Puheenvuoro



Heikka Mikko, piispa

Otsikko:
Kirkon nelivuotiskertomus vuosilta 2004-2007
Monikasvoinen kirkko. Suomen evankelis-luterilainen kirkko vuosina 2004-2007 (Kirkkohallituksen esitys 6/2008)


Täysistunto:
Tiistaina 4 päivänä marraskuuta 2008 klo 9.15

Teksti:
Arvoisa puheenjohtaja, hyvät edustajat. Nyt käsillä olevassa nelivuotiskertomuksessa on eräs luku, joka luultavasti on jotakin aivan uutta ja se heijastelee niitä tapahtumia, joita viime aikoina on meidän kirkossamme ja meidän maassamme sattunut. Viittaan lukuun, jossa kerrotaan kirkon kriisityöstä ja kirkon kriisivalmiudesta. Eilinen keskustelu osoitti, kuinka syvältä Jokelan ja Kauhajoen tapahtumat ovat satuttaneet meitä sekä yksityisinä kristittyinä että kirkon työntekijöinä ja vastuunkantajina. Jokelan ja Kauhajoen tapahtumat ovat osoittaneet, että kirkko on löytänyt paikkansa kriisien keskellä. Kirkko on arvostettu auttaja ja tukija kriisissä oleville lähimmäisille. Kirkon kriisityössä, on tapahtunut merkittäviä askeleita eteenpäin. Olemme kehittäneet kriisivalmiutta ja nyt sitten viimeistään Jokelan ja Kauhajoen tapahtumat näyttävät sen, että meillä on erittäin hyvät valmiudet reagoida nopeasti tapahtuneisiin kriiseihin. Paljon kehitettävääkin on. Helsingin Yliopisto tekee parhaillaan tutkimusta Jokelan kriisistä ja siellä on monia kehityshaasteita jo tässä vaiheessa nähtävissä. Kriisin johtosuhteet ovat edelleenkin epäselviä, tiedottamisessa on ongelmia, suhde valtiovallan ja kirkon välillä, siinä on vielä paljon kehitettävää. Suhde kolmannen sektorin toimijoihin on edelleenkin jäsentymätön. Myös valtiovallan osalta jatkuvia kehittämishaasteita on olemassa. Nyt tässä vaiheessa olisi syytä kysyä laastaroimmeko me, olemmeko me aktiivisia jälkihoidossa vai pystymmekö me toimimaan reaktiivisesti niin, että kolmatta kriisiä ei enää tulisi. On siis aika panostaa proaktiiviseen, ennakoivaan toimintaan.

Haluaisin nyt kysyä, mitenkä meidän koulu- ja oppilaitostyömme voisi parhaalla mahdollisella tavalla toimia niin, että se vaikuttaisi proaktiivisesti eli ennakoivasti kouluissa ja oppilaitoksissa. Meidän seurakunnat tekevät erittäin kattavaa ja monipuolista työtä kouluissa ja oppilaitoksissa. Koulupastori- ja kummitoimintaa peruskoulun alaluokkien kanssa oli noin sadalla seurakunnalla. Noin 140:llä seurakunnalla oli vastaavaa toimintaa peruskoulun yläluokkien kanssa ja 88:lla seurakunnalla lukioiden kanssa. Lisäksi ammatillisten oppilaitosten kanssa koulupastoritoimintaa oli 33:lla seurakunnalla. Nelivuotiskertomus osoittaa, että seurakuntien mahdollisuudet tukea kouluja ovat erittäin hyvät. Varsin monet seurakunnat ovat viikoittain läsnä ja lähes kaikilla seurakunnilla on päivänavausyhteys peruskouluihin ja lukioihin. Seurakuntien työntekijät ovat myös usein tiiviissä yhteistyössä oppilashuollon kanssa ja ovat olleet laatimassa koulujen kriisisuunnitelmia. Miten koulujen työtä voitaisiin kehittää proaktiiviseen suuntaan? Vaikka monin paikoin seurakuntien työntekijöiden läsnäolo koulujen arjessa toteutuukin, paljon on vielä mahdollisuutta lisätä koululähtöistä työotetta seurakunnan eri työmuodoissa. Ei siis tarvita välttämättä uusia työntekijöitä, tarvitaan asennemuutosta, koululähtöisen työotteen lisäämistä seurakuntien perustoiminnassa. On pantu merkille, että valitettavasti etenkin nuorisotyöntekijät kiireeseen ja väsymykseen vedoten, ovat vähentäneet läsnäoloaan kouluissa ja keskittyneet työhön kirkon omissa tiloissa. On ollut havaittavissa eräänlaista sisäänpäin kääntymistä, kun nuorten hätä ja tarpeet edellyttävät pikemminkin läsnäoloa siellä, missä nuoret luonnostaan ovat. Olisi siis palattava vanhaan hyvään koululähtöiseen työotteeseen niin, että voisimme olla kouluissa entistä tehokkaammin läsnä nimenomaan ennakoivan työn muodossa. Entä sitten kirkon oppilaitostyö? Oppilaitostyöntekijät ovat viime vuosina ajaneet aktiivisesti kriisiohjelmien saamista oppilaitoksiin. He kuuluvat kriisityöryhmiin, toimivat kouluttajina ja usein vastaavat niiden toimivuudesta. He kuuluvat myös oppilaitosten opiskelijahuolto- ja hyvinvointityöryhmiin, joiden ensisijaisena tehtävänä on ennalta ehkäisevä työ, panostamalla muun muassa opiskelijoiden mielenterveyspalvelujen kehittämiseen. Mutta myös oppilaitosten osalta on kysyttävä riittääkö se, että panostamme oppilaitoksiin vasta silloin, kun tulee vakava kriisi. Olemme mukana sammutustyössä, mutta emme panosta palojen ennalta ehkäisyyn.

Mitä voisimme siis tehdä? Mitä kirkkohallitus, mitä kirkolliskokous, mitä seurakunnat voisivat tehdä sen eteen, ettei enää uusia tragedioita sattuisi? Vastuu ensisijaisesti on seurakunnilla, mutta kirkkohallitus voisi omalta osaltaan laatia suunnitelmia, miten seurakunnat voisivat panostaa entistä enemmän ennakoivaan työhön. Vastuu on siis seurakunnilla, mutta kirkkohallitus voisi olla tässä asiassa aloitteentekijänä, suunnittelijana, koordinoijana ja stimuloijana.

Entä mikä on kirkolliskokouksen rooli. Vuonna 1981 kirkolliskokous keskiasteen uudistuksen toimeenpanon käynnistyessä kehotti seurakuntia ja hiippakuntia kehittämään aktiivisesti yhteyksiä ammatillisiin oppilaitoksiin ja tämän kirkolliskokouksen aktiivisen toiminnan seurauksena seurakunnat perustivat lähes 20 uutta virkaa ammatillisiin oppilaitoksiin. Olisiko nyt 27 vuotta myöhemmin kirkolliskokouksella jälleen aika sanoa jotakin? Oppilaitoksien ovet ovat auki.


Paluu