Puheenvuoro



Huokuna Pekka, edustaja

Otsikko:
Seurakuntien jumalanpalveluselämän kehittäminen (Edustaja-aloite 9/2008)

Täysistunto:
Torstaina 8 päivänä toukokuuta 2008 klo 9.00

Teksti:
Arvoisa puheenjohtaja, hyvät edustajatoverit. Aivan ensin haluan todeta, että liityn niihin ajatuksiin joita edustaja Marjanen otti esille omassa puheenvuorossaan. En käy niitä enää toistamaan, mutta ne näkökulmat, erityisesti jumalanpalvelusuudistuksen toteuttamisesta ja tämän aloitteen tarkoituksesta ja toteuttamistavasta ovat minusta erittäin merkittäviä evästyksiä käsikirjavaliokunnalle. Niin paradoksaaliselta kuin se tuntuukin, kun puhumme jumalanpalveluksen uudistamisesta, puhumme itse asiassa ihmisestä. Ihmisestä on kysymys tässä aloitteessa. Aloitteessa viitataan nykyisen yhteiskunnan pirstaloitumiseen. Maailma on muuttunut ja niin kuin tiedämme, tuo muutos jatkuu. Elämme kaikkialla läsnäolevassa ubiikissa verkostoituneessa todellisuudessa. Se pitää meitä otteessaan 24/7, eli perinteisesti sanottuna - aina. Tämän todellisuuden keskellä moderni - tai oikeastaan kai postmoderni - ihminen vaeltaa kokemuksesta toiseen, työpaikasta toiseen ja ihmissuhteesta toiseen. Tämän ajan ihmistä on syystäkin kutsuttu nomadiksi, paimentolaiseksi. Mitähän kirkolla on annettavaa nykyajan nomadeille? Kysymys asettuu mielenkiintoiseen valoon, kun ajatellaan kirkon historiaa ja Raamatun suuria kertomuksia. Meidän juuremme ovat siinä nomadien joukossa, joka jo kauan ennen tietoyhteiskuntaa vaelsi Siinailla muodostaen uskoyhteiskunnan. Vaikka aikaamme leimaavat pitkälle yksilön jopa äärimmilleen viety vapaus ja itseohjautuvuus, tiedämme että kaikki ei kuitenkaan ole hyvin. Olemme tuosta pahoinvoinnista kuulleet tässä salissa jo useita puheenvuoroja. Yhä useammat voivat yhä huonommin. Ja vaikka taloudellinen kehitys on vahva, joudumme huomaamaan, ettei ihminen eläkään ainoastaan leivästä. Ihminen ei ole kone, vaan ihminen on ihan aidosti nomadi. Siinäkin mielessä, että hän matkallaan tuntee jaloissaan kuuman hiekan ja auringon poltteen. Kukaan ei kestä loputtomiin sellaista yhteiskuntaa, joka tulee jatkuvasti iholle ja hengittää alati niskaan. Nykyajan nomadi tarvitsee pysähtymistä ja hiljaisuutta. Me tarvitsemme aikaa. Me tarvitsemme tilaa voidaksemme kohdata itsemme ja kohdata myös Jumala. Tarvitsemme keitaita niin kuin muutkin nomadit. Sillä ainoa nomadi, joka tulee pitkään toimeen ilman vettä, on käsittääkseni kameli. Kirkon jumalanpalveluselämä on tällainen keidas. Siinä saamme pysähtyä, siinä saamme levähtää. Ja sillä keitaalla, hyvät ystävät, sillä keitaalla saamme elävää vettä. Sen tähden meidän tulee tehdä kaikkemme, että mahdollisimman moni kanssavaeltaja tuolle keitaalle löytäisi.

Niin kuin täällä jo todettiin, jumalanpalvelusuudistus on antanut seurakunnille työkaluja tämän toteuttamiseksi. Monissa seurakunnissa on uudistuksen johdosta syntynyt uudenlaisia tapoja elää todeksi ja toteuttaa jumalanpalvelusta. Yhä useammin jumalanpalvelus on oikeasti seurakunnan keskus. Yhä useammin se suunnitellaan yhdessä pappien ja maallikoiden kanssa. Yhä useammin se myös toteutetaan yhdessä. Yhä useammin siellä ollaan elävän todellisuuden äärellä. Se vaatii työtä, niin kuin täällä on sanottu. Mutta tuo työ on hyvässä vauhdissa. Parhaimmillaan jumalanpalvelus on koko seurakunnan yhteinen juhla. Ja koska tämä on eräs mieliaiheitani, voisin puhua tästä vielä tunnin lisää, mutta säästän teidät siltä. Sen sijaan tästä uudistamisesta eräs näkökulma.

On kaksi tapaa tehdä uutta. Tänä aamuna kuulimme hartaudessa, kuinka Roomassa eräs kirkko oli rakennettu niin, että uusi oli rakennettu vanhan perustalle. Se on ensimmäinen tapa. Toiseen tapaan sain perehtyä kaksi viikkoa sitten, kun minulta lohkesi paikka hampaasta. Kun menin hammaslääkäriin ja uutta paikkaa ruvettiin laittamaan, porattiin vanhan paikan rippeet pois. Uusi tehtiin vasta, kun entinen oli revitty. Jos minun pitäisi näistä kahdesta uudistamistavasta valita, menisin mieluummin kirkkoon kuin hammaslääkäriin. Niin on tässäkin asiassa. Nyt käsillä oleva aloite tähtää käsittääkseni siihen, että jumalanpalvelus voisi yhä laajemmin tulla merkittäväksi, ihmisiä rohkaisevaksi ilmiöksi. Siksi haluan sitä omasta puolestani lämpimästi kannattaa. Ja erityisen merkittävä oivallus on aloitteen viimeinen lause: "Sunnuntaita tulee katsoa kokonaisuutena, johon voi sisältyä erilaisia jumalanpalveluksia eri kellonaikoihin." Hyvät ystävät, tälle keitaalle kannattaa pyrkiä.


Paluu