Puheenvuoro



Luoma Tapio, edustaja

Otsikko:
Parisuhdelain seuraukset kirkossa; piispainkokouksen selvitys kirkolliskokoukselle (Piispainkokouksen esitys 2/2010) - Jatkettu lähetekeskustelu

Täysistunto:
Keskiviikkona 5 päivänä toukokuuta 2010 klo 18.28

Teksti:
Arvoisa puheenjohtaja, hyvät edustajatoverit. Aivan aluksi tekee mieli ilmaista suuri ilo siitä, että olemme vaikeasta asiasta tähän asti päässeet keskustelemaan hyvässä ja rakentavassa hengessä, tässä ilmapiirissä on turvallista jatkaa tärkeän asian pohdintaa. Kirkolliskokousedustajana näen siellä omalla paikallani, kuten kuka tahansa meistä edessäni äänestyslaitteen. Siinä äänestyslaitteessa on kolme vaihtoehtoista painiketta: jaa, ei ja tyhjä. Olen aina ajatellut, että kirkolliskokousedustajalla on näistä kolmesta vaihtoehdosta käytettävissään vain kaksi vaihtoehtoa: jaa tai ei. Totta kai mahdollista olisi kaikissa äänestyksissä painaa myös tyhjää, mutta ainakin itse haluan sitä välttää. Kirkkomme elämä tarvitsee ratkaisuja ja kannanottoja joko jaa- tai ei-nappia painamalla. Niitä ratkaisuja ei synny, jos vetäydyn sivummalle enkä ota kantaa, vaan painan tyhjää. Vain kahdesta vaihtoehdosta valitseminen on joskus hyvin tuskallista ja sitä tuskaa usein helpottaisi, jos painaisi tyhjää. Mutta päätöksentekoon kuuluu toisinaan kipu, jota asioiden syvällinen harkinta tuo mukanaan. Siksi ajattelen, että on parempi kohdata tämä kipu ja painaa joko jaa- tai ei-nappulaa. Jaa- tai ei-nappulan painaminen edellyttää omaa kantaa, henkilökohtaista mielipidettä. Tuota kantaa haluan edustajatovereiden ja muiden keskustelukumppanien kanssa kypsytellä ja se puolestaan voi tapahtua ainoastaan keskustelun kautta. Dialogille ei ole vaihtoehtoja. Siksi me olemme täällä yhdessä koolla, käymässä dialogia itsemme, toinen toistemme ja Jumalan kanssa. Kun nyt on kyse parisuhdelain seurauksista kirkon elämässä, huomaan olevani hämmentynyt. Jos nyt pitäisi painaa jotakin kolmesta äänestysnapista, riippuen tietenkin siitä, mikä esitys olisi, en tietäisi mitä painaisin. En ole vuorenvarma, mitä tästä suuresta asiasta ylipäätään pitäisi ajatella, saatikka miten pitäisi äänestää. Mikä olisi tässä asiassa kirkon paras? Taidan vähän kadehtiakin kaikkia niitä, joilla on asiaan jo valmis kanta. Voin vain toivoa, että oma hämmennykseni vaihtuu dialogin keskustelun ja Jumalan tahdon kyselemisen myötä selkeydeksi, että sitten aikanaan voin hyvillä mielin painaa joko jaa- tai ei-nappia. Tämä hämmennys, jota nyt kuvaan, nousee toisaalta siitä tajusta, että Raamatun ja kirkon tradition näkökulma homoseksuaalisuuteen on hyvin yksiselitteinen, kuten olemme kuulleet. Ja toisaalta siitä havainnosta, että rekisteröidyn parisuhteen siunaamista toivovat ovat usein syvällisiä kristittyjä, lukevat Raamattua, käyvät ehtoollisella, rukoilevat ja niin edelleen. Jos nyt jomman kumman näkökulman voisi ohittaa kevyesti, ikään kuin pistää syrjään, niin asia olisi kai sillä selvä, mutta ainakaan itse koen, että en voi niin menetellä. Haluan sanoa kaiken tämän kirkolliskokousedustajana, joka etsii tietä selkeyteen. Ehkä en ole aivan yksin tämän hämmennyksen ja epävarmuuden tai keskeneräisyyden tunteeni kanssa. Luulen myös, että minun hämmennystäni ei poista asiaan liittyvien Raamatunlauseiden toistaminen, sillä katson olevani niistä varsin hyvin tietoinen. Eikä minuun varmaan suuremmin vaikuta myöskään vetoaminen ihmisoikeuksiin tai tasa-arvoiseen kohteluun, sillä niidenkin välttämättömyyden oivallan jo entuudestaan. Tämän takia piispainkokouksen selvitys tuntuu tavattoman turvalliselta, koska se antaa tilaa tällaiselle hämmentyneellekin mielelle. Päätöksenteon kipu on siis toisinaan hyvin todellista. Kirkon elämässä tulee ajoittain vastaan erityisen suuria kysymyksiä, jotka saattavat ainakin omasta mielestämme uhata kirkon elämää ja ennen kaikkea sen yhtenäisyyttä. Kenties nyt olemme tällaisen suuren kysymyksen edessä. Itse haluaisin kuitenkin kysyä, voiko tarkalleen ottaen mikään kysymys itsessään sinänsä muodostua kirkolle uhkaksi, kirkolle ja sen yhtenäisyydelle. Voiko mikään inhimillisen elämän asia sinänsä itsessään olla niin vieras Kristuksen kirkolle, että se ilman muuta repii ja hajottaa. Luulen, että sellaisia asioita ei ehkä lopulta kovin paljon ole. Sen sijaan suurin uhka kirkon elämälle ja sen yhtenäisyydelle taidamme lopulta olla usein me ihmiset itse, me Jumalan lapset ja kirkon jäsenet, meidän sanamme ja tekomme ja kaikki se, mitä me suuria ja kauaskantoisia asioita käsitellessämme sanomme ja teemme. Hämmentynyt mieleni on lopulta melkoisen varma siitä, että meidän mielipiteemme, meidän keskustelumme ja meidän päätöksemme eivät itsessään ole uhka oman kirkkomme yhtenäisyydelle. Mehän tässäkin salissa toteutamme omaa tehtäväämme ja kannamme vastuutamme Jumalan lapsina. Rukoillen ja Jumalan tahtoa kysellen. Olen varma myös siitä, että päätämmepä me täällä kirkolliskokouksessa parisuhdelain seurauksista kirkossamme miten tahansa, keskustelu tämän asian tiimoilta jatkuu. Oleellista minusta on havaita se, että ellei kirkko itse käy tätä keskustelua, joku muu keskustelee asiasta meidän puolestamme. Ajattelen niin, että tämän keskustelun kärjessä sen johdattajina toimivat virkansa puolesta meidän kirkkomme piispat. Se kuuluu piispanviran tehtäviin ja tämä vastuu on aina kuulunut kirkon historiassa kyseiseen virkaan. Siksi on luontevaa, että piispainkokous on asiaa selvittänyt ja siksi on luontevaa, että jatkossakin piispat näyttävät tässä asiassa suuntaa. He tarvitsevat tässä kirkolliskokouksen, meidän kaikkien tuen. Toivon, että kirkolliskokous jatkaa maltillista ja rakentavaa keskustelua parisuhdelain seurauksista ja että se lähettää piispainkokouksen selvityksen valiokuntakäsittelyyn. Toivon myös, että pystyisimme säilyttämään mielessämme sellaisen valoisan toiveikkuuden. Vaikka rekisteröityjen parisuhteiden asema kirkossamme, vaikka homoseksuaalisuus ja kaikki omat ajatuksemme ja tunteemme, jotka tähän asiaan liittyvät, vaikka nämä asiat näyttäytyvät meille suurena, avoimena, syvällisenä ja jopa kipeänä kysymyksenä, toivon meidän voivan luottaa siihen, että kyllä tämä asia on niin hyvissä käsissä kuin mahdollista. Ei ainoastaan meidän kirkkomme edustajien käsissä, vaan ennen kaikkea kirkon Herran, Kristuksen käsissä.


Paluu