Puheenvuoro



Ala-Kapee-Hakulinen Pirjo, edustaja

Otsikko:
Kirkon keskushallintoa koskevan sääntelyn muuttaminen (Kirkkohallituksen esitys 4/2013)

Täysistunto:
Maanantaina 4 päivänä marraskuuta 2013 klo 13.00

Teksti:
Arvoisa puheenjohtaja, hyvät ystävät. En puutu tämän esityksen sisältöön, koska hallintovaliokunnan jäsenenä minulla on mahdollisuus vaikuttaa sisältöön valiokunnan kokouksessa omalta osaltani. Puutun periaatteeseen, jota periaatetta on jo kosketeltu kansliapäällikkö Keskitalon ja varapuheenjohtaja Sahin ja edustaja Räsäsenkin puheenvuorossa. Nimittäin siihen, mitä me haluamme säätää kirkkolaissa ja kirkkojärjestyksessä. Minusta se on suuri kysymys. Jos me haluamme säätää paljon asioita kirkkolaissa, olemme keksineet ikiliikkujan. Aina on jokin asia, jota täytyy pyytää eduskunnalta säädettäväksi uudestaan, koska maailma muuttuu. Asiat eivät ole koskaan ihan juuri kohdallaan, jos me säädämme kaikki lain tasolla. Täytyy sanoa myös se asia, että kun olen perusluonteeltani erittäin optimistinen, nämä kirkolliskokoukset ovat erittäin raskaita, koska minun täytyy aina olla vastaan. Se ei oikein sovi luonteeseeni. Haluaisin, että asiat menevät eteenpäin ja että minun ei tarvitsisi arvostella mitään. Voisin vain kehua, että onpa oikein hyvä esitys, tästä vain mennään eteenpäin. Valitettavasti nytkään en voi kehua. Se on valitettavaa ja tekee ahdistuneen olon. Ymmärtäkää, että ilkeyttäni en näitä asioita tuo esiin vaan että minun on pakko. Pakko sanoa, että jotakin on tehtävä, koska menemme aina vain syvemmälle suohon, jos me säädämme näin yksityiskohtaisesti lain tasolla hallinnon asioita, jotka ovat hyvin yksinkertaisia ja jotka pitäisi pystyä hoitamaan kirkkojärjestyksen kautta.

Mitä kirkkomme siis haluaa? Haluammeko uskoa, että olemme autonominen kirkko ja että kirkolliskokous pystyy asiat päättämään, vai työnnämmekö kaikki asiat eduskunnan päätettäväksi ja lain tasolle? Viimeksi mainittu on minusta huono linja. Ei riitä, vaikka kansliapäällikkö sanoi, että tämä prosessi on nyt alkanut. Nyt pitäisi ihan tietoisesti pysähtyä tähän kohtaan. Kirkkolaista pitäisi perata kaikki sellaiset kohdat, jotka voidaan päättää kirkkojärjestyksessä. Siis me itse, autonominen kirkko. Ei riitä, että lakeja paikataan kuin tilkkutäkkiä. Haluaisin selvityksen - ja kaikki muutkin varmaan haluavat - siitä, paljonko on jonossa esityksiä, jotka nyt odottavat eduskunnan käsittelyä. Haluaisin, että saisimme nyt jo tällä viikolla tiedon, kuinka paljon ja mitä esityksiä jonossa on. Minulla ei ole siitä tarkkaa kuvaa. Meillähän on nyt käsiteltävänä vaaleja koskeva kirkkolain ja kirkkojärjestyksen muutos ja sitten meillä on tämä lakipaketti, jota juuri nyt käsittelemme, ja sitten seurakuntauudistusta koskeva esitys tulee käsittelyyn. Kun näihin kaikkiin kolmeen nyt olen perehtynyt, huomaan nyt jo, että näissä on ristiriitoja keskenään. Me rakennamme nyt ristiriitojen pakettia, joka on meidän omaa syytämme. Emme voi tästä syyttää ketään muuta kuin itseämme. Olen sitä mieltä, että nyt tässä keskushallintouudistuksessa valiokunnissa on otettava kokonaisuus huomioon ja muutettava tarvittaessa kirkkohallituksen esitystä. Tiedämme jo nyt, että ristiriitoja on, joten miksi laadimme sellaisia esityksiä, joissa nämä ristiriidat ovat olemassa. Perustuslain 76 §:n 1 momentin mukaan kirkon järjestysmuodosta ja hallinnosta säädetään kirkkolaissa. Kirkkolaissa taas todetaan kirkkolain 2 luvun 1 §:n 2 momentin nojalla, että kirkkojärjestyksessä voidaan säätää tarkemmin kirkon hallinnosta. Nyt sitten on huomattava myös se, että opetus- ja kulttuuriministeriö - tämä on muuten esityksen sivulla 14 - on aiheellisesti kysynyt meiltä, voitaisiinko yksityiskohtaista säätelyä sijoittaa laajemmin kirkkojärjestykseen. Se on aika hienovarainen kysymys. Tunnen opetusministeriöstä virkamiehiä, jotka ihmettelevät meidän käytäntöämme työntää sinne koko ajan lakeja eikä päättää itse omissa elimissämme. Kuitenkin puhutaan kirkolliskokouksesta kirkon parlamenttina. Mutta ei se sitä oikein ole, koska meillä on sellainen käsitys, että lait ovat paljon hienompia kuin ne päätökset, joita itse teemme. Perustuslain 11 § turvaa uskonnonvapauden, joten luterilaisella kirkolla on oikeus päättää omista asioistaan.

Jatkan vielä. Otan esimerkiksi aivan arkisen asian, jota tulen kysymään kyselytunnilla. Otan esimerkiksi nimikirjanpidon, joka on valtuutettu lain nojalla seurakunnille. Jos nyt Kirkon palvelukeskuksella, Kipalla, on kaikki tiedot, joiden pohjalta nimikirjanpito voitaisiin siirtää Kipaan, pitää lakia muuttaa. Tällaisia asioita säädämme lain tasolla. Tämä on siis kirkkolain 6 luvun 23 §, seurakuntien velvoite pitää nimikirjaa. Ei ole mitään järkeä laittaa lakiin tällaisia asioita, jotka koskevat kirkon normaalia hallintoa, arjen tasolla olevaa hallintoa. Meidän ei tule jatkaa enää tällaista linjaa. Olen ihan vakuuttunut siitä, että meidän pitää tehdä nyt stoppi. Jos me emme sitä tee nyt, kun meillä on suuria lakiesityksiä käsittelyssä, emme sitä pysty tekemään ikinä.

Puheena olevaan esitykseen liittyy myös kirkon laintarkastustoimikunnan korjausesitys. Haluaisin, että se avattaisiin, kirjoitettaisiin auki. Sehän on täysi soosi. Meille pitäisi tulla valmis teksti, ei korjattu versio. Siis mitä kirkon laintarkastustoimikunta on oikeasti tarkoittanut tällä. Oletteko muuten kukaan yrittänyt lukea tätä? Minä yritin perjantaina lukea sitä, ja sitten ajattelin, että tämä ei ole minun tehtäväni. Tämä pitää kirjoittaa auki niiden, jotka nämä korjaukset ovat tehneet.

Lopettaisin aika yllättävästi monien mielestä varmaankin. Asia koskee luvussa 21 2 §:ssä olevaa piispainkokouksen tehtävien seitsemää kohtaa. Olen sitä mieltä, että piispainkokouksen nykyistä korkeampi profiili on meille kaikille onneksi. Piispoilla on kasvot. Piispojen pitäisi lausua kaikissa mahdollisissa asioissa, jotka koskevat yhteiskuntaa, silloin kun he kokevat tarvetta lausua. Sitä ei mielestäni pitäisi rajata mihinkään pykäliin. Olemme valinneet piispat paimeniksemme. Arkkipiispalla ja piispoilla on kasvot; tällaiset pykälät tuntuvat jotenkin naurettavilta. Ikään kuin kiistellään siitä, mitä kirkkohallitus lausuu ja mitä piispat saavat lausua. Tämä on periaatekysymys. Emme kaipaa hallinnon julistusta vaan sananjulistusta ja henkisiä rakennuspuita elämälle, uskolle ja armon sanomalle. Tämä on minun mielestäni asia, joka aina pitää ottaa huomioon, kun hallintoakin uudistetaan. Korostan vielä lopuksi, että kirkolliskokous siis päättää, mitä kirjataan kirkkolakiin ja mitä säädetään kirkkojärjestyksessä. Tämä prosessi on mahdollista alkaa jo nyt tämän asian käsittelyn yhteydessä valiokunnissa, niin lakivaliokunnassa kuin hallintovaliokunnassakin. Tämä on siis juridiikkaa, ymmärrettävää ihmisten säätämää, ihmisten tekemää työtä, ei mitään korkeampaa matematiikkaa tai mystiikkaa.






Paluu