Puheenvuoro



Pihlaja Pirjo, kirkkoneuvos

Otsikko:
Seurakuntarakenteiden kehittämisen päälinjat (Kirkkohallituksen esitys 11/2012)

Täysistunto:
Maanantaina 5 päivänä marraskuuta 2012 klo 13.00

Teksti:
Arvoisa puheenjohtaja, hyvät kirkolliskokousedustajat. Kirkkohallitus on tehnyt kirkolliskokoukselle esityksen seurakuntarakenteiden kehittämisen päälinjoista. Tavoitteenani on tässä aloituspuheenvuorossa ensiksi avata tällä vuosituhannella tapahtunutta seurakuntarakenteiden kehitystä, toiseksi tuoda esille seurakuntien näkemyksiä siitä, miten rakenteita tulisi kehittää ja lopuksi läpikäydä nyt tehdyn esityksen pääkohtia. (Diasarja on pöytäkirjan liitteenä 2.)

Seurakuntien lukumäärä on koko tämän vuosituhannen vähentynyt. Vuoden 2000 alussa meillä oli 587 seurakuntaa ja tämän vuoden alussa 449, mikä siis tarkoittaa, että lukumäärätasolla 138 hallinnollisesti itsenäistä seurakuntaa on joko lakkautettu tai liitetty suurempaan kokonaisuuteen. Kirkkohallituksen tänä vuonna tekemien päätösten mukaan ensi vuoden alusta seurakuntien lukumäärä vähenee yli 20:llä. Vuosina 2005-2007 toimineen seurakuntarakennetyöryhmän puheenjohtaja piispa Voitto Huotari lanseerasi vuosituhannen ensimmäisen kymmenluvun puolivälissä käsitteen "Seurakuntarakenteet ovat murroksessa". Tuolloin oli käynnistynyt niin sanottu PARAS-hanke ja voimaan oli tullut laki kunta- ja palvelurakenneuudistuksesta. Seurakuntien toimintaympäristö oli muuttumassa voimakkaasti. PARAS-hanke aiheutti seurakuntayhtymisten toisen aallon. Ensimmäisen aalto oli jo tuolloin meillä koettu. Ensimmäisen yhdistymisen taustalla oli taloudellisen tuen jakoperusteiden uudistus. Seurakuntien taloutta ei voinutkaan enää rakentaa keskusrahastosta vuosittain myönnettävän harkinnanvaraisen tuen varaan. Kolmas aalto on vasta tulossa viime kesänä hallitusohjelmassa linjatun koko maata kattavan kuntarakenneuudistuksen myötä. Millainen se on ja miten se tulee vaikuttamaan seurakuntiin, on vasta hahmottumassa. Toisaalta ollaan myös siinä tilanteessa, että meillä on vielä jonkin verran aikaa pohtia sitä, miten haluamme sen vaikuttavan meidän omiin rakenteisiimme. Seurakuntarakenteet ovat joka tapauksessa muutoksen edessä.

Seurakuntahallinnon ja seurakuntayhtymähallinnon kehittämishankkeita on ollut viime vuosikymmeninä useampia. Vuonna 1999 kirkkohallitus teki kirkolliskokoukselle esityksen seurakuntahallinnon kehittämisestä. Vuonna 2001 oli vuorossa seurakuntayhtymähallinnon kehittäminen. Kirkkolain muutokset tulivat voimaan 2004. Jo heti seuraavana vuonna asetettiin seurakuntarakennetyöryhmä, joka sai tehtäväkseen seurata kuntarakenteiden muutoksia ja niiden vaikutuksia kirkossa ja seurakunnissa. Sen tuli mm. selvittää tarkoituksenmukaista tapaa organisoida seurakuntatyö erilaisissa toimintaympäristöissä. Sekä työryhmän väliraportti että Rakenneuudistajan opas ovat olleet ahkerassa käytössä. Vuonna 2006, saattoi olla vuonna 2007, virkamatkalla Mikkelin hiippakunnassa, keskustelimme siitä, mitä seurakuntien tulisi ensisijaisesti tarkastella rakennemuutoksen edessä. Tuolloin sanoitimme tärkeimmän kysymyksen näin: "Mikä rakenne parhaiten turvaa seurakuntatyön kokonaisuuden?" Selvänä pidimme sitä, että hallinto ja rakenteet tulee nähdä seurakunnan toimintaa tukevana, sen mahdollistavana tukirakenteena. Tuo kysymyksen asettelu löytyy Rakenneuudistajan oppaasta, samoin kuin tänään käsittelyssä olevasta esityksestä. Se ohjasi myös maaliskuussa 2008 asetetun seurakuntien rakennemuutosprosessin ohjausryhmää, jonka tehtävänä oli mm. koota käynnissä olevan muutosprosessin kehityslinjat ja tehdä niistä johtopäätökset. Loppuraportissaan työryhmä painotti tätä tehtäväksiantoa, esittelemällä seurakuntien toimintaympäristön muutoksen vastaavat rakennemallit.

Ohjausryhmän loppuraporttia valmisteltaessa nousi esille useita toimintaympäristön muutoksesta nousevia haasteita, joista merkittävimmistä seuraavassa. Talouden kehitys; seurakuntien varallisuus on jakautunut epätasaisesti ja talouden polarisaation on voimakasta. Kirkon jäsenmäärän kehitys; vuoden 2011 lopussa kirkkoon kuului 77,2 % väestöstä. Vuositasolla kirkosta eroaa noin 40 000, ja siihen liittyy noin 10 000 jäsentä. Myös kirkon henkilöstörakenne on haaste: Mikäli henkilöstömenot halutaan säilyttää keskimäärin 70 %:ssa kirkollisverotuloista ja talous kehittyy oletetusti, arvioidaan tarpeen henkilötyövuosien vähentämisen olevan noin 10 % tällä vuosikymmenellä. Ja haasteista ei vähäisimpänä, on tämä kuntarakenteiden tuleva kehitys, eli kesän 2011 hallitusohjelman linjaus: Hallitus toteuttaa koko maan laajuisen kuntauudistuksen, jonka tavoitteena on vahvoihin peruskuntiin pohjautua elinvoimainen kuntarakenne. Ohjausryhmän loppuraportissa esitettiin kaksi uutta rakennemallia, joiden pohjalta seurakuntarakenteita voidaan ryhtyä kehittämään omaehtoisesti, kirkon ja seurakunnan tarpeesta käsin. Kirkkohallituksen täysistunto antoi mahdollisuuden palautteenantoon ohjausryhmän loppuraportista seurakunnille, seurakuntayhtymille, hiippakuntavaltuustoille, tuomiokapituleille ja kirkon työmarkkinalaitokselle. Määräaikaan mennessä palautteiden kokonaismäärä oli 327. Palautteita antoivat mainittujen tahojen lisäksi mm. ammattijärjestöt ja yksittäiset henkilöt tai ryhmittymät.

Huhtikuussa tänä vuonna Kirkkohallitus asetti uuden seurakuntarakenteiden kehittämishankkeen 2012 - 2016. Lähtökohtana oli aiemman ohjausryhmän loppuraportin ja siitä saatujen palautteiden pohjalta kehittää seurakuntarakenteet siten, että otetaan huomioon kirkon omat näkökohdat rakenteiden kehittämiselle samalla, kun huomioidaan kuntarakenteiden tuleva kehitys. Tarkastelun tulee kattaa myös mahdolliset hiippakuntarakenteiden muutokset. Lisäksi tavoitteena on taloudellisen kannattavuuden näkökulmasta tutkia eri rakennevaihtoehtoja ja niihin liittyviä kysymyksiä. Tavoitteena on myös meneillään olevan rakennemuutoksen tukeminen, mm. muutosjohtajuuden ja muutosviestinnän näkökulmasta. Hanke jaettiin tavoitteiden perusteella kolmeen alaprojektiin, jotka tulivatkin jo mainituksi kansliapäällikkö Keskitalon puheenvuorossa. Myös kysymys rakennemuutoksista ns. metropolialueen viitekehyksessä eli Helsingin ja Espoon hiippakuntien alueella on noussut vahvasti esille. Toimivan seurakuntarakenteen lopullinen muoto metropolialueella on oleellisesti sidoksissa siihen, millainen alueen kuntaratkaisu tulee olemaan. Jäsen- ja asukasmäärien volyymit ovat pääkaupunkiseudulla kuitenkin niin suuret, samoin kuin toimintaympäristön muut erityistekijät, että ne on väistämättä otettava huomioon seurakuntarakenteiden kokonaisratkaisuista päätettäessä. Näitä kysymyksenasetteluja pohtimaan asetettiin metropolityöryhmä tämän vuoden kesäkuussa. Hankkeen projektipäällikkönä toimii Terhi Jormakka.

Entä, miten sitten seurakunnat ja hiippakunnat näkivät seurakuntarakenteiden kehittämistarpeen. Esityksen liitteenä on kooste saadusta palautteesta mutta nostan sieltä esille muutamia kohtia. Palautelomakkeessa kysyttiin kirkon paikallisrakenteiden kehittämisessä huomioonotettavista seikoista, joista vastaajat nimesivät kaksi tärkeintä. Rakenteita kehitettäessä läheisyys ja yhteisöllisyys nousi luonnollisesti tärkeimmäksi tavoitteeksi. Taloudellisten olosuhteiden parantamista pidettiin hyvänä tavoitteena lähes puolessa vastauksissa. Kolmantena tuli toiminnan monipuolisuus. Huomionarvoista on, että vaikka hallinnon tehokkuus ei lomakkeiden vaihtoehtokohdassa noussut kovin korkealle, suorasanaisissa vastauksissa korostettiin hallinnon joustavuuden ja tehokkuuden näkökohtia. Palautteen perusteella vastaajien tahtotilaa voidaan tulkita siten, että vastaajista 91 % katsoo muutoksen tarpeelliseksi. 45 % haluaa kokonaan uuden rakennemallin eli joko rovastikuntamallin tai hiippakuntamallin, jota kannatti kuitenkin vain 7 %. Toisin sanoen 7 % vastaajista oli valmis hyvinkin radikaalin muutokseen. Jos laskemme yhteen ne vastaukset, josta katsottiin, ettei nykyisiä rakenteita ole syytä kehittää ja ne, joissa todettiin, että rakenteita tulisi kehittää nykyisten rakenteiden puitteissa, voidaan todeta, että vastaajista 56 % pitää nykymallia sellaisenaan hyvänä tai kehitettävänä mallina. Kahden eniten kannatusta saaneen mallin pohjalta voimme puolestaan todeta, että 85 %:ssa vastauksista haluttiin kehittää lähialueisiin perustuvaan ylätason rakennetta. Vastauksissa tuli kuitenkin esille hyvinkin paljon valinnan paikkoja, joista mallia kehitettäessä on joko valittava toinen tai yritettävä rakentaa siltaa valintatilanteiden välille. Esimerkiksi vastauksissa saatettiin todeta, että organisaatiorakenteet kokonaisuuden tulee olla selkeä. Toisaalta haluttiin korostaa, että paikallisia eroja pitää tunnistaa ja mahdollistaa. Työvoimaa tulisi voida liikutella vapaammin, toisaalta todettiin, että paikallisidentiteetille on tärkeää, että työntekijöillä on tutut kasvot ja virkojen täyttämiseen halutaan vaikuttaa paikallisesti. Toimintaa olisi voitava suunnitella ja toteuttaa yli nykyisten seurakuntarajojen, mutta jäsenen osallistumista toiminnan suunnitteluun ja toteuttamiseen tulisi vahvistaa. Seurakunnan tulisi olla perustoiminnan yksikkö ja se taho, johon kuulutaan, toisaalta nykyajan "rajattomille" kuuluminen kirkkoon on pääasia. Edelleen todettiin, että kirkon tulisi kehittää rakenteita omista lähtökohdistaan käsin. Samalla tuotiin esille, että kansankirkon etuihin kuuluu läheinen yhteistyö kunnan kanssa. Parokiaaliperiaatteesta olisi suotava poikkeusmahdollisuudet, mutta se saattaa johtaa epäterveelliseen kilpailuun seurakuntien välillä. Ylätasolle haluttiin selkeää pastoraalista johtajuutta ja strategista suunnittelua. Pastoraalijohtajuus ylätasolla saattaa kuitenkin hämätä ylätason taloudellishallinnollista luonnetta. Ylätasolla ei tule olla mitään toiminnallisia elementtejä, mutta kaikki erityistyömuodot tulisi keskittää ylätasolle. Hallintoa halutaan keventää ja tehostaa, valtuustojen koko pienentää. Tämän tulisi onnistua samalla kun jäsenten osallisuutta ja paikallisdemokratiaa vahvistetaan. Seurakuntalaisten on saatava valita päättäjät siihen elimeen, jolla valta päättää verorahojen käytöstä. Erilliset suorat vaalit vahvistavat kuitenkin mielikuvaa keskitetystä päätösvallasta seurakuntien yläpuolella. Ylätason tulisi olla tuttu ja lähellä, ylätasolla olisi tunnettava paikalliset erityispiirteet. Toisaalta haluttiin tuoda esille, että ylätason olisi oltava maakuntakokoluokkaa, jotta taloudellinen itsekannattavuus mahdollistuu. Ja omaisuuden osalta todettiin, että sijoitusomaisuuden on säilyttävä seurakunnissa, mutta samalla tuotiin esille palautteessa, että kaikki omaisuus ja omaisuuden hoito on oltava ylätasolla.

Nyt käsittelyssä oleva Kirkkohallituksen ehdottama rakennemalli, Uusi seurakuntayhtymä 2015, on laadittu saadun palautteen pohjalta. Myös edellisen ohjausryhmän loppuraportti näkyy lopputuloksessa. Uutta mallia kehitettäessä on myös pyritty vastaamaan palautteessa esiintuotuihin nykytilan ongelmiin niitä ratkaisten. Siten uusi malli voidaan todeta olevan jossakin nykyisen seurakuntayhtymän ja edellisen ohjausryhmän ehdottaman rovastikuntamallin välimaastossa, yhtenäisiä piirteitä voi löytää myös kappeliseurakuntamallin kanssa. Nimessä on säilytetty sana seurakuntayhtymä, koska se parhaiten kertoo, millaisesta mallista on kyse. Seurakuntayhtymä on seurakuntien muodostama, niiden tehtävää tukeva, palveluorganisaatio. Valmistelussa on huomioitu myös kirkolliskokouksen aiempi toimeksianto. Kirkolliskokous antoi marraskuussa 2010 edustaja-aloitteen pohjalta kirkkohallituksen tehtäväksi tehdä selvitys seurakunnassa toteutettavan nykyisten rakenteiden ja aluetyössä käytettävien nimien toimivuudesta ja mahdollisista uudistamistarpeista ja sen tuli myös valmistella selvityksen perusteella tarvittavat toimenpiteet siten, että seurakunnassa tehtävän aluetyörakenteet ja nimet vastaavat kirkkomme tarpeita. Kirkkohallituksen toiminnallisen osaston ja hallinto-osaston ohjauksessa selvitys seurakunnassa toteutettavan aluetyörakenteiden sekä aluetyössä käytettävien nimitysten toimivuudesta valmistui tämän vuoden helmikuussa. Kirkkohallitus päätti keväällä lähettää selvityksen seurakuntien rakennemuutoshankkeen seurakuntarakenteiden työryhmälle otettavaksi huomioon työryhmän työssä.

Esityksen johdosta esille saattaa nousta kysymys, miksi esitys tuodaan kirkolliskokoukseen tässä vaiheessa, kun vasta on vedetty linjaveto tulevasta. Edessämme on kuitenkin mittava lainsäädäntöhanke, joten meillä on oltava vahva yhteinen näky siitä, mihin suuntaan säädöksiä on syytä kehittää. Tehtävät ratkaisut vaikuttavat eittämättä jossain määrin myös kirkon ja valtion välisiin suhteisiin, joten meillä tulee olla vankka tahtopohja tuleviin neuvotteluihin. Yksityiskohtaiset ratkaisut eli tarvittavat kirkkolain, kirkkojärjestyksen ja kirkon vaalijärjestyksen muutosehdotukset tuodaan kirkolliskokouskäsittelyyn myöhemmin.

Kuten aiemmin jo totesin, mallia kehitettäessä kiinnitimme huomiota nykyrakenteiden ongelmiin ja toimintaympäristömuutosten seurakunnille tuomiin haasteisiin. Lisäksi mallia rakennettaessa tavoitteena ovat olleet palautteessa esiintuodut ja hyväksytyt tavoitteet. Esitetty rakennemalli, Uusi seurakuntayhtymä 2015, on kuvattu esityksen viidennessä luvussa. Kirkon toiminnan perustason muodostaisi edelleen alueellisesti rajattu seurakunta, joka olisi seurakunnan jäseniä lähellä oleva yhteisö. Kaikki seurakunnat kuuluisivat seurakuntayhtymiin. Seurakuntien itsenäinen päätösvalta varmistettaisiin normeilla, jolloin seurakunnan tehtävään liittyvä itsehallinto pyritään pitämään mahdollisimman laajana. Seurakunta päättäisi hengellisen työn järjestämisestä alueellaan. Rakennemallissa seurakuntayhtymä olisi palveluorganisaatio, joka tukisi seurakuntien tehtävän toteuttamista. Seurakuntayhtymässä olisi talouden, hallinnon, kiinteistö- ja hautaustoimen, viestinnän ja henkilöstöhallinnon asiantuntijuutta. Myös jäsenrekistereitä ylläpidettäisiin vähintäänkin yhtymätasolla, jollei muodosteta tätäkin laajempia keskusrekistereitä. Seurakuntayhtymän koolle ei kuitenkaan asetettaisi seurakuntien lukumäärään tai seurakuntien jäsenten määrään liittyviä kriteereitä. Seurakuntayhtymien lukumäärää ei myöskään esityksessä mainita. Tavoitteena on, että seurakuntayhtymien lukumäärä suunnitellaan paikallisesta tarpeesta käsin, hiippakuntalähtöisesti, rajojen noudattaessa kuntarajoja. Seurakunnat olisivat alusta lähtien mukana muutosprosessissa.

Esitys tarkoittaa myös sitä, että jatkossa normitasolla olisi vain yksi rakennemalli. Tämä ei kuitenkaan tarkoita sitä, että kaikissa seurakuntayhtymissä seurakuntien suhde palveluorganisaatioon olisi samanlainen. Tavoitteena on, että säädöksillä määriteltäisiin uuden rakenteen raamit, joiden sisällä vastuujako seurakunnan ja seurakuntayhtymän organisaation välillä voisi vaihdella. Asia jätettäisiin seurakunta- ja seurakuntayhtymätason itsehallintoon, jolloin kunkin alueen erityispiirteet voidaan ottaa mallia paikallisesti rakennettaessa huomioon. Perussopimuksella tulisi siis siten olemaan rakenneratkaisussa merkittävä rooli, koska siinä sovitaan seurakuntayhtymän ja seurakuntien vastuunjaosta. Tukitoimien lisäksi seurakuntayhtymä voi palveluorganisaationa hoitaa joitakin seurakuntien yhteisiä erityistyömuotoja, kuten sairaalasielunhoitoa, perheneuvontaa tai vastaavaa, mikäli siitä perussopimuksella sovitaan. Puitelainsäädännön tavoitteena on se, että tuolloin mahdollistuu alueiden ja seurakuntien erilaisuuden huomioon ottaminen lopullisessa toteutettavissa rakenteissa. Malli myös korostaa seurakunnan roolia kuulumis -yhteisönä.

Tässä kaaviossa kuvataan ehdotetun rakennemallin hallintoa toimielimineen ja niiden valintaa. Seurakunnassa päättävänä toimielimenä olisi seurakuntaneuvosto, jonka jäsenet valittaisiin välittömillä seurakuntavaaleilla. Seurakuntayhtymässä hallintoa hoitaisivat yhteinen kirkkovaltuusto, jonka jäsenet valittaisiin puolestaan välillisesti seurakuntaneuvostojen toimesta. Tavoitteena on siten yhden vaalin järjestelmä, jossa vaalipiireinä olisivat seurakunnat. Seurakuntayhtymässä hallintoa hoitaisi myös yhteinen kirkkoneuvosto, sekä tarvittaessa johtokunnat ja viranhaltijat.

Rakennemallilla pyritään siihen, että seurakuntayhtymät olisivat taloudellisesti itsekannattavia, julkisoikeudellisia oikeushenkilöitä. Seurakuntien omaisuus siirtyisi seurakuntayhtymälle. Varallisuuden käyttöön liittyvät sitoumukset, kuten lahjakirjan ehdot tai testamenttilahjoitukseen liittyvät määräykset olisivat toki edelleen otettava huomioon. Seurakuntayhtymän päätösvaltaan kuuluisi yhtenäisestä kirkollisveroprosentista päättäminen koko seurakuntayhtymän alueella. Se myös päättäisi kirkollisverotulojen ja muiden tulojen jaosta seurakuntien kesken. Seurakuntayhtymien käyttöön valmistellaan tulonjakomalleja, jolloin kun seurakuntayhtymä muodostuu sekä suurista että pienistä seurakunnista, myös pienemmillä yksiköillä olisi taloudelliset mahdollisuudet toteuttaa seurakunnan tehtävää omalla alueellaan. Samalla on toki tarkasteltava, onko nykyinen osallistuvan budjetoinnin malli, se kaikista käyttökelpoisin. Tavoite siitä, että seurakuntayhtymät olisivat itsekannattavia, antaa myös mahdollisuuden keskusrahaston avustusjärjestelmän uudelleenarviointiin.

Uudessa mallissa kaikki työntekijät palvelussuhteesta riippumatta olisivat seurakuntayhtymän palveluksessa. Se lakkauttaisi ja perustaisi virat sekä solmisi työsopimukset ja hoitaisi muutoin henkilöstöhallintoon liittyviä tehtäviä. Virat ja tehtävät olisivat kuitenkin sijoitettuina seurakuntiin, jolloin seurakuntaneuvostot päättäisivät omalle alueelleen sijoitettujen virkojen ja työsopimussuhteiden täyttämisestä. Kun henkilöstöasiantuntijuutta keskitetään seurakuntayhtymätasolle, olisi se seurakuntien käytettävissä esimerkiksi rekrytointitilanteissa. Nykyisessä seurakuntayhtymärakenteessa ongelmalliseksi on koettu se, että yhtymän alueella saattaa olla riittävästi henkilöstöresursseja, mutta työvoimaa ei voida liikutella seurakuntarajojen yli. Lisäksi pienissä seurakunnissa henkilöstörakenne on useimmiten hyvin haavoittuva. Seurakuntayhtymän toimiminen työnantajatahona mahdollistaisi työvoimaresurssin joustavan käytön. Seurakuntayhtymä päättäisi sijaisuusjärjestelyn yhtymän sisällä. Malli mahdollistaisi myös yhteisen henkilöstösuunnittelun koko yhtymän alueella. Tuomiokapitulin toimivaltaa kirkkoherrojen ja kappalaisten osalta ei olla kuitenkaan muuttamassa.

Seurakunnissa kirkkoherran tehtävänä olisi johtaa seurakunnan toimintaa. Hän vastaisi siten jumalanpalveluksista ja kirkollisista toimituksista. Hän myös valvoisi, että seurakunnan toimintaa harjoitetaan kirkon tunnustuksen ja tehtävien mukaisesti. Kuhunkin seurakuntaan sijoitettu henkilöstö, on oman kirkkoherransa alaista. Tarvittaessa on toki mahdollisesti lisäksi lähiesimiehiä. Seurakuntayhtymissä johtavana viranhaltijana toimisi yhteisen kirkkoneuvoston puheenjohtajana lääninrovasti. Lääninrovastin tehtäviä hahmoteltaessa on otettu huomioon palautteessa esiinnostettu tarve myös yhtymissä olevaan tarpeeseen pastoraalisesta ohjauksesta. Toisaalta uuden mallin myötä rovastikunnat jäävät tarpeettomiksi, eikä niitä enää olisi. Kuitenkin tarvitaan tietynasteinen linkki piispan ja tuomiokapitulin sekä seurakuntien välille. Lääninrovastin tehtäväksi on siten ajateltu, että hän yhteisen kirkkoneuvoston puheenjohtajana toimisi myös hallintojohtajan esimiehenä ja hallintojohtaja puolestaan sitten oman asiantuntijajoukkonsa esimiehenä. Edelleen lääninrovasti vastaisi seurakuntayhtymän hengellisestä johtamisesta, yhteisten työmuotojen yleisjohtamisesta ja strategioista, valvoisi, että kirkon kuuluvia toimia hoidetaan yhtymän alueella seurakunnissa kirkon tunnustuksen ja säädösten mukaisesti ja edistäisi seurakuntien yhteistyötä sekä huolehtisi muista tehtävistä, jotka piispa tai tuomiokapituli hänelle antaisi. Lääninrovastiksi tuomiokapituli nimittäisi määräajaksi yhden seurakuntayhtymään kuuluvien seurakuntien kirkkoherroista, minkä katsotaan liittävän yhtymän episkopaalisen kaitsennan piiriin. Kun lääninrovastin tehtäväkenttä olisi laaja, merkitsee se suurimmissa yhtymissä kokoaikaista työtä, jolloin seurakunnissa joudutaan turvautumaan sijaisuusjärjestelyihin. Pienissä yhtymissä tehtävä saattaa olla mahdollista hoitaa myös oman toimen ohessa. Kaksikielisissä seurakuntayhtymissä on pohdittu lääninrovastin rinnalle vähemmistökielistä johtavan kirkkoherran tehtävää.

Lopuksi haluaisin todeta, että hallinnon ja talouden rakenteita muuttamalla kaikkiin muuttuvan toimintaympäristön seurakunnan asettamiin haasteisiin ei pystytä vastaamaan. Rinnalla tulee samalla tarkastella seurakunnan toiminnan toteuttamistapoja. Uusi rakennemalli mahdollistaa kuitenkin kirkon läsnäolon turvaamisen suomalaisessa arkipäivässä nyt ja jatkossakin. Seurakunta toimii ihmisiä lähellä, jolloin se tavoittaa myös vanhukset, lapset ja nuoret sekä vapaaehtoistyötä tekevät. Yhdessä tekeminen tuo varmasti synergiaetuja. Tukitoimien keskittäminen puolestaan mahdollistaa henkilöstöresurssien painottamisen seurakuntatasolla toiminnantekijöihin.


Paluu