Puheenvuoro



Nurmi Mika, edustaja

Otsikko:
Kasteopetuksen laajentaminen ja rippikoulun varhentaminen, yleisvaliokunnan mietintö 1/2013 edustaja-aloitteesta 3/2012

Täysistunto:
Tiistaina 14 päivänä toukokuuta 2013 klo 12.30

Teksti:
Arvoisa puheenjohtaja, hyvät piispat, arvoisat edustajakollegat. Liityn mielelläni kiitoksiin valiokunnan laatimasta hyvästä mietinnöstä ja kiitän piispa Jolkkosta erinomaisesta esittelypuheenvuorosta. En toista niitä asioita, viivasin yli ne kappaleet, jotka ovat jo tulleet mainituksi. Nostan kolme asiaa esille.

Ensiksi: Rippikoulua edelleen uudistettaessa on mietittävä tarkasti kristillisen kasvatuksen kannalta keskeisen työmuodon kehittämissuunta. Esitän harkittavaksi, että rippikoulussa syvennyttäisiin, ja rippikoulua rakennettaisiin tulevaisuudessa entistä vahvemmin jumalanpalveluselämän ympärille. Ja siten opeteltaisiin elämään kristittynä. Lainaan kasvatuksen linjauksia, jonka mietintökin ottaa esiin. Siellä sanotaan, pyydän edustajia kuuntelemaan tarkasti: "Kirkkomme kasvatus on kaikenikäisten kokonaisvaltaisen kasvun mahdollistamista ja sen tukemista." Siis "kirkkomme kasvatus on kaikenikäisten kokonaisvaltaisen kasvun mahdollistamista ja sen tukemista". Kasvu on siis elämän mittainen. Myös uskon ja Jumalan suhteen elämän mittainen asia. Siksi hieman vierastan enkä suosi kaariajattelua, koska kaari tähtää, se laskee ja päättyy kenties jonnekin. Kasvatuksen linjaukset ja kehittämisasiakirjat toimivat työkaluina paikallisesti kristillistä kasvatusta suunniteltaessa, kehitettäessä ja toteutettaessa. Niitä tulee pystyä ja osata hyödyntää.

Mietinnössä sivulla 10, joka on toinen asiani, sanotaan neljännessä kappaleessa, että "kehittämisasiakirjoja tulisi järjestelmällisesti käsitellä työntekijöiden täydennyskoulutuksessa ja kristillisen kasvatuksen koulutustapahtumissa. Tärkeää on aktiivisesti huolehtia, että peruskoulutusta antavien oppilaitosten käytettävissä on uusinta tietoa." Olin kirjoittanut tähän muistiinpanoihin sivun viereen, että "kuka tämän tekee"? Sitä ei mietinnössä täsmennetä kenen tehtäväksi tämä jää, kuka tämän hoitaa. Koulutuksella on vahva ohjaava vaikutus, sen varmasti tiedämme. Ajattelen niin, että jatkossa yhteistyötä kirkon virkoihin kouluttavien laitosten kanssa on entistä enemmän tiivistettävä. Tämä voi tapahtua esimerkiksi juuri keskushallinto- ja hiippakuntatasolla. Näin yhdessä voidaan löytää opetussuunnitelmiin niitä välineitä ja toteuttamistapoja, joilla kristillistä kasvatusta kaiken ikäisten parissa pystytään jatkossa aina vain vahvemmin tekemään seurakunnissa, antamaan tuleville kirkon työntekijöille ei vain valmiuksia, vaan osaamista tämän tehtävän toteuttamiseksi. Ei vain valmiuksia, vaan osaamista.

Kolmanneksi, tätä osaamista tulee jatkossa täydentää ja siihen antaa eväitä paikallisseurakunnissa perehdytyksen avulla. Se on kohta, jossa uusi työntekijä otetaan vastaan, otetaan sisään ja hänelle annetaan välineitä tehdä työtään. Perehdytys on se kohta, joka on kriittinen myös esimerkiksi työssä jaksamisen ja viihtyvyyden kannalta. Perehdytys puolestaan on paikallisseurakunnissa esimiesten vastuulla.

Pienen välähdyksen todellisesta elämästä ja ehkäpä kristillisestä kasvatuksesta haluaisin teille vielä jakaa. Olimme muuttaneet uuteen asuntoon ja 4- ja 2-vuotiaat poikamme juoksentelivat talossa. Huomasin pesuhuoneen ovessa kahvan alapuolelta alaspäin kulkevan kauniin tussin jäljen, joka kaartoi hieman oikealle alaspäin mennessään. Huusin: "Pojat, tänne!" Pojat tulivat ja kysyin vanhimmalta ensin: "Tiedätkö kuka tämän on tehnyt?" Vanhempi oli korvat luimussa niin kuin pystykorva ja pudisti päätään. Mutta hänestä näki selvästi, että hän tiesi, mutta veljeä ei ilmianneta. Joten siirryin nuorempaan kaveriin ja hän katsoi suoraan minua kohti ruskeilla silmillään. Kysyin: "Tiedätkö kuka tämän on tehnyt?" Hän jatkoi katsomista ja totesi: "Joku lapsi."


Paluu