Puheenvuoro



Kujala Erkki, edustaja

Otsikko:
Kirkkohallituksen ja hiippakuntien toimintakertomukset vuodelta 2007 sekä Kirkon keskusrahaston tilinpäätös ja vastuuvapauden myöntäminen (Toimintakertomus 1/2008)

Täysistunto:
Keskiviikkona 7 päivänä toukokuuta 2008 klo 9.00

Teksti:
Arvoisa puheenjohtaja, hyvät kirkolliskokousedustajat. Tämä asiakirja on tarkoitettu tietysti kirkolliskokoukselle lähinnä tiedonannoksi ja yhteenvedoksi siitä, mitä kirkon johto on seurakunnilta perimillään rahoilla tehnyt, eikä niinkään selvitykseksi kirkon hengellisestä tilasta. Hengellinen yhteisöhän kirkko joka tapauksessa on, tai ainakin pitäisi olla, ja Suomen evankelis-luterilainen kirkko on osa maailmanlaajuista Kristuksen kirkkoa. Kertomukset on kirjoitettu tapahtuneesta hyvällä suomen kielellä, joten ei siinä puolessa ole mitään moitittavaa, eikä hyväksymisen estettä ole. Mutta kun tilaisuus keskusteluun on annettu, niin haluan esittää muutamia kriittisiä havaintoja tästä asiakirjasta ja enemmän myös siitä, mitä tässä kirjassa ei ole, mutta josta pitäisi olla joka paikassa, missä kirkosta puhutaan. Nyt käsiteltävänä olevat toimintakertomukset on laadittu tiivistelmän muotoisiksi, luetteloiksi kaikesta siitä valtavasta toiminnan määrästä, mitä kirkkomme eri organisaatioiden piirissä ja ennen muuta kirkkohallituksessa ja hiippakunnissa on tapahtunut. Itse toiminnan sisältöä, ja mitä todella on tapahtunut ja miten kirkon perussanomaa, johon usein viitataan, mikin toimenpide on vienyt eteenpäin, ei juuri mitenkään kerrota. Rahaa ainakin on kulunut paljon, ja sitä on tosin rutkasti vielä säästössäkin, eli taloudellisesti kirkolla on ollut suuri siunaus. On kokoustettu, koulutettu, kehitetty, tutkittu, viestitetty, raportoitu, sähköistetty, monistettu, julkaistu, seurattu, on annettu lausuntoja ja julkilausumia sekä perustettu työryhmiä ja toimikuntia. Laskin, että kirkkohallitus on asettanut yhden johtokunnan, 13 neuvottelukuntaa, 17 toimikuntaa ja 33 työryhmää pohtimaan erilaisia asioita. Sitten on vielä tietysti kaikki muut kymmenet viralliset johto-, valio- ja toimikunnat sekä vastaavat hiippakuntien toimielimet, joissa kaikissa pohditaan ja osassa tietysti myös päätetään. Mitä on ollut se toiminta, mitä tällä pohtimisella on saatu aikaan, ja mitä siitä on saanut tavallinen syntinen seurakuntalainen? Kun luin toimintakertomuksen ja keskusrahaston talousselvityksen läpi, mieleen nousi ajatus, että eikö vähemmälläkin pohtimisella ja touhuamisella pärjättäisi. Toimintakertomuksen ulkoasiain osaston kertomuksessa oli hyvä oivallus, brasilialainen iskulause Kirkkojen maailmanneuvostosta: "Tee vähemmän, mutta tee se paremmin." Kun sektoreita on näin paljon, riittääkö kirkolla voimavaroja itse evankeliumin julistamiseen, kun ihmisten ajasta kilpaillaan? En löytänyt toimintakertomuksesta montakaan mainintaa julistamisesta, saarnasta tai evankelioimisesta. Ei ollut myöskään juurikaan selkeää mainintaa siitä, että kirkon päätehtävä on julistaa aina ja kaikkialla elävää Jumalan Sanaa ja syntien anteeksiantamista Jeesuksen Kristuksen sovitustyön kautta. Sitä pidetään tietysti itsestään selvyytenä, mutta onko se selvä kaikille?
Kertomuksessa valitetaan monessa yhteydessä nuorten aikuisten vieraantumisesta ja kirkosta eroamisesta, mutta ei sanallakaan mainita siitä elävästä toiminnasta, mitä varsinkin isoimpien paikkakuntien hengellisten opiskelijajärjestöjen piirissä tapahtuu. Niissä ja muissa lähetysjärjestöjen nuorten piireissä on mukana tuhansia uskovia nuoria. Hekin ovat kirkon jäseniä, ja siksi heidätkin pitäisi noteerata. Siinä olisi Kirkon tiedotuskeskuksellekin vinkki. Minusta tällaisista myönteisistä elävän sanan etsijöistä olisi paljon hedelmällisempää tiedottaa kuin esimerkiksi joidenkin pappien käräjöinneistä ja naispappiasian riidoista, joiden uutisoinnista tiedotuskeskus erityisenä ansionaan mainitsee.

Raamatussa mainitaan useassa kohdassa, että tämä aika on paha. Minusta me voimme sanoa nyt aivan erityisesti Suomen tilanteesta, että aika on paha, ja siksi meidän pitäisi koko kirkkona ja kirkolliskokouksenakin keskustella, mitä voisimme tehdä tämän kansan pelastamiseksi ja syntisen menon saamiseksi paremmille raiteille. Tällaiset moraaliin ja huonoon elämään liittyvät asiat ovat tietysti ennen muuta yhteiskunnallisia kysymyksiä, mutta kyllä ihmisten pahoinvoinnin pitää koskettaa myös kirkkoa. Ovathan nämä päissään koheltavat alaikäiset ja lapsina seksiä opettelevat rippikouluikäiset kastettuja seurakunnan jäseniä. Heidän tolkuton elämänsä pitäisi olla meidän murheena muulloinkin kuin vain siinä vaiheessa, kun he ja heidän vanhempansa eroavat kirkosta ja lopettavat veronmaksun. Aivan viime aikojen uutiset ovat kertoneet, että nuoret juovat itsensä usein yhä nuorempina humalaan. Esimerkiksi täällä Turussakin poliisi kertoo korjanneensa talteen jopa 10-11-vuotiaita humalaisia. Toisaalta lehdet kertovat, että suomalaiset nuoret aloittavat seksielämän 16-18-vuotiaina, ja tyyli on se, että kumppaneita vaihdetaan usein ja suhteita voi olla jopa kymmeniä. Vielä tätä moralisointia jatkaakseni, mikä minua kauhistuttaa kaikkein eniten on se, että 6 % vuosittain syntyvistä lapsista syntyy huumeenkäyttäjä-äideille, ja joista lapsista huomattavalla osalla on jo syntyessään jonkin asteinen aivovamma. Näistä syistä, ja aikuisten rivostelusta puhumattakaan, olen Suomen tulevaisuuden kannalta aivan epätoivoinen. Tosin olen jo niin vanha, että itse en ehkä ole pahinta kansan alkoholisoitumista ja sukupuolitautien kaaosta näkemässä, mutta kristittynä minua huolestuttaa tämä tilanne. Tähän ei auta mikään muu kuin usko ja rukous.

Olisi hyvä, jos vastaisuudessa voitaisiin kertoa enemmän juuri siitä työstä, mitä kirkon pitäisi tehdä. Jeesuksen keskeinen sanoma maan päällä ollessaan oli, että uudistukaa mieleltänne. Tehkää parannus ja uskokaa evankeliumi. Nyt puhutaan paljon siitä, että kirkon pitäisi uudistua. Niin pitäisi. Mutta uudistuksen tulisi olla juuri tätä Jeesuksen opetuksen mukaista. Synti, joka nyt rehottaa kaikkialla, pitää saarnata synniksi, ja pitää sanoa, että helvetti on vieläkin olemassa. Kirkon pitää toden teolla ruveta käyttämään Raamattua ohjeenaan ja työntekijöidensä taitoa ja osaamista väärille teille eksyneiden hädänalaisten ihmisten, ennen muuta lasten ja nuorten todelliseen ihmisen tasolle menevään auttamiseen. Jätetään turhat kokoukset ja pohtimiset vähemmälle, ja kaikki puhetaitoiset julistamaan Jumalan Sanaa, musiikkiväki laulattamaan ilolauluja ja kaikki muut auttamaan käytännössä köyhiä, sorrettuja ja syrjäytyneitä. Piispojen pitäisi, itse esimerkkinä ollen opettaa ja kannustaa pappeja ja maallikoita julistamaan nykyihmisen kielellä Raamattuun pohjautuvaa evankeliumin ilosanomaa Jumalan rakkaudesta ja Jeesuksen ristinkuolemasta kaikkien ihmisten syntien sovitukseksi. Kun näitä kirkon rakenteita muutetaan, mistä on jo paljon puhuttu, jäsenistön merkitys kasvaa. Maallikkoudessa on tulevaisuudessa kirkon kivijalka, ja sen takia tarvitaan paljon opetusta, ja erityisesti nuorisotyön asema korostuu. Että mistä meillä olisi tulevaisuudessa niitä maallikkojulistajia. Aivan viime pyhinä luettiin taas teksteinä kirkoissa Jeesuksen jäähyväisrukous, jossa Jeesus rukoili taivaallista Isäänsä kaikkien opetuslastensa puolesta, että he yhtä olisivat. Miksi emme me voisi olla yhtä? Jos pysyisimme Jumalan Sanassa ja toimisimme käytännössä sen mukaisesti, siinä olisi draivia, joka alkaisi vetää väkeä takaisin kirkkoon aivan eri tavoin kuin esimerkiksi pääkaupunkiseudun seurakuntien omituiset mainokset. Myös lähetyksen pitäisi olla kirkkaasti esillä niin kauan kuin meillä on elävässä uskossa olevia ihmisiä lähetettäväksi. Ilman minkäänlaista omahyväisyyttä voin kertoa etenkin teille suurten asutuskeskusten edustajille ja kirkon johdolle, että tuolla pohjoisessa, missä maallikkotyö on erittäin aktiivista ja seurakuntaväki on monessa toiminnassa mukana, siellä kannetaan suurta tuskaa siitä kirkon nykymenosta, mikä näkyy mediassa. Tosin tiedämme, että se ei ole koko totuus, mutta ei aivan kai perätöntäkään. Nyt tarvitaan paljon rukousta, että löytäisimme jälleen yhteyden. Vallankäyttäjille sanon, että pakolla ja sanktioilla ei kirkon skismaa ratkaista, vaan rukouksella, anteeksipyytämisellä ja -antamisella, Jumalan Sanalla ja Pyhän Hengen voimalla.

Halusin puhua nyt tässä yhteydessä tästä minua vaivanneesta asiasta, kun olemme aloittamassa tätä kirkolliskokouskautta ja meillä on tulevaisuudessa paljon vaikeita asioita edessä. Siksi meidän pitäisi toimia niin kuin opetamme: kunnioittaa, rakastaa ja armahtaa toisiamme, niin kuin Jeesuskin on meitä rakastanut ja armahtanut. Moni elämässään kovia kokenut, syrjäytynyt tai syrjäytetty ja väärin ymmärretty sanoo, että kirkossa kyllä puhutaan armosta, mutta käytännössä se ei juurikaan näy eikä tunnu. Näin ei saisi olla. Kiitos.


Paluu