Puheenvuoro



Peltonen Kai, edustaja

Otsikko:
Kirkon nelivuotiskertomus vuosilta 2004-2007
Monikasvoinen kirkko. Suomen evankelis-luterilainen kirkko vuosina 2004-2007 (Kirkkohallituksen esitys 6/2008)

Täysistunto:
Tiistaina 4 päivänä marraskuuta 2008 klo 9.15

Teksti:
Puheenjohtaja, arvoisat kirkolliskokousedustajat. Kirkon nelivuotiskertomus antaa selkeän ja monipuolisen kuvan siitä, mitä kirkossamme viime nelivuotiskaudella on tapahtunut. Sieltä löytyy yhtä ja toista hyvää, miellyttävää luettavaa siis. Talous on ollut vahvalla pohjalla, eräät työmuodot kehittyvät myönteiseen suuntaan, kirkko on osoittautunut osaavaksi toimijaksi valtakunnallisissa kriiseissä, kirkon toimintaa erityisesti diakonian eri sektoreilla arvostetaan suuresti. Ongelmiakin toki kertomuskaudella on ollut, kuten on hyvin tunnettua, erityisesti koskien kirkkomme jäsenkehitystä, jumalanpalvelukseen osallistumislukuja ja kristillisen perinnön jatkuvasti ohenevaa tuntemusta. Mutta on niitä pulmia ollut muuallakin. Nelivuotiskertomus tietää sanoa, että lähetystyöhön halukkaiden määrä laskee, kristillisessä kasvatustyössä on huutava pula miehistä, kirkon virkaan kouluttavien laitosten opiskelijoista moni päätyy muualle kuin kirkon töihin jne.

Toimintakausi 2004-2007 oli ja meni niin kuin meni ja se on nyt seikkaperäisesti dokumentoitu yksiin kansiin. Olennaista on viipyä menneessä enää sikäli, että me kysymme mitä tästä pitäisi oppia jatkon kannalta. Mitä meidän pitäisi osata tehdä toisin, paremmin, suunnitelmallisemmin? Mitä merkkejä pitäisi kuunnella erityisen herkällä korvalla? Vuosikertomus esittää viimeisessä luvussa ansiokkaan joukon näkökohtia ja seikkoja, joita kutsutaan johtopäätöksiksi ja tulevaisuuden haasteiksi. Näihin lukija tietysti tarttuu erityisellä mielenkiinnolla. Pääasiassa johtopäätökset kuitenkin ovat ikään kuin joka miehen ja joka naisen tietoa. Yleishavaintoja syvemmälle niissä ei mennä, eikä linjauksia ja vastuita yritetä määritellä kovinkaan konkreettisesti. Tästä huolimatta olennaiset asiat kertomuksesta kyllä löytyvät, kun niitä sieltä malttaa etsiä.

Kirkkomme jäsenyyden kehitys on tietysti viime kädessä se napa, jonka ympärillä kaikki muu pyörii. Tässä kohden kertomus on tylyä luettavaa. Kirkon nettotappio nelivuotiskaudella oli reippaasti yli 90 000 henkeä. Se vastaa yhden suurehkon suomalaiskaupungin koko kirkkoon kuuluvaa väestöä, havainnollisuuden vuoksi kotipuolesta se tarkoittaisi sitä, että koko Pori olisi eronnut kirkosta ja kaikki raumalaisetkin vielä päälle. Eroaminen painottuu nuoriin ikäluokkiin, kuten hyvin tiedämme, joten sen vaikutus oletettavasti kumuloituu jatkossa ja tulee näkyviin senkaltaisina ilmiöinä, mihin kertomus viittaa jo nyt perin ongelmallisina, muun muassa kristillisen perinteen ohentuminen. Käsitykseni mukaan joukkopako kirkosta ei ole ainakaan laantunut kuluvan vuoden aikana. Ei tarvitse kummoistakaan matematiikan taitoa laskea mihin nykymeno johtaa ja millä aikataululla. Jos liikemaailmassa oltaisiin, kirkolla olisi siis ehdottomasti tulosvaroituksen paikka. Miten me tähän suhtaudumme? Mitä vaikutuksia tällä jäsenkehitysilmiöllä on siihen, miten kirkkoa katselemme ja miten sitä haluamme kehittää? Ensimmäinen suunta on toki selvä. Teemme parhaamme muuttaaksemme trendin. Eilen kirkon keskusrahaston talousarviota ja toimintasuunnitelmaa käsiteltäessä oli esillä monia hankkeita, jotka tähtäävät jäsenyyden vahvistamiseen ja kirkkoon sitouttamiseen, ja hyvä niin. Tässä kohden on vain se vaara, että kirkkoon kuulumisesta tulee itsetarkoitus. Jäsenyys- ja sitouttamispuhe voi synnyttää kuvan, että olemme kiinnostuneita vain pääluvusta ja verotuloista. Eli, että itsetarkoitus on kuulua kirkkoon, ei se, että harjoittaa uskontoa ja elää sen mukaisesti parhaaksi katsomallaan tavalla. On siis syytä kaikkien hyvien pyrkimysten ohessa tiedostaa jäsenyyden tukemis- ja sitouttamisdiskurssiin liittyvät mielikuvaongelmat.

Toiseksi me voimme tietysti olla visusti hissukseen koko asiasta. Ongelmia ei ole, jos niistä ei puhuta. Nelivuotiskertomus kuitenkin tuo kylmiä faktoja esille, jokaisen halukkaan luettavaksi. Olen huomannut eri yhteyksissä jonkin sortin arkuutta tai vastenmielisyyttä käsitellä jäsenyyskysymystä siltä kannalta, että mitä siitä pitäisi lukea ulos ja mitä se pitkällä tähtäimellä merkitsee, siis eräänlaista selkä edellä kohti tulevaisuutta -mentaliteettia. On kuitenkin olemassa se ilmeinen mahdollisuus, että kirkosta eroaminen ei lakkaa itsestään, tai että me emme parhaallakaan yrityksellä saa sitä kääntymään. Eli, että kyse on instituutioihin ja järjestäytyneisiin uskontoihin kohdistuvasta megatrendistä, jonka jalkoihin me olemme jääneet kansankirkkona, ja jota me emme pysty säätelemään. Nelivuotiskertomus kiinnittää tässä kohden huomiota muutamiin todella oleellisiin kysymyksiin. Otan yhden esimerkin. Siellä todetaan muun muassa, että kirkon on kohdattava kasvava hengellinen etsintä ja otettava vakavasti uskon ja uskonnon intellektuaalinen haaste. Tämä on nähdäkseni täysin välttämätöntä, erityisesti silloin, kun puhutaan uskosta ja uskonnosta ja sen säilymisestä, eikä vain seurannaisilmiöistä, rakenteista, jäsenyydestä ja taloudesta. Maailmankatsomuksellinen ateismi saa kasvavaa julkisuutta meilläkin, viimeksi tunnetun amerikkalaisjournalistin Christopher Hitchensin kirjassa Jumala ei ole suuri.

Kolmanneksi meidän täytyisi kuitenkin myös tehdä jotakin sellaista, mitä nelivuotiskertomus ei tee, eli skenaarioita. Eivät skenaariot nelivuotisraporttiin epäilemättä kuulukaan, mutta ne voivat olla tuon raportin luonnollinen seuraamus. Skenaariolla tarkoitetaan yksinkertaisesti mahdollisia tulevaisuuksia nykyhetkestä käsin nähtynä. Idea ei ole se, että kuvitellaan yksi mahdollinen tai paras mahdollinen kirkollinen tulevaisuus ja sitten päätetään uskoa siihen, maksoi mitä maksoi. Kyse on eri mahdollisuuksien tai vaihtoehtojen ennakoinnista, eri vaihtoehtojen toteutumista seuraavista toimenpiteistä, tarkistuspisteiden valinnasta ja oman toiminnan aktiivisesta suuntaamisesta sen mukaisesti, mikä tulevaisuuden odotusarvo on tarkistuspisteellä parhaiten vastannut tapahtunutta kehitystä. Meidän kirkko -strategia, siis tämä kirkko 2015 -strategia, sen taustamietintö sisältää joitakin skenaarionäkökohtia, joihin meidän on hyvä tutustua. Tuoreen esimerkin skenaarioista saimme kirkkoneuvos Rantaselta, kun hän hahmotteli kirkon henkilöstökulujen mahdollisia kehitystrendejä ja vaikutuksia. Espoon hiippakunnassa tuomiokapituli on ohjannut seurakuntia paikallistason skenaariotyöskentelyyn jäsenkysymyksessä. Jäsenyyskehityksen vaikutukset kirkon talouden ja toiminnan kannalta ovat niin merkittäviä, että niiden äärellä me emme voi vain odottaa mihin virta vie. Muussa tapauksessa voidaan joutua jonkinlaisiin paniikkijarrutuksiin, esimerkiksi talouden kanssa.

Esitän tämän ansiokkaan nelivuotiskertomuksen pohjalta, että kokonaiskirkon tasolla käynnistetään määrätietoinen skenaariotyöskentely, jossa hahmotetaan jäsenkehityksen eri vaihtoehtojen ne ennakoitavissa olevat vaikutukset kirkon toimintaan ja talouteen, jotka me voimme nyt nähdä. Tästä olisi nähdäkseni ainakin kaksi hyötyä. Voimme varautua tulevaisuuteen hallitusti ja perustavien toimintojen turvaamisen mahdollistavalla tavalla. Ja toiseksi, voimme nykyistä selkeämmin myös pystyä näkemään mitä nuo kirkon olennaiset ja säilyttämisen arvoiset toiminnot todella ovat.





Paluu