Puheenvuoro



Kujala Erkki, edustaja

Otsikko:
Kirkon ilmasto-ohjelman laatiminen (Edustaja-aloite 1/2007)

Täysistunto:
Keskiviikkona 9 päivänä toukokuuta 2007 klo 9.00

Teksti:
Arvoisa puheenjohtaja. Kiitoksia Pauliina Kainulaiselle tästä avauspuheenvuorosta ja muutoinkin tässä asiassa aloitteen tekemisestä ja kaikista näistä hyvistä puheenvuoroista, joita täällä on jo käytetty tästä asiasta. Ennen muuta kiitän Pauliina Kainulaista juuri näistä asioista, että mitä hän sanoi, mitä tällä ei tarkoiteta. Nyt saattaa tuntua, että kun tämä aloite tuli meille ja jos asiaan vihkiytymättömät sen näkevät, niin tulee semmonen ajatus, että kirkko on keräämässä irtopisteitä taas puuttumalla muotiasiaan ja aiheeseen, joka on yleisessä keskustelussa huolena ja myötätuulessa. Mutta se mikä voisi olla kirkon tehtävä tässä, on asennekasvatus ennen muuta. Kyllähän se ohjelma on hyvä tehdä ja perustevaliokunta käsitelköön tämän asian ja tuokoon sitten esityksen meille, että missä muodossa tämä kirkkohallitukselle annetaan, mutta minusta tuntuisi, että tuo kirkkoneuvos Häkkisen esittämä ajatus siitä, että tämä kytkettäisiin jo työnsä aloittaneen ympäristötyöryhmän työhön, niin se olisi kaikkein nopein tie, että tätä asiaa voitaisiin pitää esillä.

Kun tämä on nyt tämmöinen muotiasia ja kun tässä ollaan taistelemassa ennen muuta markkinataloutta vastaan, kuten Pekka Aikiokin tuossa totesi, niin nyt on siitä hyvä tilanne, että kaikki ovat havahtuneet tähän asiaan ja näin tämä voidaan saada eteenpäin. Mutta se mikä kirkon tehtävä on, niin minusta se on sanottu täällä eettisessä kohdassa, että "kristillinen teologia muistuttaa esimerkiksi luomakunnan pyhyydestä ja koskemattomuudesta, kohtuuden ja yksinkertaisen elämän ihanteesta sekä toivosta vakavienkin ongelmien keskellä". Tämähän on ennen muuta asenne- ja kasvatuskysymys. Ei auta mitkään ohjelmat, eikä julistukset, eikä kirjallinen tuotanto, ellei jokainen yksilö aloita itsestään. Tämä on ihan niin kuin parannuksen teko muistakin synneistä, että meidän on hyvä puhua aina toisten synneistä, niin kuin tässäkin puhutaan kokonaiskirkosta, mutta tämä on saatava menemään läpi jokaiselle kirkon jäsenelle, eli hänen omien valintojensa asteelle. Silloin sen on lähdettävä ihan seurakunnan päiväkerhoista, rippikoulusta ja kaikki ne jotka ihmisiä opettavat, niin se on tuotava esille. Siinä onkin sitten ongelma, että miten se otetaan vastaan, koska kirkon päätehtävä on kuitenkin puhua ihmisen pelastuksesta ja kristillisestä uskosta, mutta koska tämä olennaisesti liittyy siihen joka tapauksessa, tämä luomakunnan hoitaminen.

Täällä on puhuttu, että mitä on aikaisemmin tehty, niin saanen minäkin muistella historiaa vielä vähän pitemmälle. Liisa Lahti kyllä sanoi, että hän jo 1960-luvulla innostui tästä asiasta, kyllä minäkin jo silloin, mutta erityisesti 1970-luvulla. Me olemme kyllä kuin Israelin kansa siellä Vanhassa Testamentissa, ihan konkreettisesti tulee semmoinen tunne. Nekin aina hädän tullen ensin napisivat Herraa vastaan ja sitten kun tuli vitsauksia, niin sitten hädän tullen rukoiltiin Jumalaa ja pyydettiin anteeksi, että jos vielä meitä armahdettaisiin. Minä sain herätyksen näihin ympäristöasioihin silloin 1970-luvun energiakriisin aikana. Silloin kaikki puhuivat aivan samalla tavalla, kun nyt ilmastosta, niin silloin energiavarojen loppumisesta. Tässä vähän tulee sitten kehuttua jo itseäänkin, mutta olin muiden mukana siinä. Olin yleisradiossa jo silloin freelancerina, mutta pääsin sitten vakituisiin töihin ja tein televisioon paljon ohjelmia ympäristöstä ja energia-asioista ja sain kyllä siitä sitten 1982 metsävuoden tiedonjulkistamispalkinnonkin, mutta sitten minä siirryin virkamieheksi ja esimieheksi ja eikä niistä enää ole sitten paljon tiedotusvälineissä puhuttukaan. Sitten tuli tämä hurja 1980-luku, jolloin kaikki ne hyvälle alulle saadut ympäristönsäästöohjelmat unohdettiin ja alkoi ylenmääräinen materialistisen elämänmuodon ihailu ja mukaan meneminen siihen, ja hurja autoistuminen ja kaikinpuolinen ajatus siitä, että hyvinvointi riippuu vain aineellisesta ja tämähän on seurausta siitä.

Kun tuossa Pauliina näytteli näitä esineitä tuolta luonnosta, eli oli tämä lapsen käsine ja sanoi, että viltti oli siellä kiven takana, niin tämä juuri osoittaa sitä ihmisten hälläväliä-tyyliä. Vaikka on tehty näitä ympäristöohjelmia ja diplomeja, niin kyllä se kovalle ottaa esimerkiksi hautausmaiden lajittelussa, kun siellä on meidänkin seurakunnassa laatikoihin tarkoin merkitty, että mihin laatikkoon pannaan mikäkin jäte, niin kyllä ne viskotaan sekaisin sinne. Sen pitäisi lähteä sieltä yksilön tasolta. Ihmisillä ei ole lukutaitoa tässä asiassa, että ajateltaisiin kokonaisuutta. Kyllä tässä on valtava urakka, että tämä saadaan menemään läpi ihan käytännön tasolla, mutta kannattaa yrittää.

Kannatan lämpimästi tätä aloitetta ja nyt tutkittakoon sitä, että millä tavalla se nopeimmin saadaan menemään sille tasolle, että sitä voidaan ruveta ihan käytännössä seurakuntatyössä toteuttamaan. Edelleenkin olen sitä mieltä, että pelkkä ohjelman tekeminen, eikä asiasta puhuminen yleisellä tasolla kirkkona auta, vaan on mentävä jokaisen yksityisen ihmisen elämään sisälle. Arvoisat kirkolliskokousedustajat, minä vetoaisin teihin, että muistetaanpas sitä, että ei aina ole pakko käyttää autoa. Täällä on sanottu tästä lentokoneverosta, mutta ei se auta, vaikka siitä veroa maksetaan, jos se maksetaan rahalla, niin se saastuttaa aivan samalla tavalla. Jätetään lentämättä ja aina kun mahdollista auton sijasta valita polkupyörä. Minä tein silloin 1970- ja 1980-luvulla pitkiäkin radio-ohjelmamatkoja polkupyörällä, kun olin oikein innostunut tästä aatteesta. Kyllä se näistä yksittäisistä teoista lähtee.


Paluu