Puheenvuoro



Aikio Pekka, edustaja

Otsikko:
Kirkon keskusrahaston talousarvio vuodelle 2007 ja toiminta- ja taloussuunnitelma vuosille 2007-2009 (Kirkkohallituksen esitys 1/2006)

Täysistunto:
Maanantaina 6 päivänä marraskuuta 2006 klo 13.00

Teksti:
Arvoisa puheenjohtaja, hyvät kirkolliskokousedustajat. Buorre beaivvi buohkaide. Lea hui suohtas go beasan álggahit sáhkavurron sámegillii.

Arvoisa puheenjohtaja. On mielenkiintoista nähdä, että koko tämä sali hiljentyy kuuntelemaan, kun käyttää vähän oudompaa kieltä. Tietenkin ihmiset yrittävät saada selvää, että oliko tämä nyt sellaista puhetta, minkä voisikin ymmärtää. Kyllähän tätä voisi ymmärtää. Kyseessä on yksi meidän virallisista kielistämme tällä hetkellä, eli saamen kieli.

Asia, josta aion tässä puhua, liittyy omaan taustaani ja saamen kielellä on siinä merkittävä asema. Aion ottaa esille ja lausua tukeni asialle, jonka jo Hannu Ojalehto nosti alussa esille ja johon myös Erkki Kujala viittasi. Oulun hiippakunnan kohdalla mainitaan keskeisimpinä toiminnallisina tavoitteina ensi vuodelle mm. että esitetään perustettavaksi erityisesti rekrytointi-, oppilaitos- ja viestintätoimintaan sekä nuorten pappien tukemiseen keskittyvän hiippakuntasihteerin virka, päätehtävänä kuitenkin saamelaistyön koordinointi. Tätä on perusteltu sillä, että uusi saamen kielilaki astui voimaan tammikuun alussa vuonna 2004 ja lain tarkoituksena on turvata omalta osaltaan perustuslaissa säädetty saamelaisten oikeus ylläpitää ja kehittää omaa kieltään ja omaa kulttuuriaan. Tämän lain soveltamisen piiriin luetaan Oulun hiippakunnan tuomiokapitulin lisäksi saamelaisalueen seurakunnat.

Saamelaiskulttuurissa elämme tällä hetkellä aikaa, jolloin kulttuuri näyttäytyy aika fragmentaarisena. Se on pirstaleinen, siitä näkyy tiettyjä osia hyvin vahvoina ja voimakkaina. Saamelainen musiikki, saamelainen kirjallisuus ja taide näyttäytyvät vahvoina, niitä seurataan ja tällä hetkellä ne voittavat palkintoja kansainvälisissä mittelöissä jne. Mutta tämä on vaan yksi osa kulttuuria, saamelaisalueella tapahtuu myös hyvin vahvasti muuttoliikettä alueelta pois päin, tällä hetkellä jo yli puolet saamelaisista asuu saamelaisten kotiseutualueen ulkopuolella. Tietenkin tässä on myös tilastollista harhaa, mitä enemmän saamelaisuus tulee tutuksi Suomessa ja saamelaisten asema vakiintuu alkuperäiskansana, eikä vain kielellisenä vähemmistönä, sitä enemmän nimenomaan alueen ulkopuolella asuvia saamelaisia ja saamelaiset juuret itsessään löytäneitä henkilöitä alkaa hakeutua tähän yhteyteen. Se tarkoittaa sitä, että henkilöitä alkaa hakeutua äänestäjiksi saamelaiskäräjien vaaleihin. Itse asiassa ainoa erityinen oikeus, joka lainsäädännössä saamelaisuudesta tällä hetkellä seuraa, on se että saamelaisilla on oikeus äänestää yksissä ylimääräisissä vaaleissa, johon kaikilla suomalaisilla ei ole mahdollisuutta. Muuta erityistä saamelaisuudesta johtuvaa oikeutta lainsäädäntö ei tällä hetkellä tunne. Nyt käynnissä on hyvin vahva assimilaatio- eli sulautumisprosessi, voisi sanoa melkein niin, että sulauttamisprosessi. Minulla on tapana herättää kuulijoita ja puhua jopa pakkoassimilaatiosta. Se tarkoittaa sitä, että lainsäädäntö on yhteiskunnallisen ohjauksen yksi perustyökalu. Lainsäädännön vaihtoehtoja esitetään saamelaisia koskettaviin asioihin, esimerkiksi poronhoitoon ja maan käyttöön yleensä, ainoastaan suomalaisen maatalousjärjestelmän kautta, vaikka saamelainen poronhoito perustuu puolivillin peuran, nomadisen eläimen hoitamiseen. Olen tästä puhunut teille aikaisemminkin enkä nyt toista sitä. Mutta niin kauan, kun lainsäädäntö ei ota lähtökohdakseen tätä kulttuurien erilaisuutta, voidaan sanoa, että käynnissä on pakkoassimilaatio. Tässä kirkkohallituksen esityksessä viitataan ihan oikein Suomen perustuslain pykäliin 17 ja 121, ja ne ovat hyvin myönteisiä säännöksiä. Ne ovat ylätasolla eikä niillä tällä hetkellä ole riittävästi vastinetta aineellisessa ja alemmassa lainsäädännössä. Valtiovalta, maallinen valta on hiljaa, vaikenee ja antaa sulautumisprosessin toimia. Tämä on viimeksi nähty nyt tänä syksynä hyvinkin paljon julkisuutta saaneessa saamelaisalueen maaoikeuksia koskevassa keskustelussa. Viime kuussa julkistettiin oikeusministeriön suorituttama tutkimus Lapinmaan maitten käytöstä. Raportit hyvin vahvasti korostivat nimenomaan suomalaisen virallisen talonpoikaisen asutuksen historiaa, suomalaisen lainsäädännön vakiintumista, suomalaisen hallinnon ja asutuksen vakiintumista saamelaisten alueella. Mielestäni tutkimus oli enemmän suomalaisen asutuspolitiikan ja assimilaatiopolitiikan historian kuvaus, eikä se tuonut esille merkittävää uutta tietoa saamelaisten historiasta. Nyt puheena oleva esitys on erityisen arvokas. On tärkeätä havaita, että kyseessä ei ole pelkästään vain saamenkielisen työn koordinointi tai saamelaistyön koordinointi, vaan tällä asialla on hyvin paljon muitakin ulottuvuuksia. Saamelaisten kohdalla kysymys ei ole vain kielivähemmistöstä, vaan alkuperäiskansasta. Tämä nimitys suomen kielellä on vähän hankala, koska se johtaa yleensä aina virhepäätelmiin. Että kyse olisi ensimmäisestä väestöstä jossakin niemessä tai notkossa tai saarelmassa, eikä siitä ole kysymys. Tämä on tekninen määrittely. Alkuperäiskansa on kansa, joka poikkeaa pääväestöstä kielen ja kulttuurin osalta ja silla on oma historiallinen jatkumonsa asumallaan alueella. Alkuperäiskansa on asuttanut aluetta aikaisemmin kuin alueen valtioita on perustettu. Sillä on hyvin vahva suhde maahan, vahva kielellinen ja kulttuurinen sisäinen suhde. Alkuperäiskansa on vielä säilyttänyt omia instituutioitaan. Alkuperäiskansan yksilöt eivät kuulu valtion hallitsevaan enemmistöön. Vuoteen 1751 asti Saamenmaa oli yksi yhtenäinen rajoilla jakamaton pohjoinen alue, jota kaikki sen ajan kansallisvaltiot halusivat verottaa ja jonka ne halusivat tietenkin valloittaa itselleen. Nämä valtiot olivat Tanska, Norja kuului Tanskaan, Ruotsi, Suomi kuului Ruotsiin ja Venäjä. Sen jälkeen valtiot ovat keskenään sopineet rajajärjestelyistä ja yhtäkkiä havaitsemme, että olemme tilanteessa, jossa saamelaiset asuvat neljän eri valtakunnan alueella. Tämän ehkä kirkolliskokousedustajat kyllä tuntevat, mutta keskimääräisesti Suomessa ei tätä historiallista seikkaa silti vielä tunneta. Saamelaiset ovat erikoinen väestö, joka asuu neljässä eri valtiossa pohjoisessa Fennoskandian alueella ja Luoteis-Venäjällä.

Kolmessa pohjoismaassa, Ruotsissa, Norjassa ja Suomessa asuvia saamelaisia varten valmistui vuoden 2005 lopussa pohjoismainen saamelaissopimusehdotus, jota olivat valmistelemassa Suomen, Ruotsin ja Norjan tämän aihealueen parhaat oikeustieteen asiantuntijat. Tämä kannattaa mainita ihan sen takia, että valmistunut ehdotus on loistava esimerkki perustuslakiehdotuksesta yhdelle kansalle, joka elää useammassa maassa, mutta ei kuitenkaan halua perustaa omaa valtiota. Olen ilmaissut selvästi, että saamelaiset haluavat pysyä kansalaisina eri Pohjoismaissa, mutta me haluamme, että meitä kohdellaan silti yhtenä kansana tietyissä asioissa. Tämä, jos ja kun ehdotus saadaan joskus toteutetuksi, on loistava esimerkki siitä, miten Pohjoismaissa on mahdollista laatia perustuslakiehdotus eri valtioissa elävää kansaa varten. Tietenkin tätä on hauska verrata EU-perustuslakiasiakirjaan, se on vähän samantyyppinen, mutta kuitenkin tausta on ihan toisenlainen, pieni alkuperäiskansa ja suuret eurooppalaiset valtiot.

Tällä hetkellä keskustelu saamelaisasioissa käy ajoittain aika kiivaana, ainakin pohjoisessa. Jopa saamelaisten eksistenssi halutaan välillä kiistää, esiintyy xenophobiaa, muukalaisvihaa. Se ei juuri näy käytännössä, mutta lehtikirjoittelussa sitä on runsaasti. Puhutaan siitä, että saamelaiset Suomessa olisivatkin oikeastaan Norjasta ja Ruotsista muuttaneita pakolaisia. Sellaista on nykyisen lehdistö kirjoittelun taso. Siksi on hyvin tärkeätä, että tässä ajassa saamelaistyö voidaan integroida kirkon työhön ja yhteistyöhön tavalla, joka ei ole sulauttamispolitiikkaa vaan, joka kunnioittaa saamelaisten erilaista kulttuuria ja integriteettiä. Tällä ajatuksella on vahva myönteinen sisältö ihmisoikeuksien kannalta ja sillä on myös hyvin vahva kansainvälinen ulottuvuus. Lapissa niin suomalaisten kuin saamelaistenkin taholla ei ole ehkä turhaan sanottu sitä, että Lappi on alue, joka rajautuu pohjoisessa Norjaan, lännessä Ruotsiin, idässä Venäjään ja etelässä Suomeen. Lappi on kuitenkin edelleen kaikkein kansainvälisin alue Suomessa, se tunnetaan maailmalla Suomesta ehkä parhaiten. Matkailijat, jotka kaukaa tulevat Lappiin, tulevat nimenomaan katsomaan Lapin luontoa ja Lapin kulttuuria, saamelaisia ja poroja.

Kirkolla on oma perustehtävänsä ja sen ohella kirkko toimii mm. syrjäytymisen ehkäisemiseksi. Minua itseäni aktivoi ja kannustaa lujasti se, että kirkko haluaa toimia syrjäytymistä vastaan ja vähempiosaisten puolesta. Tässä toteutuu tärkeä lisäulottuvuus, pohjoisella raja-alueella on mahdollista ulottaa kirkollista yhteistyötä saamelaisyhteistyön kautta Norjaan ja Ruotsiin ja mahdollisesti joskus myös Venäjän suuntaan, luontevasti rajayhteistyömuotona. Kirkko voi taas kerran toimia veturina ja tiennäyttäjänä ja se voi olla osaltaan vakiinnuttamassa ja rakentamassa rauhallista yhteiskuntakehitystä alueella, jossa kuitenkin ajoittain on hyvin monenlaisia turbulensseja. Toivon, että talousvaliokunta ja sitten kirkolliskokous näkevät tässä esitetyn yhteistyömuodon niin tärkeäksi, että sen kehittämiseen päätetään heti ryhtyä po. esityksessä kerrotulla tavalla.


Paluu