Puheenvuoro



Lemettinen Maiju, edustaja

Otsikko:
Kirkon nelivuotiskertomus vuosilta 2004-2007
Monikasvoinen kirkko. Suomen evankelis-luterilainen kirkko vuosina 2004-2007 (Kirkkohallituksen esitys 6/2008)

Täysistunto:
Tiistaina 4 päivänä marraskuuta 2008 klo 9.15

Teksti:
Arvoisa puheenjohtaja, hyvät kirkolliskokousedustajat. Onneksi nelivuotiskertomuksen nimi on monikasvoinen kirkko, eikä kaksinaamainen kirkko. Jos mietimme, minkälaista kuvaa rakkaasta kirkostamme eri tiedotusvälineissä tänä päivänä kuitenkin varsin mieluusti hellitään, se on pikemminkin tuo kaksinaamainen kirkko. Kirkon ihmisten skandaalit ja kompastelut ylittävät aina uutiskynnyksen. Mutta hyvät ja rohkaisevat saarnat jäävät siteeraamatta. Sanotaan että mediaa tai paremminkin julkisuutta ei voi hallita eikä ohjailla. Se toimii omalla, kylmällä, joskus hyvinkin piikittelevällä tyylillään teimmepä tai toimimme miten tahansa. Asioilla on aina kaksi puolta. Jos mediaa kiinnostaa se pimeämpi puoli, arvelee se, että tämä pimeys myy paremmin. Lisäksi kirkon julkituloja seuraa saamieni tietojen mukaan aina enemmän tai vähemmän traagisia asioita myös sinne jäsentilastoon. Aina kun kirkko tulee julkisuuteen, piikki kirkosta eroamiseen on nähtävissä.

Mutta me olemme valinneet strategiaksi vuoropuhelun kirkon. Onko tämä nelivuotiskertomuksen valossa vuoropuhelun kirkko? Jäin lukemaan seuraavia lukuja ja prosentteja: Valmisteilla olevista merkittävistä asioista toimituksille tiedotti kuukausittain vain 22 % seurakunnista, tätä harvemmin 66 %. Kirkkoneuvostojen päätöksistä tiedotti toimitukselle säännöllisesti 22 % kuukausittain, 48 % harvemmin. Esityslistojen lähettäminen, säännöllinen tavanmukainen lähettäminen oli vieläkin harvinaisempaa. Vain 2 % järjestää säännöllisesti toimittajatapaamisia tai tiedotustilaisuuksia. 48 % seurakunnista sentään joskus. Kuka on unohtanut nyt sen, että kirkollista toimintaa pyöritetään verovaroilla? Kannattaisi siitä tiheämmin kertoa, elleivät tiedotusvälineet ymmärrä omaa rooliaan ja osaa siitä kysyä. Tiedotusvälineissä käytävään kirkkoa ja uskontoa koskevaan keskusteluun osallistuminen on nelivuotiskertomuksen antamien tietojen mukaan hyvin harvinaista. Joskus tätä on tehnyt puolet seurakunnista. Näiden lukujen valossa on varsin ymmärrettävää se epäluulo, jopa kauhu sen suhteen, että seurakuntien työntekijä joutuisi keskustelemaan verkossa, kun ei se oikein ole luonnistunut perinteisimmissäkään välineissä. Seurakunnille tuntuu riittävän, että ne ovat esillä paikallislehdissä tai vastaavissa kerran kuukaudessa. Luvalla sanoen se on aivan liian vähän. Elävälle kansankirkolle se ei saa riittää. Proaktiivista, ennakoivaa toimintaa tarvitaan myös perusviestinnässä. Jos seurakunnat onnistuisivat ujuttautumaan tiedotusvälineisiin myös tavallisia, jokaisen ihmisen arkea koskevien ja koskettavien uutisten, ilmiöiden, ihmisten muodossa, oltaisiin otettu askeleita vuoropuhelun kirkon kehittämiseen. Kirkon tiedottamista ei tarvitse eikä sitä saa jättää vain Kirkon tiedotuskeskukselle. Eikä kirkon tarvitse jäädä vain toimitusten suopeuden ja myötämielisyyden varaan. Kerta kuukaudessa paikallislehdessä ei siis riitä. Suomalaisilla on halua ja tarvetta runsaampaan tarjontaan, myös maallistuneissa, pörssiin menneissä mediataloissa. Jokainen kirkon työntekijä, myös jokainen meistä kirkolliskokousedustajista, voi tehdä osansa sen eteen, että kirkon asiat, arvot ja armo näkyvät ja kuuluvat. Meidän kaikkien asenne tiedottamiseen olisi oltava avoin, aloitteellinen ja rohkea. Eikös kirkkommekin ole sellainen?


Paluu