Puheenvuoro



Perret Henrik, ombudet

Otsikko:
Kirkkolain, kirkkojärjestyksen sekä kirkon vaalijärjestyksen virkamiesoikeudellisten säännösten muuttaminen (Kirkkohallituksen esitys 5/2008)

Täysistunto:
Keskiviikkona 5 päivänä marraskuuta 2008 klo 9.15

Teksti:
Arvoisa puheenjohtaja, kära vänner, hyvät ystävät. On hyvä jatkaa tällaisten puheenvuorojen jälkeen, ajattelen myös ihan edellistäkin puheenvuoroa. Kävin hiljattain Joroisissa tapaamassa sukulaisia ja opettamassa Raamatusta ja totesin, että lähin sukulainen äidin puolelta oli jo lähtenyt. Hän oli nimittäin syntynyt 1796. Oltuaan kirkkoherrana hän kuoli sitten 1800-luvulla ja hänen kaksi poikaansa toimivat sitten Joroisten kirkkoherrana. Ja oli ihan kiva käydä niin kuin Kuopion piispa ja jotkut muutkin käydä luonnossa ja metsässä ja vuorilla ja kallioilla kukkulalla. Se oli upeata maastoa ja mukavia ihmisiä. Tapasin miehen, joka kuuli Suomen teologisen instituutin lehdestä - Kulmakivi-lehdestä - ja hän kysyi minulta näin, savolainen ukko: "Onko pääkirjoitusten kirjoittaminen vaikeaa?" Minä sanoin, että on se vaikeata, että välillä miettii, mitä sanoisi tai mitä kirjoittaisi ja joskus miettii sitä, että kun on paljon asioita, minkä asian niistä valitsisi. "Joo, mä huomaan sen, että se on vaikeeta", sanoi tämä mies. Ne on vähän niin kuin väkisin väännettyjä. Kirjoita joskus tulevaisuudestakin, älä aina menneistä". Yritän nyt hiukan noudattaa hänen neuvoaan unohtamatta kuitenkaan menneisyyttä. Monet asiat, mitä on tässä minun paperissa, on jo sanottu, en rupea niitä toistamaan. Viittaan syrjintäpykälän tarpeeseen ja nimenomaan kirkon omaan syrjintäpykälän tarpeeseen ja jos kestätte niin pari sitaattia alkuun. Eräs tunnettu ja sympaattinen kirkon juristi on sanonut näin, hänen nimensä ei ole Risto, se on sitten ihan toinen asia, hänkin on ihan mukava mies. "Kyllä kirkko joutuu sopeuttamaan aina toimintansa yhteiskunnan luovuttamattomina pidettyjen perusoikeuksien mukaisesti, sanoo oppi tai uskonnollinen käytäntö mitä hyvänsä." Tämä oli vastaus, kun esitin kysymyksen kirkon autonomiasta ja siitä tarpeesta, että meidän pitää perustella ja määritellä, mitä me itse tarkoitamme erilaisilla kysymyksillä. Sitten toinen sitaatti, joka löytyy siitä kauheasta sinisestä kirjasta Julkisoikeudellinen kirkko vai Kristuksen kirkko, en pidä sitä kauheana, mutta jotkut sanoo sitä kauheaksi. Minusta se on puheenvuoro, joka pistää ajattelemaan ja olkoon se sellainen. Siinä sivulla 110, jos teillä on mukana, toinen sitaatti, jossa sanotaan näin: "Kysymys kirkon suhtautumisesta parisuhteen rekisteröintiin on osittain kirkon opetukseen liittyvä kysymys. Tältä osin asian pohtiminen kuuluu kirkolle itselleen." Edelleen lainaan vain loppuosan, voitte lukea sen kokonaisuudessaan: "On perusteltua, että kirkko voi ensin rauhassa pohtia asiaa omassa keskuudessaan". Tämähän on vain yksi esimerkki niistä kysymyksistä, jotka sitten tulevat asialistalle tai agendalle. Nämä sanat oli lausunut oikeusministeri Johannes Koskinen vuonna 2002 eduskunnassa. Eli nyt meillä on tavallaan syntymässä tilanne, tässä on mielestäni koko tämän paketin ongelma, että meillä on ääniä kirkon omassa piirissä keskeisillä paikoilla, jotka sanovat, että riippumatta mitä yhteiskunnassa tapahtuu niin kirkon pitää noudattaa niitä oikeuksia. Sitten on valtion edustaja Johannes Koskinen, entinen oikeusministeri, mutta jotkut muutkin tai monet muutkin, jotka sanovat, että tämän asian pohtiminen kuuluu kirkolle itselleen. Tunnustetaan selvästi näitten kahden asian ero. Voin viitata myös, että kaksi ministeriä on aika hiljattain lausunut ja hyvin terävästi, nykyinen oikeusministeri ja nykyinen kirkkoministeri ja minä kyllä melkein sanoisin niin kuin varatuomari Jyrki Anttinen on jossakin sanonut, että on valtiosääntöoikeudellisesti arveluttavaa, että ministerit julkisissa kannanotoissaan puuttuvat yksityiskohtaisemmin kirkon opillisiin asioihin varsinkin, kun tavallaan kyse on esittelijästä niin kuin sitten, mikäli kirkkolakiin tulee muutoksia. Tämä oli nyt suurin huoleni, sanoin viime kerralla, että tämä on tavallaan suuri muutos, joka koskee pappisvirkaa sitten Schaumannin kirkkolain, 1869. Viittaan muun muassa Stig Kankkosen pitämään puheenvuoroon ja moniin muihin. Meidän pitää nyt selvittää, mitä tämä teologisesti merkitsee. Tämä ei ole retoriikkaa, vaan se on ihan todellista totta.

Mutta sitten toinen asia. En käytä nyt niin pitkää puheenvuoroa, jätän nämä muut kohdat. Täytyy tunnustaa yksi asia, ja se liittyy tähän päivään kahdella tavalla. Yleensä vaaleissa ja urheilukilpailuissa aina seuraan ja tarkkailen häviäjiä. Kuuntelin aamulla aamu-uutisissa Barack Obaman inspiroivan ja hienon puheen ja hänelle siunausta ja menestystä. Mutta kuuntelin erityisen tarkasti mitä John Mc Cain sanoi. Ei sen takia, että minulla olisi ollut henkilökohtaisia ehdokkaita niissä vaaleissa, ne ei liity minuun sillä tavalla, mutta periaatteena, että kun hän häviää, mitä hän lausuu. Siinä kävi niin, että kun hän oli puhumassa ja mainitsi Barack Obaman nimen, niin kansa rupesi buuaamaan ja huutamaan ja hän vastasi siihen, että älkää missään tapauksessa. Miten käyttäytyy ihminen, joka on hävinnyt, ei saanut paikkaa, ei piispan vaalissa, siitä on jokin verran kokemuksia ja niin poispäin. Miten kokee ihminen tilanteensa, kun häntä ei nimitetä, hän ei saa toimia. Silloin otetaan ihmisestä mittaa enemmän kuin silloin kun hän voittaa. Sanoisin myös, että tähän liittyy toinen asia. Tänään on tullut kuluneeksi 36 vuotta siitä, kun John Vikström vihki minut papiksi Porvoossa. Nyt välillä mietin, ehkä minusta on tullut paranoidi, puhun nyt aika henkilökohtaisesti, käykö niin, että hukun lähellä rantaa toimittuani koko elämäni ajan kirkossa, rakkaassa kirkossa. Minua huolestuttaa tämä pakottamisen henki, mikä on tullut kirkkoon. Sanoisin vielä, että koen silloin tällöin vihamielisyyttä ja vihaa. Minusta tämä on erittäin ikävä asia, josta täytyisi päästä eroon. Toisaalta sanon ja sanon sen auki, että en kyseenalaista sitä päätöstä, mitä on tehty esimerkiksi virkakysymyksessä, se on tapahtunut laillisessa järjestyksessä, en ole viemässä keneltäkään oikeutta harjoittaa sitä pappisvirkaa, mitä on hänelle annettu. Mutta totean, että vakaumuksellisissa kysymyksissä me emme voita sillä, että kiristetään ja uhataan ja kidutetaan ja sitten hirtetään ja lopuksi ammutaan, vaan meidän täytyy voittaa, meidän täytyy keskustella, meidän täytyy edetä niin, ettei kenenkään oikeuksia loukata, mutta pakottamalla ei rakkautta synny. Toivoisin, että myös tässä, kun mietimme, miten kirkon pitäisi toimia, tulisi tällainen henki meille kaikille, että miten me voisimme esimerkiksi ottaa oppia alkukirkon ratkaisuista. Silloinkin oli näitä yhteen sovittamattomia juttuja ja välillä jotkut niistä ongelmista tuntuivat niin kuin henkilökemiaan liittyviltä esimerkiksi Paavalin ja kumppanien kanssa. Joskus oli vähän niin kuin isompia juttuja. Mutta kumpikaan osapuoli ei potkinut toista muurien ulkopuolelle, vaan toimittiin vaikkapa eri taholla. Koska jos me toimimme samojen muurien sisäpuolella niin riski kasvaa, jossain vaiheessa löydämme toisemme tai ehkä meidän lapsemme löytävät muittenkin lapset ja ystävät. Toivon, ettei nyt tämä sukupolvi tai nämä sukupolvet, osa teistä, kun aloitin pappistyön, oli aika vaatimattomassa tilassa, mutta toivon, ettei pilaa nyt sitä kaikkea mitä monet, monet sukupolvet ovat aikaansaaneet. Tämän sanon itsellenikin. Tämä on vaikea asia ja kun olen kuunnellut eräitä puheenvuoroja, niin täytyy myöntää, että myös säälin, koska on jonkin verran mielestäni kyllä onnettomia päätöksiä tehty, mutta kaikki voimme, kaikilla voi olla paremmat tai huonommat päivänsä. Eli nyt mietin sitä tulevaisuutta ja sitä, että katsoisin nimittäin näin, että jos sanon sen vielä, että joka prosessissa tai ei välttämättä nyt ihan jokaisessa, mutta hyvin usein on tienhaara. Joko voidaan lähteä tiukasti prosessoimisen tielle hakemaan oikeutta. Mutta joskus voidaan soittaa puhelu, joskus voidaan kutsua neuvotteluun saman pöydän äärelle, joskus voidaan harkita, että onko muita konsepteja, joilla voidaan ratkaista tämä kysymys ja hyvin usein mielestäni on, jos on tahtoa. Eräissä puheenvuoroissa on sanottu, että meiltä puuttuu aseet, näin on arkkipiispa sanonut eräissä haastatteluissa ja jotkut muut muistaakseni myös. Tietenkin piispojen pitää valvoa sitä, että lakia noudatetaan. Mutta katson, että nyt meille kaikille tarjotaan mahdollisuus vaikuttaa siihen, miten me haluamme. Toisaalta valvoa sitä, että ettei oikeuksia rikota, toisaalta valvoa sitä, että myös ne muutkin mahtuvat. Toivon, että tämä henki tai Jumalan Pyhä Henki pikemminkin, en minun esittämiä ajatuksia nyt halua sillä tavalla rinnastaa siihen ollenkaan, mutta toivon, että Jumalan Pyhä Henki voisi johdattaa ja auttaa meitä löytämään toisemme aina missä voidaan, ja että voidaan kunnioittaa silloin, kun ollaan eri mieltä ja toivon ennen kaikkea, että Jumalan pyhä sana saisi sitoa meidät niin, että voisimme olla Kristuksen seuraajia.

Jag hoppas verkligen, att vår kyrka ger rum åt olika människor i en tid när människor säger sig lämna kyrkan för att ingenting betyder och för att tron saknas. Så tror jag att alla skulle behöva som vi för att kunna Kristus. Alla skulle vara med på sitt sätt. Om kärlek och respekt finns så finns nog alltid möjligheter och öppna dörrar.


Paluu