Puheenvuoro



Luoma Tapio, edustaja

Otsikko:
Lakivaliokunnan mietintö 2/2009 piispainkokouksen esityksestä 1/2008, joka koskee kanttorinviran kelpoisuutta, ja kirkkohallituksen esityksestä 5/2008, joka koskee kirkkolain, kirkkojärjestyksen sekä kirkon vaalijärjestyksen virkamiesoikeudellisten säännösten muuttamista

Täysistunto:
Tiistaina 3 päivänä marraskuuta 2009 klo 13.00

Teksti:
Arvoisa puheenjohtaja, hyvät kirkolliskokousedustajat. Ilmoitan kannattavani lakivaliokunnan esitystä. Tässä kuluneen keskustelun aikana huomio kiinnittyy ennen muuta tiettyihin käsitteisiin, sinänsä tärkeisiin ja minusta tavattoman syvällisiin käsitteisiin, jotka ovat vilahdelleet tuon tuostakin keskustelun kuluessa. Keskustelussa virkamiesoikeudellisten säännösten muuttamisesta on nimittäin usein kysytty, ottaako kirkolliskokoukselle tuotu esitys riittävästi huomioon kirkon opin ja tunnustuksen. Myös raamatullisuuteen on vedottu, ja minusta nämä kysymykset ovat aivan aiheellisia ja tärkeitä. Mitä kirkkomme opilla ja tunnustuksella sitten tarkoitetaan? Tämä on varsinainen kysymykseni ja samalla kysyn sitä, mitä tarkoitetaan, kun puhutaan kirkon autonomisuudesta ja sen varjelemisesta. Sallinette, että yritän hyvin yksioikoisesti tiivistää, millä tavalla minusta oppi ja tunnustus luterilaisen käsityksemme mukaan liittyy nyt käsiteltävänä olevaan asiakokonaisuuteen.

Yksinkertaisimmillaan voisi todeta, että luterilaisen opin ja tunnustuksen ytimessä on kolme toisiinsa nivoutunutta asiakokonaisuutta. Ensinnäkin oppi vanhurskauttamisesta muistuttaa, että ihminen ei pelastu tekojensa kautta, vaan yksin uskosta, yksin armosta ja yksin Kristuksen tähden. Ihminen ei siis pelastu sen vuoksi, että hän on hurskas tai saa aikaan hyvää, hyviä tai oikeita tekoja tai että hän on raamatullinen tai että hänellä on uskovaisen nimi. Ihminen pelastuu yksinomaan siksi, että Kristus pelastaa hänet. Tämä pelastus omistetaan uskossa ja se lahjoitetaan armosta, yksin Kristuksen sovitustyön vuoksi. Tätä me kutsumme vanhurskauttamiseksi. Luterilaisen käsityksemme mukaan vanhurskauttava usko lahjoitetaan armonvälineiden kautta siis Sanan ja sakramenttien välityksellä. Evankeliumin viesti syntisen vanhurskauttamisesta tarjotaan meille Raamatun ilmoituksessa sekä kasteen ja ehtoollisen sakramenteissa. Niissä Pyhä Henki tekee työtään niin, että usko Kristukseen syntyy ja kasvaa ja uudistaa ihmisen. Kolmanneksi Sanan ja sakramenttien hoitamista varten on kirkolle annettu virka. Laajasti ymmärrettynä kaikki kirkon työ, kaikki viranhoito nivoutuu tavalla tai toisella Sanaan ja sakramentteihin. Tämän vuoksi kysymys virkamiesoikeudellisista säännöksistä on kirkossamme niin tärkeä, ja tässä näen sen kohdan, missä meidän esillä oleva asiamme ankkuroituu kirkon oppiin ja tunnustukseen. Kyse on tavasta ja rakenteista, joilla kirkon tehtävää hoidetaan. Opin ja tunnustuksen ohella toinen keskustelussamme esillä ollut teema on kysymys kirkon autonomiasta. On kysytty kaventaako kirkkohallituksen esitys ja lakivaliokunnan esitys kirkon autonomiaa, siis sen oikeutta itse päättää omista oppiinsa ja tunnustukseensa liittyvistä asioista. Onko kirkko nyt luovuttamassa yhteiskunnalle päätäntävaltaa asioissa, joista sen tulisi päättää suvereenisti itse autonomisen asemansa perusteella.

Eilen me kuulimme kansliapäällikkö Raimo Skogin ansiokkaassa puheenvuorossa katsauksen Suomen evankelis-luterilaisen kirkon autonomisen aseman perusteisiin kansallisessa historiassamme. Toisuskoisen hallitsijan alaisuuteen joutuneen luterilaisen kirkon sallittiin muodostaa oma lainsäädäntö ja järjestysmuoto, jotka valtiovalta sitten hyväksyi. Tämän kaltainen autonomia on ominaista meidän kirkollemme ja käsittääkseni vastaavaa ei löydy juurikaan muualta luterilaisesta maailmasta. Meidän tilanteellemme on tyypillistä, että kirkkomme on samaan aikaan hyvin autonominen, mutta myös julkisoikeudellinen yhteisö. Autonomisuus ja julkisoikeudellisuus ovat löytäneet oman kirkkomme yhteiskunnallisessa asemassa hedelmällisen tasapainon. Toisaalta meillä on lupa määritellä oman kirkkomme oleminen osana suomalaista yhteiskuntaa, mutta toisaalta julkisoikeudellisena yhteisönä meidän on otettava huomioon yleisen laidansäädännön ulottuvuudet. Tätä autonomisuuden ja julkisoikeudellisen aseman herkkää tasapainoa tulee varjella. Toisen yksipuolinen korostaminen johtaa toisen ohentumiseen. Kaikella autonomialla on aina rajat, jotka asettaa sitä ylempi voima. Meidän tapauksessamme kirkollinen autonomia perustuu viime kädessä perustuslakiin ja sen 76 pykälään. Kirkollinen autonomia on riippuvainen yleisestä laista ja siksi autonomia on aina ja myös kirkkomme elämässä suhteellista. Täydellisesti riippumaton autonomia on lopulta utopiaa, joka ei voi missään toteutua. Jos voisikin, se olisi epäilemättä vahingollista kirkolle, koska silloin kirkko eristäisi itsensä tyystin muun yhteiskunnan ulkopuolelle.

Jos kirkkomme haluaa säilyttää laajan tarttumapinnan suomalaiseen yhteiskuntaan, sen mikä on meidän kirkkomme voimavara edelleen, se tarvitsee julkisoikeudellisen asemansa. Jotta se voisi avarasti ja vailla rajoja julistaa pelastavaa evankeliumia, sen on suostuttava siihen, että sen autonomia on rajallista. Ja jos se haluaa säilyttää autonomiansa, jolla on merkitystä koko yhteiskunnalle, sen on suostuttava julkisoikeudelliseen asemaansa ja sen mukanaan tuomiin rajoituksiin. Minun mielestäni kirkon oppi, tunnustus sekä autonominen ja julkisoikeudellinen asema eivät sulje pois toisiaan. Meidän tilanteessamme ne ovat historiallisesti perusteltuja kirkkomme olemisen ulottuvuuksia, jotka täydentävät toisiaan. Pyhä Henki toimii ja kirkastaa Jeesusta Kristusta missä, milloin ja miten tahtoo, myös julkisoikeudellisessa ja autonomisessa kirkossa ja myös senkin jälkeen, jos meidän kirkkomme hyväksyy virkamiesoikeudellisen paketin. Kun Jumalan valtakunta elää ja toimii tässä ajassa, se pyrkii aina tiettyyn järjestykseen. Sen vuoksi seurakuntien ja kirkon elämä saa ilmaisun, joka noudattaa tiettyä yhdessä hyväksyttyä järjestysmuotoa. Järjestys kuuluu kirkkona elämiseen. Se kuuluu sen olemukseen, sen kutsumukseen pelastavan evankeliumin palveluksessa ja armon välineiden, Sanan ja sakramenttien hoitamisessa. Juuri järjestyksestä on nyt kyse, kun keskustelemme kirkon virkamiesoikeudellisten säännösten muuttamisesta. Tätä järjestystä tarvitaan, jotta kirkon asema yhteiskunnassa olisi entistä selkeämpi. Sitä tarvitaan, jotta evankeliumin esillä pitäminen saisi mahdollisimman vahvan rakenteellisen tuen. Kirkon oppi ja tunnustus ohjaavat kirkon työtä noudattamaan mahdollisimman selkeää järjestystä. Esimerkiksi kirkkoherrana arvostan sitä, että uusia työntekijöitä rekrytoitaessa seurakuntaan olisi suuri apu monella tapaa, kun voisi viitata yhtenäiseen virkamiesoikeudellisen säännösten kokonaisuuteen. Kirkkomme opin ja tunnustuksen kannalta esitys virkamiesoikeudellisten säännösten muuttamisesta on tarpeellinen. Minusta se on linjassa paitsi kirkkomme julkisoikeudellisen, mutta myös sen autonomisen aseman kanssa eikä se ole ristiriidassa kirkkomme opin ja tunnustuksen kanssa. Kuten alussa totesin, kannatan lakivaliokunnan mietinnössä ilmaistua esitystä kirkon virkamiesoikeudellisten säännösten muuttamiseksi.


Paluu