Puheenvuoro



Häkkinen Seppo, piispa

Otsikko:
Seurakuntarakenteiden kehittämisen päälinjat (Kirkkohallituksen esitys 11/2012)

Täysistunto:
Maanantaina 5 päivänä marraskuuta 2012 klo 13.00

Teksti:
Herra arkkipiispa, hyvät kirkolliskokousedustajat. Ensin haluan kiittää kirkkohallitusta hyvästä työstä ja esityksestä. Viime vuosikymmenen ajan on tuntunut aika usein siltä, että entisillä eväillä me emme kykene hoitamaan seurakuntien välttämätöntä rakennemuutosta. Nyt esillä on malli siitä, miten voitaisiin edetä. Valmistelussa on kuultu seurakuntia ja otettu annettu palaute huomioon. Pidän tätä mallia jatkokehittelyn arvoisena. Esityksen monista myönteisistä puolista kiinnitän huomiota vain kahteen asiaan. Ensimmäinen on se, että seurakunta on otettu uudistuksen subjektiksi. Kirkko kasvaa alhaalta seurakunnasta käsin. Seurakunta on jumalanpalvelusyhteisö. Se ilmaistaan tässä esityksessä mielestäni hyvin: "Seurakunnan tulisi koostua paikkakunnan kristityistä, jotka kokoontuvat yhteen rukoilemaan ja viettämään ehtoollista, sekä pitävät huolta lähimmäisistään ja kantavat vastuuta luomakunnasta". Näin kirkko hahmottuu esityksessä mielestäni oikein, yhteisöstä eikä organisaatiosta käsin. Tällöin otetaan huomioon seurakunnan teologiset, sosiologiset, käytännölliset ja myös seurakunnan jäsenyyteen liittyvät kriteerit. Tämä on erityisen merkittävä asia jäsenyyteen sitoutumisen kannalta. Toiseksi Kirkko 2000 -prosessista lähtien 1980-luvulta on kirkossamme puhuttu pienistä toiminnallisista yksiköistä ja suurista taloudellishallinnollisista yksiköistä. Tähän asti ei ole löydetty riittävän hyvin toimivaa mallia, miten nämä kaksi oikein yhdistettäisiin. Nyt kirkkohallituksen esittämässä rakennemallissa tuo Kirkko 2000 -prosessin perusidea on saanut konkretiaa selkeästi. Kirkkohallituksen esitys on mielestäni jatkotyöskentelyn arvoinen, mutta se vaatii vielä paljon jalostamista, kuten täällä edellä on jo monessa puheenvuorossa todettu. Nyt olisi kyettävä tekemään ratkaisu, joka on riittävän kestävä ja joustava pitkälle tulevaisuuteen. Kiinnitän seuraavassa huomiota niihin asioihin, jotka vielä vaativat jatkotyöstämistä. Esityksessä korostetaan seurakunnan itsenäistä päätösvaltaa. Itsehallinto pyritään pitämään mahdollisimman laajana. Esityksestä saakin sen mielikuvan, että seurakunnan itsenäisyys säilyy. Mutta mitä tällä itsenäisyydellä tarkoitetaan? Nimittäin kun raha ja omaisuus, kiinteistö ja henkilöstö ovat seurakuntayhtymän päätösvallassa, mikä on seurakuntien itsenäisyyden aste? Itsenäisyys näyttää olevan vähäisempi kuin nykyisissä seurakuntayhtymissä. Jos esityksestä syntyvän mielikuvan ja mahdollisesti aikanaan toteutuvan mallin välillä on suuri ero, seurauksena on paljon pettymyksiä ja vaikeita seurakuntayhtymien muodostamisneuvotteluja. Siksi tähän asiaan on syytä kiinnittää huomiota. Hyvin erikokoisten seurakuntien yhtymät ovat ainakin nykykokemuksen mukaan vaikeita muun muassa resurssien jakamisen kannalta, pienillä seurakunnilla kun on aina suuremmat yksikkökustannukset. Tätä erikokoisten seurakuntien yhtymiin liittyvää problematiikkaa on tarkasteltava jatkossa enemmän kuin mitä nyt esityksessä on tehty. Monin paikoin seurakuntajako pitäisi tehdä varmaan kokonaan uudella tavalla. Osa nykyisistä seurakunnista pitäisi kenties jakaa, osa taas liittää tai jakaa ne alueellisesti toisin. Esityksen pyrkimys taloudellisesti kantokykyisiin yksiköihin on hyvä. Miten tähän sitten päästään? Esityksestä puuttuvat seurakuntayhtymien muodostamisen pelisäännöt, jatkotyöstämisessä tätä on käytävä läpi. Uuden järjestelmän talousvaikutuksista puhuttaessa tähtäys on vuodessa 2015. Mielestäni pitäisi tehdä pidemmälle ulottuvia vaihtoehtoisia skenaarioita, jotta voitaisiin arvioida taloudellisia vaikutuksia ja sitä, mihin rahat oikein riittävät. Työntekijäresurssien nykyistä laajempi käytettävyys on kannatettava ajatus, sehän on ollut yksi nykyisten seurakuntayhtymien ongelmista. Henkilöstöasioihin liittyy kuitenkin esityksessä avoimia kysymyksiä. Miten toteutuu seurakunnan ja seurakuntayhtymän välinen työnjako? Miten yhtymä kohdentaa työntekijäresursseja seurakuntien kesken, varsinkin sellaisessa tilanteessa, joka varmasti meillä kirkossamme on edessä, siis tilanteet, jolloin työntekijöiden määrää on vähennettävä? Millaisia ovat henkilöstön yliseurakunnallisen käytön periaatteet, joista esityksen mukaan päätettäisiin perussopimuksessa? Kokemushan on osoittanut sen, että perussopimukseen kirjattu käytäntö helposti betonoi ensimmäisen jaon tulokset. Kirkkoherrojen ja kappalaisten osalta esitys toteaa, että päätäntävalta kuuluu edelleen tuomiokapitulille. Myös seurakuntapastorin ja selektiivivirkojen osalta on muistettava tuomiokapitulin rooli ja piispallinen kaitsentavastuu. Seurakuntayhtymän johtajana toimivan lääninrovastin valinta ja nimittäminen sekä esimiehisyys suhteessa kirkkoherroihin jää avoimeksi. Tätäkin kysymystä on jatkotyöskentelyssä siis avattava. Lääninrovastin tehtävän hoitaminen osa-aikaisena ja määräaikaisena on monitahoinen asia. Osa-aikaisuus ja määräaikaisuus on yhtäältä ymmärrettävää, toisaalta nykyisissä seurakuntayhtymissä seurakuntayhtymän johtaminen on osittain juuri tästä syystä, siis osa-aikaisuudesta ja määräaikaisuudesta johtuen, monin paikoin ongelmallista. Lopuksi muutoksen toteuttamisesta, jos tähän suuntaan kirkolliskokous näyttää vihreää valoa. Siitä ei esityksessä sen luonteesta johtuen mainita juuri mitään. Ketkä ovat toimijoita, mitkä ovat heidän tehtävänsä, heidän vastuunsa ja toisaalta heidän mandaattinsa? Uudistuksen kytkeminen kuntauudistukseen on erittäin perusteltu, mutta ajateltu aikataulu aiheuttaa erittäin suuren kiireen ja se puolestaan vaikuttaa helposti lopputulosta heikentävästi. Kirkkohallituksen esityksessä on paljon hyviä puolia ja pidän sen peruslähtökohtia ja toteuttamislinjauksia perusteltuina. Se vaatii kuitenkin vielä jatkotyöstämistä. Valiokunnan mietintö lausuntoineen tulee siten olemaan jatkon kannalta erittäin tärkeä.



Paluu