Puheenvuoro



Pyhäjärvi Pirjo, edustaja

Otsikko:
Yleisvaliokunnan mietintö 1/2006 kirkkohallituksen ja hiippakuntien toimintakertomuksista (sivut 1-15, 20-27, 32-105 ja 122-158) ja henkilöstötilinpäätöksestä vuodelta 2005

Täysistunto:
Torstaina 11 päivänä toukokuuta 2006 klo 9.00

Teksti:
Arvoisa puheenjohtaja, hyvät kirkolliskokousedustajat. Valiokunnan mietinnössä ja muutamissa puheenvuoroissa on puhuttu hiippakuntien muuttuneista tehtävistä ja hiippakuntien riittävistä resursseista. Mitä ne resurssit ovat? Ne ovat suomeksi rahaa ja työntekijöitä. Tietysti ensimmäiseksi kysymme, onko niitä riittävästi näihin tehtäviin nähden ja sitten kun tiedämme, että nämä voimavarat joka tapauksessa ovat rajalliset, meidän on kysyttävä, että jakautuvatko ne tasapuolisesti eri hiippakuntien kesken? Jos verrataan hiippakuntien nykyisiä rahoja esimerkiksi asukaslukuun tai seurakuntien jäseniin, voidaan todeta, että määrärahojen suuruus tällä hetkellä vaihtelee suuresti eri hiippakunnissa. 2005 toteutuneet menot, vaihteluväli taitaa olla noin 1,6 euroa/jäsen ja toisessa ääripäässä 3,5 euroa/jäsen. Voi olla, että tällaiseen vaihteluun on erittäin hyvät perusteet, mutta nyt emme pysty niitä mistään toteamaan, kun niitä ei ole kirjoitettu mihinkään näkyviin. Ajattelenkin, että nyt olisi syytä selvittää tätä asiaa ja tarvittaessa rakentaa jonkinlainen laskentamalli sen turvaamiseksi, että varat jakaantuvat oikeudenmukaisella tavalla hiippakuntien kesken. Pohjaksi voitaisiin ottaa juuri asukasluku tai seurakuntien väkiluku tai joku muu helppo laskentaperuste ja sen jälkeen tutkittaisiin sellaiset hiippakuntakohtaiset erityistekijät, jotka edellyttävät määrärahan korottamista tai alentamista. Yleensä lienee tietysti kysymys korottamisesta.

Esimerkiksi meillä Oulun hiippakunnassa tällainen seikka voisi olla pitkät välimatkat. Ne aiheuttavat suoranaisten matkakulujen lisäksi myöskin menetystä tehokkaassa työajassa. Kun hiippakunnan työntekijät istuvat autossa ja ajavat paikasta toiseen satoja kilometrejä, on selvää, että he eivät siinä samanaikaisesti voi tehdä sitä varsinaista työtä, jota varten heidät on otettu. Näin tämä matkustaminen on pois tehokkaasta työajasta. Jossain toisessa hiippakunnassa tämä taloudellinen kipupiste, se kohta, jossa tarvittaisiin erityistä huomiota, saattaa olla jossain toisessa asiassa. Minusta olisi syytä näitä nyt selvittää ja miettiä millä tavalla näitten määrärahojen mitoitus määritellään. Uskon, että kun Kirkkohallituksen talousekspertit kuulevat ensin hiippakuntien omia käsityksiä tässä asiassa ja sen jälkeen lyövät viisaat päänsä yhteen, niin johan siellä iskee kipinää ja kohta keksitään joku oikeudenmukainen ja hyvä malli tämän asian ratkaisuksi.


Paluu