Puheenvuoro



Mäkinen Kari, arkkipiispa

Otsikko:
Istuntokauden avaus

Täysistunto:
tiistaina 8 päivänä marraskuuta 2016 klo 10.00

Teksti:
Arvoisat kirkolliskokousedustajat, ärade kyrkomötesombud
Viime viikon maanantaina Lundin tuomiokirkossa kirkonkellot kajahtivat soimaan havahduttavan voimakkaasti ja juhlavasti. Ne kertoivat, että kohta tapahtuu jotain merkittävää, on historiallinen hetki. Alkoi reformaation merkkivuoden juhlan rukoushetki, jonka toimittivat yhdessä Luterilaisen Maailmanliiton johto ja paavi Franciscus.

Tapahtumalla oli vahva symbolinen viesti. Se oli viesti kirkkojen halusta rakentaa yhteyttä, kulkea vastakkainasettelusta yhteyteen. Symbolisella teolla kirkot halusivat antaa myös ulospäin viestin rauhan ja sovinnon mahdollisuudesta viholliskuvien keskellä.

Lundin tuomiokirkon kellojen kaiku heijastuu nyt taustasta, jota leimaavat sotilaallinen jännitys, väkivaltaiset konfliktit, pakolaisuuden kasvu ja maailmanpoliittinen arvaamattomuus. Moni tuntee epävarmuutta ja turvattomuutta, melkein henkeä pidätellen seurataan tänään ja huomenna USA:n presidentinvaaleja.

Tässä tilanteessa myös symboliset teot ja viestit ovat tärkeitä. Voi olla, että reformaation kirkkona olemme sanan kirkko, emmekä ole aina ymmärtäneet symbolien voimaa. Symbolit ovat uskon äidinkieltä niin kuin ovat myyttiset kertomukset ja riitit. Jos uskon ilmaukset riisutaan symboleista, myyteistä ja riiteistä, jäljelle jää vain maailmankatsomus. Siltä puuttuu syvyys ja täyteläisyys.
Som ordets kyrka har vi inte alltid förstått betydelsen av symboliska handlingar och budskap. Symbolerna är trons modersmål. Det har vi den senaste tiden sett när kyrkklockorna i Lunds domkyrka dånade festligt som ett tecken på att den lutherska kristenheten och den romersk-katolska kyrkan ville inleda reformationens märkesår genom att lämna motsättningarna bakom sig och i stället bygga en djup gemenskap. Också Aleppos klockor denna höst visade på styrkan i de symboliska handlingarna.
Esimerkki symbolisten tekojen voimasta olivat tänä syksynä Aleppon kellot. Pieni ele ilman hallintokäsittelyä ja kellojen ääni levisi sosiaalisen median kautta kauemmas kuin mikään julkilausuma. Kirkonkellot ilmaisivat sellaista myötätuntoa ja voimattomien vastarintaa ihmisistä piittaamattoman voimapolitiikan edessä, mille ei ollut sanoja. Viesti nousi keskeltä ylimuistoista kirkollista perintöä. Kuolinkelloilla yhteinen murhe on täällä vanhastaan ilmaistu.

Macondo on kuvitteellinen kolumbialainen kylä Gabriel Garcia Marquezin kertomuksissa. Kylän pappi on Isä Angel. Hänkin soittaa kirkonkelloja. Messukelloja tietysti niin kuin kuuluu. Mutta sitten ovat myös toisenlaiset kellot. Niillä Isä Angel kertoo, onko kylän elokuvateatterissa sillä viikolla esitettävä elokuva kirkon mielestä sopiva vai sopimaton. Asteikko on nollasta kahteentoista. Kun kelloja ei kuulu, elokuva on sopiva, kaksitoista lyöntiä merkitsee erityisen sopimatonta.

Isä Angelin kelloissakin tunnistan jotain tuttua. En tarkoita elokuva-arviota. Tarkoitan sitä, miten houkuttelevaa on seurata maailman tapahtumia ja muiden toimia ulkopuolelta ja arvostella elämää moraalisen mittatikun avulla. Sellaisia kelloja kirkon tulee välttää. Ulkopuolelta katsova moraalinvartija on aina sokea. Jeesus varoittaa siitä: ”Kuinka näet roskan veljesi silmässä, mutta et huomaa, että omassa silmässäsi on hirsi? (Matt. 7:3)

Tilanne, jossa isä Angelin moraalinvartijan kelloista kerrotaan, osuu viikolle, jolloin teatterissa esitetään Tarzan-elokuvaa. Sille kelloja ei ollut soitettu, siis kaikille sopivaa katsottavaa. Joku päivä myöhemmin teatterinpitäjä hämmästyi kuullessaan isä Angelin soittavan päättäväisesti 12 lyöntiä. Sinä aamuna kylässä oli tapettu ihminen. Siksi isä Angel soitti 12 lyöntiä. Kyse ei ollut elokuvasta, kyse oli elämästä ja ihmisistä. Teatterinpitäjä ilmoitti näytökset perutuiksi.

Silloin kun on kysymys siitä, mitä tapahtuu ihmisille ja ihmisten elämälle, on reagoitava. Kylässä on tapettu ihminen. On soitettava kelloja. Se koskee meitä. Tällä hetkellä ajattelen erityisesti sitä, miten seurakunnissa kannetaan kovan ja tehokkaan yhteiskunnan ulkopuolelle jäämisen taakkoja, köyhyyden, yksinäisyyden ja häpeän taakkoja. Kuluneen vuoden aikana seurakuntien todellisuuteen ovat tulleet mukaan yhteydet turvapaikanhakijoiden kanssa. Se on rikastuttanut seurakuntien elämää. Samalla se on tuonut lähelle sen, mitä kohtuuttomasti tiukentunut eurooppalainen ja suomalainen turvapaikkapolitiikka ihmisille merkitsee. Perheenyhdistämisen mahdottomuus ja paperittomien tilanteen lohduttomuus ovat asioita, joitten osalta Kristuksen kirkko ei voi olla vaiti eivätkä seurakunnat toimettomia. Kyse ei ole moraaliarvostelusta. Kyse on syvemmästä. Kyse on Jumalan luomien ja lunastamien ihmisten arvon puolustamisesta. Ihmistä ei jätetä silloinkaan, kun hän joutuu yhteiskunnan ulkopuolelle. Eurooppalaisten kirkkojen ääni on tässä yhteinen. Se kuului myös viime viikon reformaatiojuhlassa. Ihmisistä on kysymys. On soitettava kelloja. Se koskee meitä.
Vi skall inte värdera människors liv enligt en moralisk måttstock, men när de hamnar utanför samhället på grund av sina bördor, sin ensamhet, sin skam eller som flyktingar utan identitetshandlingar eller utan familjeåterföreningar, då kan församlingarna inte vara overksamma. Det är inte fråga om en moralisk bedömning. Det är fråga om att försvara av Gud skapade och återlösta människor. Då skall de europeiska kyrkklockorna ringa.
Voi olla, että kirkkojen ääni on tuntuu heiveröiseltä, kun on kyse vallasta, taloudesta, kovasta turvallisuudesta ja reaalipolitiikasta, eikä se miellytä kaikkia. Olisiko siis viisaampaa vain vaieta? Kääntyisi sisäänpäin, huolehtisi hengellisestä elämästä ja siitä, että järjestys ei sotkeennu, että on kirkossa sisällä siistiä, ei riidellä. Olisi tyytyväinen, että Aleppon kellot toivat medianäkyvyyttä, ulkoseinätkin näyttävät paremmilta.

Kuunnellessani Lundin tuomiokirkon kelloja ja Aleppon kelloja olen muistellut erästä Viljo Kajavan runoa ja sen kertosäettä. Runo kertoo Tampereesta vuonna 1918. Tampere oli suomalainen Aleppo. Runossa toistuu:
”Oi murheen tulipalon savu, huntu/ kaupungin kasvoilla/ ja kaikki kirkonkellot vaiti.”
Ja kaikki kirkonkellot vaiti. Suurimman kärsimyksen ja kauhistuttavuuden keskellä kaikki vaikenevat, kirkonkellotkin. Ei ole sanoja, ei edes symbolista kieltä. Ankarimman tuskan ja murheen kieli on hiljaisuus. Pitkäperjantaina kaikki kirkonkellot ovat vaiti. Kaikki te, jotka työksenne tai muuten kuljette ahdistusta, pelkoa, mielen tai ruumin kipua kantavien rinnalla, tiedätte, miten ohuilta kaikki sanat tuntuvat. Aina ei ole edes yhteistä kieltä. Voi olla, että kosketus puhuu enemmän, ja lopulta vain se, että on siinä, jaksaa viipyä, niin kuin Kristus siinä on, vaikenemiseen saakka. Ihmisen rinnalla täytyy jaksaa olla viimeiseen asti, olipa tilanne mikä tahansa.

Ja kaikki kirkonkellot vaiti. Kysymys on vuodesta 1918. Kun tuntee historian ja kirkon ja papiston roolin vuonna 1918, säkeen voi lukea kuvana tilanteesta, jossa olisi kaivattu kirkon ääntä, ääntä joka kertoisi toisesta maailmasta, Kristuksen ääntä. Oli vain murhe ja kauhu. Yksikään isä Angel ei ollut soittamassa kahtatoista lyöntiä: seis, täällä tapetaan ihmisiä. Se on osa meidän historiaamme, meitä, se on tunnustettava. Liian usein olemme olleet vaiti silloin kun olisi pitänyt soittaa kelloja, kun ihmisiä ja elämää tuhotaan ja haavoitetaan. Liian usein olemme puhuneet, kun olisi ollut aika vaieta ja antaa tekojen puhua, olla ihmisten rinnalla niin kauan kuin mahdollista. Liian paljon olemme sanoilla peittäneet ja haavoittaneet, liian vähän avanneet näkyviin ja armahtaneet.
Men kyrkklockorna har också tigit. Om man känner till vår historia och kyrkans och prästernas roll år 1918 kan man förvåna sig över att kyrkklockorna teg i en situation då man verkligen behövde höra kyrkans röst, en röst som berättade om en annan värld, Kristi röst. Ingen fader Angel fanns som hade ringt tolv slag: stanna, här dödas människor. Det är en del av vår historia, vårt Aleppo.

Arkkipiispan taloon kuuluvat Turun tuomiokirkon kellot. Ne lyövät viidentoista minuutin välein. Keskipäivällä ne lyövät juuri kaksitoista kertaa. Sen voi kuulla radiosta. Turun tuomiokirkon kellot lyövät kaksitoista lyöntiä, yhtä monta kuin Isä Angel silloin, kun kyse oli ihmisistä ja elämästä. Radiointikäytäntö on peräisin vuodelta 1944, sodan loppuvaiheesta. Sitä perusteltiin muun ohella sillä, että epävarmuuden ja pelon keskellä kellot viestittäisivät yhteistä toivoa, luottamusta ja rukousta. Niiden ajateltiin kertovan turvasta, joka on muuta kuin tämän ajan turvattomuus. Kellojen ääni oli kumea kaiku toisesta maailmasta, pyhästä ja armollisesta.

Nyt kello kahdentoista 12 lyöntiä kuuluvat yhdeltä radiokanavalta monista. Kaupungissa ne peittyvät liikenteen kohinaan. Mutta ne soivat joka päivä. Kristuksen kirkon sanaton ääni soi joka päivä. Symbolisten viestien ääni on aina moninainen. Sitä ei voi määrätä. Mielellään ajattelisi, että kirkonkellon kaksitoista lyöntiä kertovat levollisuudesta ja luottamuksesta epävarman maailman keskellä. Mielellään ajattelisi, että niissä kuuluu toisen maailman ääni ja kutsu vuoropuheluun Jumalan kanssa. Mielellään ajattelisi, että ne kertovat moraaliarvostelun sijasta ihmisten ja elämän arvosta ja arvokkuudesta, rohkeudesta ja toivosta, joka on syvempää kuin tämän elämän murhe.
Siihen, millainen viesti ja sävy kirkonkellojen kahdessatoista lyönnissä todellisuudessa kuullaan, vaikuttavat monet seikat ja kokemukset, ehkä myös se, millaisia päätöksiä täällä tehdään ja miten täällä keskustellaan. Joka tapauksessa Turun tuomiokirkon kellot aina soivat samasta syystä, mistä Lundin tuomiokirkon kellot ja tuhannet kirkkojen kellot ympäri maailmaa: Kristuksen kirkko on täällä, eikä itseään varten vaan maailmaa ja maailman elämää varten, jotta armo olisi suurempi kuin armottomuus.

Ärade kyrkomötesombud, med dessa ord och tankar förklarar jag kyrkomötets höstsession oppnad.
Toivotan edustajat lämpimästi tervetulleiksi ja avaan tämän istuntokauden.



Paluu