Puheenvuoro



Paarma Jukka, arkkipiispa

Otsikko:
Istuntokauden avaus

Täysistunto:
Maanantaina 8 päivänä toukokuuta 2006 klo 10.45

Teksti:
Viime talvena tuli julkisuuteen kiista islamin uskon kannattajia loukanneista pilakuvista ja se synnytti meillä Suomessakin vilkkaan keskustelun. Erityisesti se herätti pari mielenkiintoista kysymystä. Millä tavalla ja kuinka paljon toisten pyhinä pitämiä asioita tulisi kunnioittaa? Kuinka pyhänä arvona on pidettävä sanan- ja julkaisuvapautta, jotka kuuluvat keskeisesti demokraattisen oikeusvaltion, myös oman perustuslakimme säätämiin periaatteisiin? Nämä molemmat kysymykset ovat olennaisen tärkeitä myös oman kirkkomme sisäisessä keskustelukulttuurissa.

Kirkkomme julkista kuvaa ovat hämmentäneet entistä enemmän eräät aiheet, joista on käyty kirkon piirissä, myös mediassa, sangen kirpeätä keskustelua. Lehdistössä on puhuttu jopa epäyhtenäisestä, linjattomasta, jopa riitelevästä kirkosta. Tämä piirre tuli näkyviin myös Kirkon tutkimuskeskuksen julkaisemasta Kati Niemelän tutkimuksesta "Vieraantunut vai pettynyt", tutkimus kirkosta eroamisen syistä Suomen evankelis-luterilaisessa kirkossa. Kirkossa esille tulleet jyrkät vastakkainasettelut suhtautumisessa esimerkiksi kirkon eettisiin kannanottoihin tai ajankohtaisiin kirkkopoliittisiin kysymyksiin hämmensivät. Aina ei tullut selväksi, mikä oli kirkon kanta, mikä jonkun erityisryhmän voimakas mielipide. Tilanne synnytti monissa tarpeen jättää kirkko. Asiaan ei juuri vaikuttanut se, olivatko nämä ärsytyskynnyksen ylittäneet kannanmäärittelyt kirkon omia päätöksiä tai niitä opponoivia joidenkin yksityisten tai ryhmien mielipiteitä. Näin tapahtui myös riippumatta siitä, olivatko tämän eronneen omat mielipiteet ns. konservatiivisia tai liberaaleja.

On varmasti niin, että meidän keskustelukulttuurissamme on parantamisen varaa. Ylilyöntejä, suvaitsemattomuutta ja taitamattomuutta kuunnella toisella tavalla ajattelevan argumentteja on varmaan esiintynyt. Kuitenkaan sitä, että kirkkomme piirissä keskustellaan, ollaan eri mieltä ja että siinä esiintyy todella erilaisia, vastakkaisiakin mielipiteitä, sitä en pidä negatiivisena asiana. Päinvastoin keskustelu, mahdollisimman avoin keskustelu ja erilaisten mielipiteiden esilletulo etenkin päätöksiä ja kannanottoja valmisteltaessa on positiivinen asia. Demokratia, julkisuus ja avoimuus ovat kansankirkon tunnusmerkkejä. Mitä avoimempaa, rehellisempää ja vuorovaikutukseen tähtäävää keskustelua kirkossamme käydään, sitä paremmin sen kansankirkkoluonne pääsee oikeuksiinsa. Vain avoimen keskustelun salliva ja hyväksyvä kirkko voi olla vahva kirkko.

Den negativa offentliga bild som skildrar partistrider, inbördes bråk och benägenheten att döma går att förändra till positiv. När vi till vår öppna diskussion hittar spelregler som omfattar respekt för andra och ödmjukhet, blir öppenheten positiv, ja, till och med en styrka. Bara en sådan kyrka som samtalar öppet kan vara en stark kyrka.

Kirkkojen välisissä ekumeenisissa kanssakäymisissä olemme oppineet, että hedelmällinen vuorovaikutus ja yhteistyö eri kirkkojen edustajien välillä on mahdollista vain, kun dialogiin osallistuu omasta vakaumuksestaan ja identiteetistään tietoiset edustajat. Heillä on varaa kohdata avoimesti ja kunnioittavasti toisen tradition ja ajattelutavan edustajat. Samaa pidämme luonnollisena, kun olemme tekemisissä toisten uskontojen edustajien kanssa. Avoin keskustelu on vahvuutemme, mutta vain, jos sitä käydään toisen kunnioittamisen, rehellisyyden ja sävyisyyden ilmapiirissä. Tätä meidän on opeteltava, erityisesti, koska näyttää siltä, että yhteiskunnan, teknologian ja tieteen kehittyessä meidän on entistä vaikeampaa löytää kaikkiin uusiin eettisiin ongelmiin yksiselitteistä yhteistä, kristilliseltä pohjalta nousevaa yhdistävää kantaa. Uskon kysymyksissä se on paljon helpompaa Raamattua ylimpänä uskon auktoriteettinaan pitävässä kirkossa.

Kun puhun avoimuudesta kirkossa, en tarkoita kuitenkaan vain yleistä keskustelua, mielipiteidenvaihtoa ja sen ilmapiiriä tai pelisääntöjä. Avoimuuden tulee olla keskeisenä prinsiippinä sekä tiedotuksessa että hallinnossa. Uusi julkisuuslainsäädäntö on korostanut tätä avoimutta entisestään, vaikka meidän omissa periaatteissamme sitä on pidetty esillä jo usean vuosikymmenen ajan. Minkäänlainen salailu tai peittely ei edistä kirkon asiaa. Tämä on muistettava niin kokonaiskirkon kuin paikallisseurakuntienkin tasolla. Julkisuusperiaate hallinnossamme nousi esiin erityisesti lakimuutosten myötä kolmisenkymmentä vuotta sitten. Arkkipiispa Martti Simojoen ajatukset vuoden 1975 kirkolliskokouksessa ovat edelleen ajankohtaiset. Hän sanoi: "Julkisuusperiaatteen hylkääminen tai kiertäminen tekee mahdolliseksi sellaisen kontrolloimattoman vallankäytön, johon saattaa kätkeytyä monenlaista moitittavaa, jopa suoranaisia vääryyksiä. Asioiden julkistaminen on vastapainona harvainvallalle, jota kristillisinkin tunnuksin harjoitetaan." Toisessa yhteydessä Simojoki antoi ohjeet kirkon tiedottajille: "Kirkossa ei saa olla mitään salattavaa. Jos sellaista on, sitä tärkeämpää on, että sellainen tulee julki."

Om och när kyrkan anser att demokratin och därmed förenad jämställdhet, öppenhet och offentlighet är samhällslivets mest centrala och oöverlåtliga värden, måste den naturligtvis vara beredd att själv leva upp till dessa värden i sin egen organisation och verksamhet. Dessa principer är djupt kristliga. De motiveras inom kyrkan också teologiskt ur det för oss så viktiga allmänna prästadömets synvinkel. Därför är det vår uppgift att föregå med gått exempel för samhället och andra gemenskaper. Dessa värden måste användas i ännu högre värdens tjänst, det vill säga i sanningens och kärlekens. De måste bli synliga i kyrkans strukturer och praktiska liv. Där skylande och rentav hemlighållande råder, eller där respekt för avvikande synsätt eller annorlunda åsiktsyttring och förståelse för deras motiv saknas, är det omöjligt att på bästa möjliga sätt utföra den öppna sanning och kärlek som värnar om medmänniskan.

Avoimuuden rinnalle on nostettava siis myös muita periaatteita, nimittäin totuus ja lähimmäisen kunnioittaminen sekä suojeleminen. Kuten edellä totesin, joskus näyttää, että julkisuuden on vaikea erottaa mikä on erilaisten näkemysten painoarvo. Valmisteluvaiheessa esille tuotu ehdotus samaistetaan helposti lopulliseen päätökseen tai kirkon kannanottoon. Yksittäisen ajattelijan tai työryhmän näkemys ymmärretään liian usein kirkon omana kannanottona. Silloin totuus vääristyy.

Tiedottaminen vaatiikin usein sellaista viisautta ja ammattitaitoa, joka sisältää hyvän median tuntemuksen. Asioiden on tultava julki oikein painotettuina. Varsinkin silloin, kun kyse on valmistelevista työryhmistä, komiteoista tai toimikunnista, on tiedotuksessa viisaasti harkittava missä muodossa kannanotto tai sen ehdotus saatetaan julkisuuteen. Tämä edellyttää tietenkin kaikilta tiedottamiseen osallistuvilta samoin kuin median edustajilta kirkon hallintojärjestelmän ja sen pelisääntöjen hyvää tuntemusta. Päätöksenteon valmistelussa erilaiset mielipiteet tulkoot avoimesti esille. Päätöksenteon jälkeenkin on keskustelun oltava avointa, vaikka yhteisesti päätetyn mukaisesti eletäänkin.

Avoin ja rehti keskustelu on kansankirkon vahvuus. Se toteutuu, kun keskustelua ohjaavat intohimoinen halu oikeuteen ja totuuteen ja sinnikäs rakkauden vaatimus toisen kunnioittamiseen ja lähimmäisen suojelemiseen.

Hyvät kirkolliskokouksen jäsenet, näillä ajatuksilla avaan tämän vuoden kirkolliskokouksen ja julistan tämän istuntokauden avatuksi.

Systrar och bröder, ni är alla välkomna till denna sessionsperiod och jag förklarar detta års kyrkomöte öppnat.


Paluu