Puheenvuoro



Heinonen Leena, edustaja

Otsikko:
Sukupuolisen ja henkilön vakaumukseen perustuvan syrjinnän kieltäminen pappisvihkimyksessä (Edustaja-aloite 5/2006)

Täysistunto:
Keskiviikkona 10 päivänä toukokuuta 2006 klo 9.00

Teksti:
Arvoisa puheenjohtaja, hyvät sisaret ja veljet. En tiedä itkeäkö vai nauraa, niin absurdia on ollut kuunnella tätä keskustelua. Enemmän tekisi mieli itkeä. Olen tuskin ainoa tässä salissa, jonka on tehnyt mieli kävellä ulos ja lähteä sinne missä on elämää, niin kuin nuoret sanovat. Joku kokenut kirkolliskokouskonkari sanoi, että tässä salissa tarvitaan paksunahkaisuutta, sitä ettei välitä. En oikein tiedä onko sekään hyvä, että ei välitä. Että ei anna vaikuttaa kaiken sen mitä kuulee. Monen mielestä on parasta olla vain hiljaa. Epäasiallisesta kohtelusta tai puheista, vaikenemisesta on meille naispapeille parinkymmenen vuoden aikana opetettu ja siihen meitä on ohjeistettu. No ei tietenkään virallisesti, vaan jotenkin siinä sivussa hyväntahtoisesti. Meitä on kiitetty siitä, että emme pidä meteliä, vaan yritämme ymmärtää, kuunnella ja ajatella kaikki parhain päin. Niin rakkaat pappissisaret ovat todella tehneet. He ovat keskittyneet työhönsä, koska rakastavat tätä kirkkoa sen puutteista huolimatta. Tämä hiljaa oleminen, niin luulen on monin paikoin tullut melkein toiseksi luonnoksi. Minua myös hävettää tämän yhteisön jäsenenä. Hävettää ja nolottaa, että kirkkona olemme edelleen tämän kaltaisessa tilanteessa. Tilanteessa, jossa kaikki kärsivät. Rohkenen tulkita, että moni tässä joukossa kokee neuvottomuutta ja voimattomuutta jos kohta kiukkua ja turhautumistakin. Ainakin minusta tuntuu, että tällaisena rivijäsenenä ei ole keinoja tehdä tälle umpikujalle juuri mitään, paitsi tietysti yrittää ymmärtää.

Tiedämme, että työyhteisöjen ristiriitatilanteissa, umpikujatilanteessa työyhteisön johtajalla on erittäin suuri merkitys. Kriisitilanteessa johtaja näyttää suuntaa ja huolehtii siitä että päästään eteenpäin. Siksi ajattelinkin, että tässä kirkon ikäänkuin pattitilanteessa kirkon ylimmän johdon ja nyt ajattelen teitä piispoja, teidän yhteisen äänenne merkitys on erittäin suuri. Heikan työryhmän muistiossa piispojen yksimielinen kanta näyttää tietä eteenpäin. Pidän valitettavana sitä, että täällä siitä mietinnöstä, sen suosituksesta ja toimenpide-ehdotuksista on luotu mielestäni hyvin vääristelevää mielikuvaa, kun puhutaan pakosta ja syrjimisestä. Mietintö käsittelee kiihkottomasti ja tasapuolisesti työyhteisöjen ongelmatilanteita. Tässä tapauksessa tausta liittyy naispappeuskysymykseen, mutta sitä voidaan käyttää myös muissa työyhteisöjen ongelmatilanteissa. Ja ongelmatilannetta mietintö peilaa voimassa oleviin yleisiin ja työelämän lakeihin ja nostaa sieltä ne toimenpide-ehdotukset, jotka voisivat viedä eteenpäin. Jos tämä yhteisö olisi työyhteisö, niin ajattelen, että viisas johtaja kutsuisi myös avukseen ulkopuolisen konsultin tai jonkun, joka katsoo tätä kaikkea vähän etäämmältä ja ehkä siksi pystyy näkemään tietyt sokeat pisteet. Voi olla että meidän kirkossa olisi syytä tarkemmin kuunnella myös sitä palautetta, joka tulee ulkopuolisilta.

Edustaja Kujalan aloite ja sitä tukeneet puheenvuorot ovat minulle tuoneet mieleen palautteen, jota olen saanut kuulla työsuojelupiirien tarkastajilta. Niin kuin monet tiedätte, työsuojelutarkastajat ovat vajaan kahden vuoden aikana tarkastaneet kymmeniä ellei satoja seurakuntia. Tarkastuksen kohteena on ollut vuonna 2003 uudistetun työsuojelulain velvotteiden noudattaminen. Sellaisia velvotteita ovat mm. työhyvinvointiin liittyvät riskitekijöiden kartoitus, työn kuormittavuuteen ja työyhteisön ilmapiiriin, epäasialliseen kohteluun ja syrjintään liittyvät kysymykset. On ollut hyvä kuulla rohkaisevia terveisiä kokeneilta työsuojelutarkastajilta, jotka tuntevat hyvin erilaisia työyhteisöjä. He nimittäin kertovat, että suuressa osassa seurakuntia asiat ovat, jos ei hyvällä, niin ainakin tyydyttävällä tolalla. Suurimmassa osassa seurakuntia työ on järjestetty ja sitä tehdään asiallisissa ja hyvässä hengessä. Heidän näkemyksensä mukaan seurakuntien työyhteisöt eivät ole juurikaan muita julkisoikeudellisia työyhteisöjä huonompia. Tätä samaa viestiä kertovat kirkon työolobarometrit, jotka osoittavat, että työyhteisöjen toimivuus ja työtyytyväisyys on monissa työyhteisöissä parantunut. Mutta työsuojelutarkastajien mukaan kirkon työyhteisössä näkyy muutamia piirteitä, jotka poikkeavat muista työyhteisöistä. He kertovat, että kun he ulkopuolisena yrittävät selvittää seurakuntien ja myös koko kirkon organisaatiota erityisesti työnantaja- ja esimiesnäkökulmasta, he joutuvat merkilliseen, sekavaan ja vähän epämääräiseen vyyhtiin, josta on vaikea hahmottaa kuka ja miten tätä työnantajan valtaa missäkin kohtaa käytetään. Paikallisella tasolla tämä epäselvyys voi näkyä esimerkiksi niin, että ei tiedetä kuka on työnantajan edustaja, kuka esimies tai esimiehen tehtävistä annetaan epämääräisiä vastauksia. Tarkastajien mukaan tulee vaikutelma, että kukaan ei oikein haluaisi ottaa työnantajan vastuuta tai sitten että vastuut ovat luottamushenkilöiden ja kirkkoherran välillä epäselvät. Sekään ei kuulemma ole harvinaista, että kirkkoherra saattaa viitata ylöspäin ja vastata, että minun työnantajani on Jumala ja vain Hän antaa minulle ohjeita, joita otan vastaan. Siitä me kaikki olemme kuulleet, että meissä perustyöntekijöissä on paljon niitä, jotka haluamme toteuttaa vain sitä omaa työnäkyä, mutta että johtotasollakin.

Toinen tarkastajien ihmetyksen aihe on se, että seurakunnissa on edelleen niitä, jotka ovat vilpittömän yllättyneitä, kun seurakunnan työyhteisöä tarkastellaan samalla tavalla, siltä edellytetään samojen lakien noudattamista kuin missä tahansa työpaikassa. Tarkastajien työtä saatetaan vähätellä ja aletaan selittää, että katsokaahan kun tämä on hengellistä työtä, jota tehdään Jumalalle. Ei tässä voi eikä tarvitse ottaa samalla tavoin huomioon noita maallisia asioita. Tulee vaikutelma, että työn hengellistä luonnetta käytetään eräänlaisena pakopaikkana tai puskurina tai tekosyynä myös laiminlyönneille. Sitä en tiedä, johtuuko se vilpittömästä ymmärtämättömyydestä vai laiskuudesta, kun seurakunnan työyhteisön erityisluonnetta käytetään väärällä tavalla hyväksi hengellistämällä esimerkiksi epäasiallinen käytös tai työtehtävistä kieltäytyminen. Joskus tuntuu siltä, että asioiden ylihengellistäminen muodostaa kuin utuista yläpilveä tai hetteikköä, josta ei päästä mihinkään.

Toinen ihmetystä herättävä asia on tämä sana pastoraalisuus. Näyttää siltä, että kun kirkossa tulee vaikea ja tiukka paikka, hankala ongelmatilanne, silloin otetaan käyttöön kuin kestolääkkeenä sana pastoraalisuus ja pastoraalinen keskustelu. Monet kirkkoa vähän etäämmältä tarkastelevat kyselevät, että mikä ihmeen pastoraalinen keskustelu. Eikö se ole ihan sama keskustelu tai ihan sama johtamisen väline, jota jokaisen esimiehen tulee käyttää kun tulee ristiriitatilanne. Siinä keskustellaan, kuunnellaan, tarkastellaan asiaa eri puolilta ja yritetään ymmärtää puolin ja toisin. Kuitenkin monen kokemus on, että kun tämä sana pastoraalinen tulee esiin, siitä tulee jotakin sellaista, josta ei oikein saa kiinni. Ajattelen, että kun jatkuvasti tai loputtomasti vain korostetaan tätä pastoraalista keskustelua, on vaarana, että se hämärtää työnantajan muut lailliset työnjohdolliset toimenpiteet. Tässä naispappeusasiassa on asiaa käsitelty lähes kaksikymmentä vuotta hyvin pastoraalisesti. On totisesti keskusteltu, on annettu aikaa heille, joille naispappeus on se vaikea, kipeä asia. On annettu aikaa pohtia, on väistetty, on sopeuduttu. On annettu aikaa pohtia sitä, että voiko silti olla töissä tässä kirkossa ja sitoutua sen pelisääntöihin, vaikka meillä on naispappeus.

Emme pääse mihinkään siitä, että tämän kirkon on julkisoikeudellisena yhteisönä sitouduttava myös yhteiskunnan yleisiin laillisesti säädettyihin lakeihin. Jos ja kun olen tämän kirkon työntekijä, minun on sitouduttava niihin samoihin lakeihin, vaikka en kaikkea ymmärtäisi. Ja jos ne ovat vastoin omaa vakaumustani, minun on punnittava, käytävä se prosessi, että voinko silti tehdä töitä ja sitoutua tähän kirkkoon. Vai onko niin, että sisäinen ristiriita käy niin suureksi, että minun olisi sittenkin parempi etsiä sellainen työpaikka, joka vastaa enemmän omaa sisäistä vakaumustani. Kenenkään ei ole pakko olla tai pyrkiä töihin sellaiselle työnantajalle, jonka pelisääntöihin ei voi sitoutua.

Työnantajalla ja työntekijällä on oikeuksia ja ne ovat myös velvollisuuksia. Esimiesten, työnantajien edustajien tehtävänä on johtaa työtä niin, että työ on organisoitu lain hengen mukaan ja työntekijät noudattavat näitä pelisääntöjä. Kun kuka tahansa työntekijä laiminlyö työtehtäviään tai käyttäytyy epäasiallisesti, esimiehellä on velvollisuus puuttua asiaan. Jos työn johto, esimiehet ovat järjestäneet työn epäasiallisesti, myös siihen tulee puuttua. Ja on hyvä muistaa, että jos työyhteisö rikkoo laillisesti säädettyjä lakeja, myös työnantajan edustajat, esimiehet ja luottamuselimet joutuvat vastuuseen elleivät puutu tilanteeseen.

Työn johtaminen, työyhteisön kehittäminen ja työturvallisuus, tämä Heikan työryhmän muistio, jonka piispat ovat yksimielisesti hyväksyneet kokouksessaan, on mielestäni selkeä puheenvuoro, jossa annetaan työnantajien edustajille lailliset välineet hoitaa vastuutaan. Mietinnön suositukset ja toimenpide-ehdotukset eivät koske vain heitä, jotka syrjivät tai kohtelevat epäasiallisesti naispappeja, vaan tätä samaa muistiota voidaan käyttää myös meidän naispappien ojentamiseen, kun aihetta on. Keskustelu on aina lähtökohta. Keskustelussa on mahdollisuus tulla kuulluksi ja ymmärretyksi. Mutta keskustelun lisäksi tarvitaan myös laillisia toimenpiteitä ongelmatilanteiden eteenpäin viemiseen ja haittojen minimoimiseen. Onnetonta olisi, jos nyt alettaisiin vesittää mietinnön vastuullista henkeä. Joskus loputon keskustelu ja ymmärtäminen vain pahentaa tilannetta.


Paluu