Puheenvuoro



Huovinen Eero, piispa

Otsikko:
Hallintovaliokunnan mietintö 2/2009 kirkkohallituksen esityksestä 9/2008, joka koskee kirkon keskushallintoa koskevien kirkkolain ja kirkkojärjestyksen säännösten muuttamista

Täysistunto:
Torstaina 5 päivänä marraskuuta 2009 klo 15.00

Teksti:
Arvoisa puheenjohtaja, hyvät kirkolliskokousedustajat. Nyt meille pöydille jaetussa hallintovaliokunnan mietinnössä lähdetään varsin eri linjoille kuin varhaisemmissa valmisteluvaiheissa, jotka ovat edeltäneet tämän asian tulemista kirkolliskokoukseen. 1990-luvun puolivälissä Tampereen hiippakunnan tuomiokapitulin aloitteesta piispainkokous asetti piispa Erik Vikströmin johdolla toimivan työryhmän miettimään näitä samoja keskushallinnon kysymyksiä, erityisesti piispainkokouksen aseman kehittämistä. Sitten kirkkohallitus asetti kansliapäällikkö Risto Junttilan puheenjohdolla toimineen kirkon keskushallinnon kehittämistä selvitelleen työryhmän, joka laati varsin laajan mietinnön. Sen jälkeen tuli kirkkohallituksen esitys. Hallintovaliokunnan mietintö poikkeaa näistä kaikista kolmesta ja lähtee eri teille.

Kirkon hallintoa uudistettaessa voi olla kaksi perusvaihtoehtoa, joiden välillä mieltymyksemme ja toivomuksemme saattavat vaihdella. Ymmärrätte varmasti, että kun esitän nämä kaksi vaihtoehtoa, ne ovat ikään kuin malleja, joilla halutaan kuvata sitä, mihin pääsuuntaan pitäisi liikkua. Toisella laidalla on keskitetty hallintomalli, jossa organisaatiota tarkastellaan oikeudellisesti, juridisesti, toisella suunnalla on hajautettu malli, jossa organisaatiota tarkastellaan ensisijaisesti toiminnan tarpeiden ja tehtävien näkökulmasta. Nämä kaksi mallia olen piirtänyt ikään kuin havainnollistaakseni niitä kysymyksiä, joita hallintovaliokunnan mietinnössä on esitetty. Ne eivät varmaan aina käytännössä muodosta toistensa vastakohtia, mutta ajatusten selventämiseksi nämä kaksi mallia on hyvä pitää mielessä. Kuljemmeko siis keskitettyyn suuntaan ja ajattelemme ensisijassa organisaation johdonmukaisuutta ja selkeyttä, vai kuljemmeko me hajautettuun suuntaan, jossa pyritään tekemään oikeutta monimuotoisuudelle ja toiminnallisille näkökohdille?

Minusta vaikuttaa, rohkenen sanoa, olen vakuuttunut siitä, että hallintovaliokunta kulkee nyt varsin vahvasti keskitetyn ratkaisun suuntaan. Tämän mietinnön useimmin toistuvia sanoja ovat teonsanat selkeyttää, johdonmukaistaa ja varmistaa. Epäselvyydet pois ja johdonmukaista selkeyttä organisaatioon. Tämän suuntauksen käytännön johtopäätöksenä on, että piispainkokous ja kirkon ulkoasiain neuvosto kytketään selkeästi kirkkohallituksen organisaatioon, katsokaapa sivun 11 alalaitaa. Tämän periaatteen hallintovaliokunta aivan suoraan sanoo ja siihen äsken Espoon kollegani myös johdantopuheenvuorossaan viittasi. Viides rivi alhaalta: "Kuten jo edellä olevista hallintovaliokunnan kannanotoista on ilmennyt, hallintovaliokunnan mielestä keskeisintä keskushallinnon kokonaisuudistuksessa on saattaa asioiden valmistelu koko keskushallinnossa koordinoiduksi ja hallinnollisesti kirkkohallituksen kansliapäällikön alaisuuteen."

Valta näyttää siis keskittyvän entistä selvemmin kirkkohallitukselle ja en ajattele tässä nyt vain kansliapäällikköä vaan ajattelen yleensä kirkkohallitusta virastona, mutta myös kirkkohallituksen täysistuntoa. Minun huoleni on se, että moniääninen ja eri tahoilla todeksi tuleva kirkko muuttuu konsistoriaalisesti, virastomaisesti johdetuksi organisaatioksi. Erilaisten toimielinten omaleimaisuutta ei mielestäni riittävästi oteta huomioon. Kirkon keskushallinnon uudistusta ei valiokunnan mietinnössä tarkastella riittävästi eri toimielinten tehtävien eikä niiden toiminnan tavoitteiden kannalta. Minun mielestäni erilaisten elinten erilaisia ääniä ja tehtäviä ei pidä harmonisoida organisatorisilla ratkaisuilla, vaan ne tulee kohdata keskustelulla ja vuorovaikutuksella. En olisi lainkaan huolestunut siitä, jos kävisi joskus niin, että kirkkohallituksen täysistunto ja piispainkokous olisivat jostakin asiasta eri mieltä ja se näkyisi myös täällä kirkolliskokouksessa. En tavoittele erimielisyyttä, mutta haluaisin toimia niin, että tilaa moniäänisyydelle olisi olemassa. Varsinkin sivulta 5 alkaen hallintovaliokunta moittii nykysysteemin monia epäselvyyksiä. Sivun 5 viimeisessä pitkässä kappaleessa sanotaan, kolmannelta riviltä: "KUN:n asema niin suhteessa piispainkokoukseen kuin kirkkohallitukseen aiheuttaa tällä hetkellä suurimmat ja samankaltaiset periaatteelliset epäselvyydet toimivaltuuksista kirkon keskushallinnossa kuin kirkon eri toimikuntien toimivalta ennen vuotta 1994". Tästä ei kuitenkaan esitetä esimerkkejä, jotka vakuuttaisivat minut siitä, että käytännön hankaluutta tai epäselvyyttä olisi ollut. Minusta tuntuu, että päähuomio on kiinnittynyt siihen, miten toimivaltuuksista säädetään, sen sijaan, että pitäisi antaa tilaa keskustelulle tavoitteista ja toiminnan päämääristä. Olen istunut kirkon ulkoasiain neuvostossa, edustaja Huttusen sanaa lainatakseni, häpeän istuneeni siellä jo vuodesta 1991 enkä ole isoja ongelmia havainnut siinä, millä tavalla kirkon ulkoasiain neuvosto, piispainkokous, kirkkohallitus ja kirkolliskokous ovat yhdessä työskennelleet. Ehkä kaikkein suurimpia asioita ovat olleet Porvoon sopimus ja Yhteinen julistus vanhurskauttamisesta. Olen arvostanut sitä, että näitä asioita on kirkossa käsitelty eri elimissä niiden elinten oman tehtävän asettelun näkökulmasta ja viime kädessä päätös on tapahtunut täällä kirkolliskokouksessa. Vaikka kirkolliskokouksessakin niistä asioista oltiin eri mieltä, niin se valmistelu, joka tehtiin eri tahoilla ja tuotiin lopuksi tänne päätettäväksi, oli minun mielestäni monipuolista ja toisia kunnioittavaa. En tiedä mitä käytännön hyötyä olisi ollut, jos organisaatiot olisi trimmattu virtaviivaisimmiksi. Muitakaan esimerkkejä en muista, olisin kiitollinen, jos osoitettaisiin, missä on mennyt mönkään.

Pidän valiokunnan pohdiskelua epäselvyyksistä enemmän teoreettisena spekulaationa. Tuntuu siltä, että valiokunta ajattelee, että koska laatikot eivät näytä kauniilta, toiminnankin oletetaan olevan epäjohdonmukaista. Tuntuu myös siltä, että valiokunta ei pidä hyvää yhteistyötä mahdollisena, jos sitä ei ole säädetty organisatorisilla kaavioilla. Otan tästä yhden esimerkin sivulta 7. Sivun 7 puolivälin alapuolella alkaa kappale, jonka kaksi ensimmäistä sanaa ovat "piispainkokouksen käsiteltäväksi". Noin seitsemänneltä riviltä alkaa virke: "Käytännössä piispainkokouksen sihteerit ovat voineet konsultoida kirkkohallituksen asiantuntijoita ja juristeja. Piispainkokouksen asioiden valmisteluun ei kuitenkaan organisoidusti sisälly kirkkohallituksen asiantuntemuksen käyttöä." Pitäisikö siitä säätää erillinen ohje, millä tavalla mennään neljännestä kerroksesta viidenteen kerrokseen?

Hallintovaliokunnan tavoite keskitettyyn ratkaisuun näkyy monissa yksityiskohdissa sivulla 6 ja sivulla 7. En ota nyt niistä esimerkkejä. Sitä pidän puutteena, että hallintovaliokunta ei ole käsitellyt, toisin kuin esimerkiksi kansliapäällikkö Junttilan johdolla työskennellyt työryhmä, lainkaan kysymystä kirkon ulkoasiain neuvoston ja kirkon työmarkkinalaitoksen rinnakkaisesta asemasta. Jos toisella on jokin asema kirkkohallituksen organisaatiossa, niin epäilemättä tulisi ainakin kysyä, miten se poikkeaa vastaavantyyppisestä organisaatiosta. Jos jotain annetaan kirkon työmarkkinalaitokselle, niin pitäisikö pohtia myös sitä, miten ulkoasiain neuvoston kanssa menetellään. Ongelmallisena pidän myös sitä, millä tavalla piispainkokouksen asemaa on tässä mietinnössä tulkittu. Sivulta 7 alkaen sivulle 9 näyttää siltä, että päähuomio keskitetään valmistelutapoja koskeviin kysymyksiin, esittelykäytäntöön ja pidetään sitä avaimena kirkon keskushallinnon uudistamiseksi. Yksi lause sivulta 9, ylhäältä ensimmäinen: "Hallintovaliokunnan mielestä piispainkokouksen työskentelyn kehittämisessä avainasemassa on valmisteluprosessin parantaminen". Pidän puutteena sitä, että muutamaa viittausta lukuun ottamatta hallintovaliokunta ei ole pohtinut piispainkokouksen tehtävien kehittymistä, niiden muuttumista ja sitä, miten se tulevaisuuteen vaikuttaa.

Sivulla 8 pohditaan piispainkokouksen kokoonpanoa, mutta tätäkään kysymystä ei ole käsitelty suhteessa piispainkokouksen tehtäviin. Toisin kuin kansliapäällikkö Junttilan johdolla valmistelleessa työryhmässä hallintovaliokunta ei viittaa siihen, millä tavalla tuomiokapitulien ja hiippakuntien yhteistyö on viimeisen 50 vuoden aikana kehittynyt. Piispainkokous ei suinkaan ole enää ainoa hiippakuntien ruohonjuuritason yhteistyötä ja muunlaista yhteistyötä, esimerkiksi koulutusyhteistyötä käsittelevä elin. Piispojen ja piispainkokouksen yhteisten kokoontumisten ohella säännöllisiä ja hyviä kokouksia pitävät hiippakuntadekaanit, tuomiorovastit, pappisasessorit, lakimiesasessorit, notaarit ja viimeisenä, mistä olen ollut erityisen iloinen, oma-aloitteisesti pitävät yhteisiä kokouksia hiippakuntavaltuustojen puheenjohtajat ja tuomiokapitulien maallikkojäsenet. Kaikki tämä on osoittanut sitä, miten monipuolisella tavalla ja miten eri tahoilla hiippakuntien ja piispainkokouksessa aikaisemmin käsiteltyjä asioita nykyään käsitellään. Olisin toivonut, että piispainkokouksen tehtävä, joka sekä Junttilan työryhmässä että kirkkohallituksen esityksessä selvästi painottuu kirkon uskoon ja oppiin ja rajaa muut yhteistyökysymykset tuomiokapitulien välillä muiden hoidettavaksi, että tämä piispainkokouksen tehtävä olisi näkynyt myös siinä pohdiskelussa, jossa mietitään piispainkokouksen kokoonpanoa. Kirkolliskokous on niin valveutunut, että ei tarvitse erikseen korostaa sitä, että piispojen päätehtäviä ovat kantaa vastuuta kirkon ykseydestä ja toimia kaitsijoina kirkon uskoa ja oppia koskevissa asioissa. Ymmärsin niin, että kirkkohallituksen esityksessä ja aikaisemmissa valmistelutöissä juuri tämä näkökohta on ollut perustana silloin, kun on haluttu, että piispainkokous muodostuisi piispojen kokoukseksi. Nyt kun tätä näkökohtaa ei hallintovaliokunnan mietinnössä ole otettu huomioon, niin myös kysymys piispainkokouksen työn tehostamisesta asettuu varsin erikoiseen valoon. Jos vajaan 20 hengen joukon kokoontumistiheyttä halutaan tihentää ja jos sitä verrataan kirkkohallituksen kokoustiheyteen, sivun 10 ylälaidassa, niin kyllä se enemmän lisää byrokratian raskautta ja rahanmenoa kuin muodostaa mahdollisuuden hoitaa tehtäviä vastuullisesti. Pieni yksityiskohta on se, että kun esitetään valmistusvaliokunnan lakkauttamista ja tehtävien jakamista virkamiesesittelyyn, niin siinä ei oteta myöskään huomioon sitä näkökohtaa, miten keskeinen asema piispan viran hoitamisessa on ollut piispojen keskinäinen kollegiaalisuus, siis se, että pyritään kaikin tavoin keskustelemaan kasvotusten vuorovaikutuksessa ja yhteisymmärryksessä prosessinomaisesti kuunnellen. Tämä oli ajatuksena silloin, kun piispainkokous itse aloitti oman työnsä kehittämisen vuonna 1990-luvun puolivälissä ja se on näissä varhaisemmissa valmisteluissa ollut selvästi esillä.

Hallintovaliokunnan loppulause on siis sivulla 11 alhaalla, jonka jo luin, en sitä enää toista. Ratkaisu kulkee kohti keskitettyä mallia, kohti kirkkohallituksen ylivaltaa. Minä en halua millään tavalla nykyisen kirkkohallituksen toimintatapaa kritisoida .Olen 1990-luvun alusta voinut seurata sitä, miten mainiolla vuorovaikutuksellisella ja hyvällä tavalla kirkkohallituksen kaikki virkamiehet ovat halunneet toimia yhteistyössä tuomiokapitulien ja hiippakuntien kanssa ja kehitys on ollut todella hyvää. Tässä ei ole kysymys siitä, että minä arvostelisin nykyistä kirkkohallitusta tai sen johtoa, vaan kysymys on siitä, että minkälaiseen rakenteeseen valtaa sijoitetaan. Minä ymmärrän, että tämän mietinnön jälkeen on luontevaa hyväksyä ponsi numero 1, jättää kirkkohallituksen esitys raukeamaan. Ei ole enää tänään ja huomenna mahdollista saada näitä mietinnössä esitettyjä ajatuksia sillä tavalla paperille pannuksi, että kirkkohallitukselle voitaisiin lähettää muunkinlaisia terveisiä. Mihin muotoon ponsi 2 tulee, sitä pitäisi harkita. Jukka Huttunen esitti sen raukeamaan jättämistä, jotta valmistelua ei sidottaisi kirkolliskokouksen arvovallalla tähän paperiin, vaan jätettäisiin kirkkohallitukselle jatkovalmistelussa paljon paljon enemmän tilaa, jossa tulisi ottaa huomioon myös asian monipuolinen valmistelu lähes 15 vuoden ajalta. Sen vuoksi minun toivomukseni olisi, että toinen ponsi kuuluisi: Antaa kirkkohallitukselle tehtäväksi jatkaa keskushallinnon kehittämistyötä.




Paluu