskunta monikielistyy. Yhä useammat perheet, päiväkodit ja koulut ovat monikielisiä. Monilla on äidinkielen rinnalla käytössä toinen kieli. Ja toinen kieli ei ole vieras kieli, vaan päivittäisessä käytössä.

Myöskin kotoutuminen muuttaa kaikkia. Eli maahan muuttavilla ihmisillä on ylitettävänä sekä tällaisia virallisia että symbolisia kynnyksiä. Viralliset ovat hallinnollisia, esimerkiksi sosiaaliturvan piiriin pääseminen, oleskelulupa. Mutta tämän kotoutumisen kannalta ratkaisevaa on, miten muuttaja pääsee epävirallisten, ihmisten välisiin suhteisiin liittyvien kynnysten yli. Kuinka hänet hyväksytään mukaan yhteisöön, millaisen aseman hän siinä saa. Tällä hetkellä maahanmuuttajista arviolta 7 % on löytänyt hengellisen kodin luterilaisesta seurakunnasta. Johtopäätös on selvä: emme ole erityisen hyvin onnistuneet hengellisessä kotouttamisessa. Kynnyksiä on yhä.

Kestävyysvaje haastaa yhteiskunnan muuttumaan - yhä pienemmillä resursseilla tulisi tuottaa yhä kasvava määrä hyvinvointipalveluja. Huono-osaisuus myös uhkaa kasautua tietyille ihmisille. Se sukupolvistuu, siirtyy isältä pojalle ja äidiltä tyttärelle. Suomen väestön keski-ikä nousee nopeammin kuin missään muussa EU-maassa, eli vuonna 2030 meillä on noin 1,4 miljoonaa yli 65-vuotiasta. Eläkeläiset ovat osaava ja motivoitunut vapaaehtoistoiminnan voimavara, ja kysymys kuuluu, kuka voisi antaa virikkeitä osaaville ja vielä jaksaville käsille. Kuka voisi antaa turvaa ja lohtua, kun käsien voimat ehtyvät ja ihminen lähestyy kuolemaa? Keskinäinen riippuvuus kasvaa - ihmisten ja yhteisöjen vastuu omasta hyvinvoinnista kasvaa, kun sosiaali- ja terveyspalveluja karsitaan. Silloin myöskin kolmannen sektorin merkitys korostuu hyvinvointipalvelujen järjestämisessä.

Monikulttuurisuus, taikka oikeastaan moninaisuus, haastaa suuret kertomukset eri sukupolville, ja osakulttuureilla ei ole enää yhteistä, sisällöltään ja arvoiltaan yhtenäistä kertomusta. Esimerkiksi sotien muisto ei yhdistä enää siinä määrin kuin 1900-luvulla. Meidän luterilainen elämänrytmi saa rinnalleen muiden kristillisten traditioiden ja uskontojen ja katsomusten juhlakalenterit. Tipaton tammikuu, halloween-juhla ja ramadan vaikuttavat monien elämäntapaan ehkä jopa enemmän kuin luterilainen kirkkovuoden kierto. Kirkon kannalta on ratkaisevaa, miten me ymmärrämme monikulttuurisuuden. Ajattelemmeko, että se velvoittaa meitä hienotunteisesti jotenkin vaikenemaan omista vakaumuksista tai tehtävästä, vai ajattelemmeko, että juuri monikulttuurisuus oikeuttaa kertomaan rohkeasti keitä olemme, mihin uskomme, ja mitä hyvää meillä on annettavana ihmisille ja koko kulttuurillemme?

Työryhmä on pyrkinyt hahmottamaan myös katsomuksissa ja vakaumuksissa tapahtuvia muutoksia. Uskonnolliset auktoriteetit menettävät valtaansa, ihmisten luottamus moniin perinteisiin auktoriteetteihin ja instituutioihin, esimerkiksi valtioon, pääministeriin, yritysjohtajiin, myös kirkkoon, on laskenut viime vuosikymmeninä. Henkilökohtainen kokemus saa yhä suuremman roolin yksilön uskonnon harjoittamisesta. Kristinusko Suomessa moninaistuu - maahanmuuttajistahan suurin osa on kristittyjä. Suurin osa heistä kuuluu perinteisiin kirkkoihin, kuten roomalaiskatoliseen ja ortodoksiseen kirkkoon, mutta varsinkin Afrikasta tulevat ovat taustaltaan usein evankelikaalisia ja karismaattisia. Helluntailaisuus ja katolilaisuus ovat vahvasti edustettuna näissä ryhmissä. Näille ryhmille on yhteistä se, että useimpien mielestä luterilainen kirkko näyttää hengellisesti veltolta ja on kovasti evankelioimisen tarpeessa.

Myöskin uskontojen kirjo kasvaa, uudet sukupolvet pääsevät monilla alueilla nopeasti kosketuksiin katsomusten kirjon kanssa päiväkodeissa ja kouluissa. Islam kasvaa, ja se pysyy suurimpana ei-kristillisenä uskontona Suomessa. Muslimeja on tällä hetkellä suurin piirtein saman verran kuin ortodoksisen kirkon jäseniä. Uskontokuntien ulkopuolella olevien ihmisten määrä kasvaa, ja tämä uskonnottomuus mielletään yhä useammin itsenäiseksi katsomukseksi, vaikka se jo määritelmän perusteella on toisaalta riippuvainen uskonnosta. Erityisesti pääkaupunkiseudulla uskonnottomat muodostavat joidenkin alueiden suurimman katsomuksellisen ryhmän. Tämmöinen militantti ateismi ja ärhäkkä uskontokritiikki voivat olla seurausta joko vääristä ennakkoluuloista tai huonoista omakohtaisista kokemuksista. Uushenkisyys vaikuttaa uskontojen sisällä, se yhdistelee aineksia eri perinteistä ja myöskin kristinuskosta. Uushenkisyydestä kiinnostuneet suhtautuvat tavallisesti aika myönteisesti kirkkoon, ja heitä on myöskin paljon kirkon jäsenissä.

Kirkon asema muuttuu. Muutokset yhteiskunnassa ja uskollisuudessa haastavat kansankirkollisuuden eri muotoihin perinteisesti tukeutuneen kansankirkon. Perinteinen asema kyseenalaistetaan niin numeroiden pohjalta kuin ideologisilla argumenteilla. Meidän kirkkomme haastetaan yhä useammin olemaan yksi katsomuksellinen toimija muiden joukossa, ilman enemmistöaseman tai muun tekijän tuomaa etua. Talouden heikkeneminen luo painetta kirkon rakenteiden muutokselle, kirkon mahdollisuudet pitää yllä suurta organisaatiota ja suurta työntekijöiden joukkoa heikkenevät. Pienissä seurakunnissa ei ole enää varaa palkata työntekijöitä erikseen diakonia-, lapsi- ja nuorisotyöhön. Työntekijöiden moniosaamisen tarve korostuu, samoin seurakuntalaisten osaamisen merkitys. Myös alueelliset erot tulevat kasvamaan - jo nyt jäsenyysprosenteissa on kymmenien prosenttien eroja useilla paikkakunnilla. Esimerkiksi Oulun, Lapuan ja Kuopion hiippakunnissa kirkkoon kuuluu yhä noin 90 % asukkaista, toisaalta lähitulevaisuudessa on yhä useampia seurakuntia, joissa kirkon jäsenet ovat vähemmistönä, ja jäsenten kirkkosuhde on hauras. Helsingin Paavalissa taitaa olla noin 51 % kirkkoon kuuluvia. Matalat kuulumisprosentit näkyvät suoraan esimerkiksi lapsikasteiden ja vihkimisten määrässä, ja erot jäsenyysprosenteissa johtavat eroon myös resursseissa. Esimerkiksi diakonisen työn tarve ei vähene, vaikka jäsenyysprosentti ja verotulot pienenevät. Seurakuntien verotuloihin on odotettavissa lähinnä laskua. Yleinen talouden niukkeneminen luo painetta kuntien ja seurakuntien yhteistyölle, ja se voi johtaa myös ekumeeniseen yhteistyöhön kirkkojen välillä käytännön tasolla, esimerkiksi tilojen yhteiskäytössä ja auttamistyössä.

Kirkon sisäinen polarisaatio jatkuu. Kirkolta yhtäältä odotetaan moniäänisyyttä, toisaalta myös tyytymättömyys moniäänisyyteen ja näkemysten erilaisuuteen kasvaa. Esimerkiksi virkateologiaan, seksuaalietiikkaan, raamattukäsitykseen ja lähetykseen liittyvät kysymykset jakavat mielipiteitä. Halutaan omaa tilaa, toisaalta samalla vaaditaan tiukkaa rajanvetoa toisiin. Pitkien prosessien seurauksena löydetyt yhdistävät näkemykset eivät ole poistaneet perusjännitteitä. Suhteellisen kapean yksimielisyyden kestäminen ja pysyvän erilaisuuden ja ykseyden suhde, sekä vähemmistöön jääville vakaumuksille annettava tila ovat tulevaisuuden kannalta keskeisiä haasteita. Avoimuus ja vieraanvaraisuus tukevat hengellistä kotoutumista. Uskonnolla ja uskonnollisella yhteisöllä on suuri merkitys uuteen ympäristöön sopeutumisessa, niin maan rajojen yli kulkevalla kuin maan sisällä muuttavilla ihmisillä. Monille kirkon jäsenille muutto johtaa etääntymiseen kirkon elämästä, ja siksi seurakuntien tulee löytää tapoja tukea poismuuttavien jäsenten ja uusien jäsentensä kotoutumista uuteen seurakuntaan, ja tässä paikallistaso on ratkaisevassa roolissa.

Edellistä selontekoa arvosteltiin joissakin puheenvuoroissa teologisen näkökulman puuttumisesta. Sen johdosta työryhmä on pyrkinyt luvussa viisi hahmottamaan, miten kirkon tulisi oman uskonkäsityksen pohjalta suhtautua maahanmuuttajiin ja yleensä kulttuurienvälisyyteen. Kirkko ei voi reagoida toimintaympäristön muutoksiin vain jotenkin orjailemalla ihmisten todellisia tai kuviteltuja tarpeita, vaan nimenomaan oman hengellisen identiteettinsä ja pysyvän ytimensä pohjalla. Väitämme, että meillä on luterilaisen uskon pohjalta hyvät mahdollisuudet elää monikulttuuristuvassa Suomessa. Se edellyttää kuitenkin tiettyjä painopisteiden muutoksia. Kirkollamme on ollut oma roolinsa niin sanotussa kansallisessa projektissa, eli Suomen kansan yhdistämisessä ja itsenäistymisessä. Suomi ja suomalaisuus ovat lyöneet vahvan leiman kirkkoomme, mutta jatkossa meidän täytyy yhä vahvemmin löytää kristillisen uskon alkuperäinen, kansalliset rajat ylittävä luonne, vanhaa termiä käyttääkseni, kirkon "katolisuus". Kyse ei ole roomalaiskatolisuudesta, vaan siitä, että ymmärrämme olevamme osa Jeesuksen Kristuksen maailmanlaajaa kirkkoa, yhtä pyhää apostolista, katolista kirkkoa, kuten Nikean uskontunnustuksessa lausumme. Tarvitsemme painopisteen muutosta kansankirkosta kansojen kirkoksi. Työryhmä pohti vakavasti sitä, pitäisikö tämän muutoksen näkyä myös kirkkomme nimessä niin, että emme olisi Suomen evankelis-luterilainen kirkko vaan evankelis-luterilainen kirkko Suomessa, ei Church of Finland vaan Church in Finland.

Luvussa viisi työryhmä on pyrkinyt hahmottamaan kolme erilaista skenaariota vuoteen 2025 mennessä. Ensimmäinen skenaario on säilyttävä ja vanheneva kirkko. Tietysti oppi perustuu Jumalan ilmoitukseen eikä ole muutettavissa, mutta kuitenkin kirkon rakenteissa ja toimintatavoissa luterilaiset ovat aina arvostaneet joustavuutta. Jos hallintorakenteissa, henkilöstörakenteissa, asenteissa ja toimintatavoissa ei tapahdu mitään muutosta olemme vuonna 2030 valkoisten vanhusten kirkko. Kirkko, jossa on leimallisesti iäkkäitä kantasuomalaisia. Kuten sanottu, tällä hetkellä vain noin seitsemän prosenttia maahanmuuttajista on löytänyt hengellisen kodin luterilaisen kirkkomme seurakunnista. Ensimmäinen skenaario on siis ei tehdä mitään -skenaario. Toinen skenaario on kirkko ilman yhteistä keskusta. Jännitteet kirkon sisällä ovat kasvaneet 2000-luvulla selvästi. Jos tämä sisäinen polarisaatio jatkuu ja vahvistuu, kirkosta tulee yhteisö ilman yhteistä keskusta. Yhteinen usko ei enää yhdistä, vaan ykseys ja yhteys ovat ainoastaan hallinnollista ja muodollista. Kysymys totuudesta nähdään pelkkänä valtakysymyksenä. Tällainen kirkko näyttäytyy kiistelevänä, mikä kiihdyttää kirkosta eroa, heikentää kirkon toimintaedellytyksiä ja murentaa kirkon asemaa yhteiskunnassa. Tällaiset piirteet ovat vahvistuneet kirkossamme ja siksi toinen skenaario on: tällaiseksi olemme tulossa-skenaario. Työryhmä on hahmotellut myös kolmannen skenaarion, ja siinä pyritään muuttumaan yhdessä. Siinä sitoudutaan yhdessä kirkon hengelliseen keskukseen, Kristukseen ja sen pohjalta yhteiseen uskoon, sakramentteihin, virkaan ja palvelutehtävään maailmassa. Toisaalta hyväksytään vapautuneesti alueellinen, toiminnallinen erilaisuus. Miten pääsisimme kohti tällaista uudistuvaa kirkkoa, joka elää ykseyttä sovitetussa erilaisuudessa?

Luvussa kuusi pyritään etsimään alustavia askeleita tielle jossa kirkko muuttuu yhdessä ja samalla pitää kiinni hengellisestä ytimestä. Väitämme, että sitoutuminen Kristukseen on uudistumisen ytimessä. Kirkko on olemassa, jotta ihmisissä syntyisi usko Jumalaan ja rakkaus lähimmäiseen. Jäsenten elämä kristittyinä on viime kädessä kirkon elämän ja toiminnan edellytys. Kasvatus ja ihmisten tavoittaminen ovat avaintekijöitä tulevaisuuden kannalta. Uudistuminen edellyttää suuntautumista ulospäin. Kristityt on lähetetty välittämään rohkeasti evankeliumia sinne, missä sitä ei vielä tai ei enää tunneta. Meidän tulee oppia kohtaamaan paremmin ne, joille kirkko on vieras ja etäinen. Siksi erilaisuus ja yhteys ovat välttämättömiä kirkossa. Kirkon sisäisen ykseyden ja yhteyden rakentaminen ei kuulu vain piispoille, vaan on jokaisen kristityn tehtävä. Toiseksi, seurakuntalaisen työ on kirkon työtä. Uudistavassa kirkossa vapaaehtoisten asema tulee vahvistaa. Tämä vapaaehtoisuus on käypä, mutta ei ehkä paras mahdollinen sana kuvaamaan kristityn elämää kutsumuksensa mukaan. Vapaaehtoisuus ei ole erillinen toimintamuoto, vaan tapa elää todeksi kristillistä uskoa ja kasteeseen perustuvaa yhteistä pappeutta. Vapaaehtoistyötä tukeva asenne muutokseen ja työkulttuurin kehittämiseen tulee läpäistä koko kirkko. Tulevaisuuden kirkossa yksi keskeisempiä palkatun työntekijöiden haasteita on se, miten he onnistuvat antamaan vapaaehtoisille tilaa, näkemään heidät työkumppaneina ja vahvistamaan heidän osallisuuttaan seurakunnan elämässä ja toiminnassa. Kolmanneksi työryhmä on lanseerannut termin hengellinen kotoutuminen. Se tarkoittaa hengellisen kodin, tai yhteisön, löytämisen prosessia joka koskee sekä maahanmuuttajia että niitä kantasuomalaisia jotka ovat vieraantuneet kirkosta. Onnistuminen hengellisessä kotoutumisessa on yksi kirkon tulevaisuuden kohtalon kysymyksiä. Ihmisistä kiinnostuneeseen, vieraanvaraiseen, avoimeen ja etsivään kutsuvaan seurakuntaan on hyvä kotoutua. Se ei lyö leimoja, vaan tarjoaa hengellisen kodin kristityille maahanmuuttajille ja auttaa myös muiden uskontojen ja katsomusten edustajia. Se tukee myös kirkon uskosta vieraantuneiden kantasuomalaisten hengellistä elämää ja etsintää. Hengellistä kotoutumista tukeva seurakunta tarjoaa ihmisille yhteyden kirkon hengelliseen ytimeen. Neljäs langanpää: rakenteet vaihtuvat ja tukevat perustehtävää. Sodan jälkeen kirkon hallinto on kasvanut muun julkisen hallinnon tavoin. Samalla seurakuntalaiset ovat passivoituneet. Etäisyyden ja hitauden tunnetta luovista rakenteista tulee päästä kohti sellaisia rakenteita jotka tukevat jokaisen jäsenen osallisuutta ja kirkon tehtävän toteutumista paikallistasolla. Seurakunnat ja hiippakunnat ovat kirkon perustasot, tulevaisuudessa rakenteita tulee kehittää tukemaan entistä selvemmin näitä tasoja. Tämän takia toiminnallisia päällekkäisyyksiä tulee purkaa. Teitä keveämpää hallintoon etsitään esimerkiksi irrottamalla seurakuntarakenteet kuntarakenteen kahleista, muuttamalla kirkkolaki kevyeksi puitelaiksi ja siirtymällä virkasuhteista työsuhteisiin.

Hyvät edustajat, keskustelu tästä kirkon tulevaisuusselonteosta ja tulevaisuudesta jatkuu kirkon kaikilla tasoilla. Erityisen hyvä tilaisuus on uuden vuoden alusta, kun uudet luottamushenkilöt aloittavat uuden kauden. Kiitos.


Paluu