Puheenvuoro



Repo Matti, piispa

Otsikko:
Diakonaattia koskevien säännösten lisääminen kirkkolakiin ja kirkkojärjestykseen, lakivaliokunnan mietintö 6/2011 kirkkohallituksen esityksestä 2/2011

Täysistunto:
Torstaina 10 päivänä marraskuuta klo 13.00

Teksti:
Arvoisa puheenjohtaja, hyvät kirkolliskokouksen jäsenet. Diakonaatin pitkä marssi - vai pitäisikö sanoa 40-vuotinen korpivaellus - on lähestymässä päämääräänsä. Taivaanrannassa häämöttää jo luvattu maa, ainakin sen reunimmaiset alueet. Mutta näin on ollut oikeastaan jo pidemmän aikaa, tiestä ja matkaseurasta on vain vallinnut epäselvyyttä. Kirkon moniäänisyyden merkki kai sekin, tai sitten oire hämmennyksestä ja epävarmuudesta siitä, mihin oikein pitäisi olla matkalla ja minkä vuoksi. Mutta pidemmässä katsannossa emme kuitenkaan ole olleet eksyksissä vaan pikemminkin vähä vähältä matkalla samaan suuntaan. Useista sisällöllisistä kysymyksistä on diakonaattiuudistuksessa nimittäin vallinnut kohtalainen yhteisymmärrys jo pitkään, ainakin mitä tulee eri työryhmien ja komiteoiden mietinnöissä esitettyihin näkemyksiin diakonian ja kasvatuksen virkojen läheisestä yhteenkuulumisesta ja niiden merkityksestä kirkon tehtävän kannalta. Komiteoiden ja työryhmien sekä nyt lopulta valiokuntien näkemyksissä on myös ollut yhdenmukainen linja virkaan vihkimisen merkityksestä viran hengelliselle identiteetille ja sen mukaisille tehtäville.

Kun päästään vaeltamaan luvatun maan kamaralla, yhä uudet alueet paljastuvat ja uudet asiat tulevat eteen. Uusia kysymyksiä lähestytään uudessa, lisääntyvässä valossa. Tällainen matkanteon prosessi on ollut koko diakoniaviran kehittyminen Suomessa. Siksi en haluaisikaan puhua diakonaattiuudistuksen toteutumisesta yhtenä päätöksenä, viimeisenä nuijan kopautuksena, jota ennen asiaa ei olisi ollut olemassa ja jonka jälkeen se yhtäkkiä onkin olemassa. Pikemminkin olemme kirkossamme tehneet diakonian viran kehittämisen matkaa koko ajan samaan suuntaan jo toistasataa vuotta. Sitä on kuljettu vähä vähältä tehdyissä päätöksissä. Uudistus koostuu osista, joita voi vielä hyvinkin olla edessä tulevina vuosina ja vuosikymmeninä. Olkaamme niille avoimina ja tehkäämme uudistusta vähän kerrallaan. Niin on toimittu jo monta vuosikymmentä.

Diakonaatin uudistus on nimittäin prosessi, joka nousee kirkon hengellisestä itseymmärryksestä. Siksi sitä ei pidä tarkastella vain muodollisena tai hallinnollisena päätöksenä, joka koskee joidenkin työntekijäryhmien asemaa. Se ei ole päätös, joka tehdään kerralla tai hylätään ja joka kertaheitolla muuttaisi kaiken tai ei muuttaisi mitään. Myös jatkovalmistelut vievät sen vuoksi matkalla eteenpäin. Keskeisiä etappeja matkalla ovat olleet päätökset, joilla diakonian virka on ensin meille 1800-luvun lopulla tullut ja joilla se sittemmin on siirretty laitoksista seurakuntiin, päätökset, joilla se on kirkkolailla muutettu vapaaehtoisen harrastuksen parista seurakuntien velvollisuudeksi, päätökset, joilla on säädetty diakonian virkaan vaadittavasta koulutuksesta ja lopulta päätökset, joilla on säädetty siihen vihkimisestä piispallisella kätten päälle panemisella ja rukouksella Pyhän Hengen lahjan saamiseksi. Tämän diakonian virkaa koskevan prosessin kupeella ovat samaan aikaan syntyneet myös lukuisat seurakunnalliset kasvatuksen virat sekä niihin tähtäävä koulutus. Ne linkittyvät siis toisiinsa jo pidemmältä matkalta.

Diakonaatin kehittyminen on tapahtunut osana kokonaisuutta, jossa kirkon missio nähdään kokonaisvaltaisemmin kuin aikaisemmin. Palvelu ja todistus kuuluvat yhteen, eli diakonia, lähetys ja kristillinen kasvatus nähdään entistä paremmin yhteydessä sanan julistamiseen ja sakramenttien jakamiseen. Ne ovat elimellinen osa kirkon tehtävän toteuttamista, eivät seurannaisia eivätkä vapaavalintaisia lisukkeita, vaan teologisella kielellä sanottuna tiiviissä yhteydessä kirkon konstituentteihin eli sanaan ja sakramentteihin. Tärkein tekijä, joka on mahdollistanut tämän matkan 1800-luvulta lähtien, on ollut kirkon avoimuus kansainvälisille ja ekumeenisille vaikutteille. Juuri niiden myötä olemme nähneet selvemmin Kristuksen kirkon olevan universaali kokonaisuus. Kirkko on hengellinen yhteisö, jolla on yhteinen missio koko maailmassa, eikä kansallinen instituutio, jonka identiteettiä ja tarkoitusta rajoittavat oman kulmakunnan arviot omista asioista, omista toiveista ja omista resursseista. Kristuksen kirkolla on yksi usko, yksi kaste ja yksi Herra, joka lähettää omansa julistamaan yhden ja saman Jumalan valtakunnan lähelle tulemista. Tätä tarkoitamme, kun uskontunnustuksessa lausumme kirkon olevan yksi, pyhä, apostolinen ja katolinen. Sillä on paitsi sama usko, myös sama missio semper et ubique, aina ja kaikkialla, vaikka se jokaisessa kontekstissa viimeistelee hahmonsa aina vuoropuhelussa kunkin ajan ja paikan mukaan.

Viimeisten parin vuosikymmenen merkittävään kehitykseen kuuluu diakonian virkaan vihkimisen teologisen ymmärryksen syveneminen. Siihen on vaikuttanut ensinnäkin kirkkomme liturginen oppiminen muilta luterilaisilta sekä liittyminen yhdessä niiden kanssa ekumeeniseen työskentelyyn. Toiseksi siihen on kutsunut erityisellä painavuudella Porvoon yhteinen julkilausuma, jonka mukaisesti kirkkomme on sitoutunut pyrkimään kohti yhteistä käsitystä diakonian virasta yhdessä muiden Pohjoismaiden ja Baltian luterilaisten sekä Brittein-saarten anglikaanisten kirkkojen kanssa. Huomattakoon siis, että diakonaatin kehitykseen meille on vaikuttanut paitsi ylipäätään diakonian kehittyminen työmuotona, myös liturginen valveutumisemme kristikunnan yhteisessä uskossa sekä Porvoon sopimus, joka pukee tämän kehityksen ekumeeniseksi velvoitteeksi diakonian viran järjestämiseksi yhdessä toisten kanssa. Kehitystä ilmentää diakonian virkaan vihkimisen kaava, joka sisältyy kirkollisten toimitusten kirjan toiseen osaan. Oikeastaan samaa voidaan sanoa papiksi vihkimisen ja piispan virkaan vihkimisen kaavoista, jotka kaikki kolme kirkolliskokous hyväksyi vuonna 2003. Niissä näkyy ja kuuluu entistä selvemmin kirkon vihkimysviran kolmen säikeen keskinäinen yhteys sekä ylipäätään virkaa koskevan teologian kehittyminen ja syvempi hengellinen ymmärtäminen.

Kolmella viralla ja niihin vihkimisellä on yhteinen perusta, Kristus on perustanut kirkkonsa ja antanut sille tehtävän. Tähän tehtävään kirkko kutsuu ja vihkii. Vihkikaavojen johdannoissa se kuitenkin ilmaistaan eri tavoin. Pappisvirasta lausutaan, että "Jumala on asettanut viran evankeliumin julistamista ja opettamista sekä sakramenttien hoitamista varten". Sen jälkeen jatketaan "kirkko kutsuu ja erottaa tähän virkaan". Piispanvirkaan vihkimisen johdannossa viitataan niin ikään Jumalan asettamaan evankeliumin julistamisen ja sakramenttien jakamisen virkaan, mutta vihittävälle tehtävässä kysymyksessä viitataan myös kirkon kutsuun "olet ottanut vastaan kutsun tämän hiippakunnan piispan virkaan". Diakonian virkaan vihkimisen kaavassa ei viitata Jumalan asettamaan sanan ja sakramenttien virkaan. Niiden sijasta lausutaan "kirkko on uskon ja rakkauden yhteisö. Toteuttaakseen tehtäväänsä kirkko kutsuu työntekijöitä diakonian virkaan". Viitataan siis kirkon kokonaismissioon, jonka se on saanut Kristukselta, siksi kaikille kolmelle viralle myös rukoillaan kätten päälle panemisen jälkeen Jumalan Pyhän Hengen lahjaa. Ei siis vain siunausta tai varjelusta tai viisautta tai jaksamista, vaan nimenomaan Pyhän Hengen lahjaa eli viran karismaa. Virkaan vihkimisessä on kussakin kysymys siitä, että Kristus kirkkonsa välityksellä kutsuu tehtävään, varustaa vihittävän Pyhän Hengen lahjoilla ja lähettää hänet Jumalan valtakunnan palvelukseen. Siksi kaikki virkaan vihittävät puetaan myös virkansa merkkeihin, diakoneillekin stola toiselle olalle. Se kuvaa Kristuksen nimissä palvelukseen ryhtymistä.

Viroilla on siis keskenäinen hengellinen yhteys kirkon kokonaismissiossa. Pyhän Hengen lahjat ovat moninaiset ja tehtävät ovat erilaiset, mutta ne tähtäävät samaan tarkoitukseen. Viroilla on myös yhteys jumalanpalvelukseen, sanan ja sakramenttien palvelukseen, koska juuri siinä kirkon hengellinen identiteetti saa näkyvän kiteytymisensä. Niin diakoniasta kuin kasvatuksesta johtaa lanka jumalanpalvelukseen. Tai paremminkin ehtoollismessusta johtaa lanka kaikkeen kirkon toimintaan. Siitä virtaa kirkon sisäinen voima rakkauden palveluun. Kristus, joka antaa itsensä ehtoollisen leivässä ja viinissä, tekee meistä elävän kansansa, jonka hän lähettää myös antamaan itsensä maailman, elämän puolesta, pro vita mundi. Kristuksen ruumis ehtoollisen yhdessä leivässä tekee meistäkin yhden ruumiin maailman ruoaksi murrettavaksi. Tämä kokonaisuus heijastuu meillä niin jumalanpalveluskäsityksessämme kuin virkaa koskevassa teologiassa sekä nyt myös diakonaattiuudistuksessa.

Vaikea kysymys kaikille luterilaisille kirkoille on niiden yhteisessä diakonaattiuudistuksessa ollut diakonian viran suhde pappisvirkaan. Ongelma ei ole kuitenkaan yksin meidän, vaan se on vastaavanlainen myös katolisessa kirkossa ja anglikaanisissa kirkoissa. Ei ole aivan selvää, millä tavoin diakonaatti on vihittynä virkana osa yhtä kokonaisuutta ja millä tavalla se taas on erillinen pappeudesta. Näyttää siltä, että luterilaisten tunnustuskirjojen niukka lause evankeliumin julistamisen ja sakramenttien toimittamisen virasta Jumalan asettamana on liian kapea ratkaisemaan kysymystä diakonaatin luonteesta. Siksi nykyisessä ekumeenisessa diakonaattia koskevassa virkateologisessa keskustelussa on yhä enemmän viitattu viran kristologiseen ja eklesiologiseen perusteluun. Kristus on opetuslapsensa kutsuessaan ja heidän lähettäessään perustanut kirkkonsa ja antanut sille tehtävän. Sitä kokonaisuutta varten hän lähettää omiaan palvelemaan hänen nimissään niin sanalla ja sakramenteilla kuin rakkauden teoilla heikoista huolehtimalla, lapsia ja nuoria kasvattamalla sekä myös profeetallisella yhteiskunnallisella vaikuttamisella. Omassa kirkossamme on tietä etsitty pikku hiljaa. Diakonian virka on toistasataa vuotta tehnyt matkaa aina läheisempään yhteyteen pappisviran kanssa. Kymmenkunta vuotta sitten työskennelleet diakonaattikomitea ja virkarakennekomitea sekä niiden jälkeinen virkarakennetyöryhmä korostivat Kristuksen asettaman viran ykseyttä, mutta sen nähtiin johtavan virkojen erillisyyden häviämiseen. Niille vastakkaisesti ryhdyttiin korostamaan seuraavaksi diakonian viran teologista erillisyyttä pappisvirasta. Katsottiin, että diakonian virkaa ei tule johtaa pappeudesta vaan sillä on oma perustelunsa. Samaan aikaan kuitenkin tahdottiin säilyttää edellisten komiteoiden teologiasta seuranneet johtopäätökset eli vahva käsitys vihkimisen merkityksestä, vokaatio vihkimisen edellytyksenä sekä vihkiminen viran saamisen ehtona ja vihkimisestä seuraavat oikeudet tiettyihin jumalanpalvelustehtäviin. Näihin kaikkiin on oikeastaan viitannut jo diakonian virkaan vihkimisen kaavan hyväksyminen vuonna 2003.

Siksi olenkin nyt hyvin tyytyväinen lopputuloksen tähän vaiheeseen, vaikka se onkin merkinnyt virkateologista heiluriliikettä. Olen välillä ollut huolissani siitä, että kirkkomme irrottautuu kansainvälisestä ja ekumeenisesta diakonaattiuudistuksesta painottamalla, että diakonian viralla ei ole mitään tekemistä pappisviran kanssa ja siksi se voi kehittyä omaan, aivan erilliseen suuntaansa. Luterilaisista kirkoista ovat Ruotsi, Islanti, Viro ja Inkeri naapureissamme jo kyenneet ilmaisemaan vahvemmin diakonaattinsa olevan osa kolmisäikeistä ordinoitua virkaa. Norja, Tanska ja Latvia ovat edelleen matkalla. Mutta tänään esitettävästä mietinnöstä näkyy, että myös me Suomessa olemme kulkeneet matkalla koko ajan samaan suuntaan. Näemme diakonian viran palvelevan osana Kristuksen kirkolleen antamaa tehtävää. Sellaisena tuon viran ja sen aseman tulee näkyä kirkon lainsäädännössä ja siihen voidaan hyvin sisällyttää nykyisten diakonian virkojen lisäksi tässä vaiheessa kasvatuksen viroista nuorisotyönohjaaja. Mutta kuten sanoin, tulevaisuus voi avata uusia kysymyksen asetteluja tässä eteen. Kirkkohallituksen esityksessä oli keskeneräisyyttä siinä, mitä tulee virkaan vihkimisestä seuraaviin johtopäätöksiin. Siksi valiokunnat, molemmat, esittävät asian jatkovalmistelua näiltä osin. Se ei merkitse ainoastaan juridisten tarkoituksenmukaisuusnäkökohtien huomioon ottamista, vaan on tärkeää, että jatkovalmistelussa annetaan viran hengellistä luonnetta painottaville näkökohdille riittävästi arvoa.


Paluu