Puheenvuoro



Tynkkynen Markku, edustaja

Otsikko:
Kirkkoherranvaalin muuttaminen välilliseksi vaaliksi (Edustaja-aloite 2/2006)

Täysistunto:
Tiistaina 9 päivänä toukokuuta 2006 klo 9.00

Teksti:
Arvoisa arkkipiispa, hyvät kirkon edustajat. Kun aivan 80-luvun alussa olin nuori teologian ylioppilas, dosentti Mauri Noro piti luentoa Immanuel Kantin Zum evigen Frieden -teoksesta. Sen yhteydessä hän innostui syystä, jota en kykene muistamaan, kertomaan millaisilla perusteilla Lemillä kansa valitsee kirkkoherransa. "Tuota myö ei oteta, sen poski väpäjää", kuvaili teologian tohtori Noro elävästi näitä perusteita, niin elävästi, että vieläkin sen muistan. Jostakin syystä mitään muuta ei noilta luennoilta mieleeni ole jäänyt. "Tuota myö ei oteta", sen poski väpäjää, oli minulle ensimmäinen kosketus siihen kriittiseen keskusteluun, mitä nykyisen kirkkoherran vaalitavan suhteen on käyty. Käydyn keskustelun historia ulottuu kuitenkin paljon pitemmälle kuin 80-luvun alkuun. Aiheen ympärillä on kuhistu jo paljon kauemmin kuin minulla on ikää. Nykyinen vaalitapa on vuodelta 1955 - siis tässä muodossa - ja melkein koko sen historian ajan on keskusteltu kirkkoherran vaaliin liittyvistä epäkohdista ja tehty aloitteita vaalitavan parantamiseksi.

Uskoisin, että merkittävin yritys vaalitavan muuttamiseksi parempaan suuntaan ajoittuu vuoden 1987 kirkolliskokoukseen ja sen jälkeisiin vuosiin. Tuo kirkolliskokous asetti nimittäin komitean tutkimaan vakinaisen papin vaalin uudistamista. Komitea otti nimekseen "Papin vaalin uudistamiskomitea", puheenjohtajana toimi silloinen tuomiorovasti ja nykyinen arkkipiispamme Jukka Paarma. Komitea teki huolellista työtä, joka tuli päätökseen lokakuussa 1989. Se selvitti mietinnössään hyvin perusteellisesti papin vaalitapaan liittyvän historian, sitä koskevat teologiset perusteet, jäsensi niitä epäkohtia, mitä vaalitapaan liittyy jne. Mietintönsä lopuksi komitea perustellusti ehdotti vaalitavan uudistamista siten, että kansanvaalista luovuttaisiin ja siirryttäisiin välilliseen vaaliin. Käsiteltävän edustaja-aloitteen ponsi on sama kuin papin vaalin uudistamiskomitea esitti ja komitean keskeisemmät perusteet näkyvät niin ikään tuossa aloitteessa. Kirkolliskokous käsitteli mietintöä vuonna 1993, se päätti siirtyä kappalaisen vaalissa välilliseen vaalitapaan ja säilyttää nykyisen kansanvaalin kirkkoherran vaalissa. Ratkaisu oli sikäli erikoinen, koska epäkohdat ja ongelmat ovat vanhastaan liittyneet nimenomaan kirkkoherran vaaliin eli kirkolliskokous jätti tuolloin uudistamatta juuri sen, mikä ei toiminut. Tänä päivänä voimme todeta, että lähes kaksikymmentä vuotta vanha papinvaalin uudistamiskomitean mietintö on vieläkin ajankohtaisempi kuin se oli syntyessään. Kirkkoherran työ on tullut entistä vaativammaksi, vaaleihin liittyvät valitukset ovat lisääntyneet ja jo ennestään vähäinen äänestysaktiivisuus on entisestään vähentynyt. Juuri mikään ei ole muuttunut noista ajoista parempaan vaan huonompaan suuntaan. Ainoastaan tuomiokapitulin ehdokasasetteluiden voidaan katsoa kehittyneen parempaan päin viimeisen kymmenen- viidentoista vuoden aikana.

Mikä on tärkein syy vaalitavan muuttamiseksi? Minun mielestäni se ei ole vaalien vähäinen kiinnostavuus seurakuntalaisten keskuudessa, jos kohta silläkin on merkitystä. Tärkein syy muuttaa kansanvaali välilliseksi, kirkkovaltuuston tai seurakuntaneuvoston tekemäksi, on se, että tämä nykyinen vaalitapa ei kykene arvioimaan niitä ominaisuuksia, mitä kirkkoherralta todellisuudessa vaaditaan. Jumalanpalvelusnäytteen perusteella äänestäjän pitäisi kyetä arvioimaan kirkkoherran hallinnollisia kykyjä tai hänen osaamistaan ihmisten ja työyhteisön johtajana. Yhden jumalanpalveluksen, jonkin paneelikeskustelun ja muutaman rivin lehtihaastattelun pitäisi paljastaa äänestäjälle, millä tavalla ehdokas kykenee kirkon opin ja tradition tulkitsemiseen, kuinka hän tulee toimeen luottamushenkilöiden kanssa, miten hän osaa viedä asioita työyhteisössä eteen päin, ovatko hänen hallinnassaan talouden ja toiminnan suunnitteluun liittyvät asiat jne. Jumalanpalvelus mittaa lähinnä ehdokkaan pastoraaliseen ja hengelliseen johtajuuteen liittyvää osaamista. Se on tietenkin hyvin tärkeä osa-alue kirkkoherran työssä, mutta väitän, että vaalijumalanpalvelus ei kykene sitäkään kovin hyvin mittaamaan. Ja toinen asia on tietysti se, että voidaanko jumalanpalvelusta käyttää ylipäänsä sellaiseen asiaan, jossa on tarkoitus nostaa ihmistä esille.

Seurakunnat ja niissä tehtävä työ on kovasti erilaista kuin se oli vielä sotien jälkeen. Rakenteet ja toimintaympäristöt ovat todellakin muuttuneet. Työntekijöitä on seurakuntiin tullut paljon lisää, hallinto on lisääntynyt, seurakuntien koot kasvaneet. Tätä päivää ovat myös seurakuntien yhdistymiset, jotka nekin asettavat uusia vaatimuksia johtajille. Kirkkoherran työ on muuttunut ja kirkkoherralta vaadittavat taidot ovat monin osin erilaiset kuin vielä joitakin vuosikymmeniä sitten. Voi olla, että yhden ehdokkaan poski väpäjää, mutta juuri hän saattaisi kuitenkin olla se viran hakijoista, joka parhaiten suoriutuisi kirkkoherran tehtävästä.

Olen viime kuukausina katsellut Kotimaa-lehdestä kirkkoherran vaaliin liittyviä hakuilmoituksia, en sen takia, että hakisin, vaan olen katsellut niitä noin mielenkiinnosta, ja niissähän kerrotaan tavallisten työpaikkailmoitusten tapaan, mitä kaikkea osaamista kirkkoherralta vaaditaan tai toivottaisiin tuon seurakunnan taholta. Jossakin mielessä voidaan kuitenkin ajatella, että ne ovat aivan turhia ilmoituksia, koska jumalanpalvelus-näytteen kautta noita vaadittuja ominaisuuksia ei kukaan kykene ehdokkaiden osalta arvioimaan. Aivan yhtä hyvin voisi säästää rahaa ja laittaa ihan lyhyen ilmoituksen: kirkkoherran virka auki siellä ja siellä, hakuaika päättyy silloin ja silloin, hakemukset sinne ja sinne. Tällä nykyisellä vaalitavalla on vaikea löytää siis se ihminen, jolla on parhaat armolahjat Kristuksen ruumiin rakentamiseksi siinä seurakunnassa, jonne kirkkoherraa ollaan valitsemassa, kutsumassa. Tämä on siis ehdottomasti se tärkein syy, miksi kirkkoherran vaalia tulee uudistaa.

Nyt joku kenties kysyy, että eikö tuomiokapitulin ehdokasasettelu pyri arvioimaan hakijoiden johtajaominaisuuksia monipuolisemmin eli pyrkii siis tekemään sen, mihin kansanvaali ei kykene. Se on aivan totta. Mutta ehdokasasetteluun liittyy siihenkin monia ongelmia. Ensiksi on kuitenkin todettava se, että tuomiokapitulit ovat ponnistelleet paljon sen eteen viimeisen vuosikymmenen aikana, että ehdokasasettelu ottaisi paremmin huomioon hakijoiden todellisia kykyjä kirkkoherran viran hoitamisen suhteen. En tiedä, onko aiheesta tehty tutkimusta, mutta ainakin näyttäisi siltä, että ehdokasasettelussa on tapahtunut muutosta parempaan suuntaan. Kuka tahansa ei voi enää saada vaalisijaa ja ehdokkaiden keskinäiseen järjestykseen asettelemisessakin on tapahtunut muutosta parempaan suuntaan. Hyvä näin. Mutta kapitulin kädet ovat kuitenkin sidotut kädet. Tehdessään ehdokasasettelua kapitulissa ymmärtääkseni pyritään ottamaan huomioon kaksi etua. Toinen on seurakunnan etu, että se siis saisi parhaan mahdollisen henkilön kirkkoherrakseen. Toinen on taas hakijan etu, että hänen oikeutensa tulisi turvattua. Tehdessään ehdokasasettelua kapitulin tulee perustella ratkaisunsa niin, että hakijoiden oikeusturva ei vaarannu. Tämä on tietenkin sinänsä hyvä oikeudellinen periaate. Ongelma on se, että tämän hakijan edun turvaaminen voi johtaa myös sellaiseen ehdokasasetteluun, joka ei välttämättä kyllä ole kenenkään etu.

Otan yhden esimerkin. Vähän aikaa sitten uutisoitiin, että eräässä seurakunnassa valittiin kirkkoherraksi 64-vuotias, siis kansa valitsi. Mutta tässä nyt kuitenkin haluan kiinnittää huomion siihen, että kapituli oli asettanut hänet ehdolle ja taisipa olla jopa niin, että suunnilleen 45-vuotias, kokenut pappi ei tästä syystä ollut saanut vaalisijaa. Hän sai kuitenkin eniten ääniä seurakuntalaisilta, mutta neljänneltä vaalisijalta ei tullut valituksi. Kapitulia jotkut ovat tästä kyseessä olevasta asettelusta kritisoineet ja lehdetkin ottivat sen esille. Mutta ymmärtääkseni kapituli ei olisi voinut toimia toisinkaan. Ehdokasasettelussa ei ole muuta mahdollisuutta, muuten syyllistyttäisiin ikäsyrjintään. Sen sijaan on melko varma, että toisenlaisessa viranhakumenettelyssä hyvin harvoin ketään 64-vuotiasta kutsutaan enää haastatteluihin, kun valitaan johtajaa. Ja jokainen ymmärtää, että siinä ei ole kysymys ikärasismista, vaan järkevästä asioiden hoidosta. Kyse ei ole siitä, että 64-vuotias ei kykenisi tehtävästä suoriutumaan, en ajattele niin, vaan siitä, että harva yhteisö haluaa valita johtajan muutamaksi vuodeksi itselleen. Ajatelkaapa, jos vaalista olisi tullut valitus. Hyvässä lykyssä valittu kirkkoherra olisi jo jäänyt eläkkeelle, ennen kuin olisi hoitanut virkaansa päivääkään. Kapitulin kädet ovat siis sidotut. Erityisen vaikea sen on ottaa huomioon hakijan persoonallisia ominaisuuksia, jos ajatellaan hänen kykyään selviytyä johtajan tehtävästä.

Toinen ehdokasasetteluun liittyvä ongelma on se, että se näyttäisi nykyään aika herkästi johtavan valituksiin. Tässä suhteessa kulttuuri on kirkossa muuttunut. Valituskynnys on madaltunut ja niitä tehdään koko ajan lisää, ainakin minun ymmärrykseni mukaan. Tästä johtuen vaalit saattavat kestää usean vuoden. Sekään ei voi olla kenenkään etu. Jos kapituli antaisi pelkästään lausunnon hakijoista, se poistaisi tältä osin valituskierteen, koska niistä ei ole mahdollista valittaa.

Kapitulin ehdokasasettelu pyrkii joltain osin arvioimaan hakijan todellisia kykyjä, mutta se ei kuitenkaan ratkaise, siis kapituli, sitä kuka tulee valituksi. Jos kapituli on nähnyt yhden ehdokkaan ylivertaisen hyväksi, antanut hänelle siis ensimmäisen vaalisijan, sillä ei lopulta ole suurta merkitystä. Jos kolmannella vaalisijalla on ehdokas, joka on suosittu, omaa sellaisia ominaisuuksia, joilla menestyy kansanvaalissa hyvin, hän tulee tietysti valituksi. Siitäkin huolimatta, että kapitulissa ja varmaan muuallakin usein tiedettäisiin, että hän ei oikein pärjää hallinnossa, henkilöstöjohtamisessa jne. Kapitulin todellinen mahdollisuus vaikuttaa vaaliin on tällä hetkellä oikeastaan vain siinä, kun se toteaa hakijoiden kelpoisuuden tai jättäessään jonkun tai jotkut hakijat vaalisijojen ulkopuolella. Tässä kapituli käyttää tietysti huomattavaa valtaa. Mutta lopulliseen valintaan se ei juurikaan voi vaikuttaa. Väitän, että välillisessä vaalissa kapitulin vaikutusmahdollisuus vaalin lopputulokseen, todelliseen lopputulokseen, lisääntyisi. Uskon nimittäin, että sen antamalla lausunnolla ehdokkaista on aika paljon painoa, kun luottamusmiehet valitsevat uutta kirkkoherraa. Jos kapituli antaa jostakin ehdokkaasta hyvän lausunnon, täytyy löytyä hyviä kriteereitä sille, että joku toinen valitaan. Samalla saataisiin se hyöty, että valintaprosessi lyhentyisi, koska mahdollisuudet valituksiin vähentyisivät.

Sitten muutama sana äänestysprosenteista. Venäjällä presidentin vaalissa äänestysaktiivisuuden tulee olla yli 50 %, jotta tuo kansanvaali olisi pätevä. Kuvittelisin, että jos meillä Suomessakin presidentin vaalissa äänestysprosentti laskisi alle 50:n, koko vaalin mielekkyys asetettaisiin kyseenalaiseksi. Kirkkoherran vaaleissa äänestysprosentit parhaimmillaan nousevat 10-20 %:n väliin, poikkeuksellisesti voi jopa 50 % innostua äänestämään. Tällöinkin syynä on usein se, että jotakin ei haluta, eikä se, että joku erityisesti halutaan. Kaupungeissa, joissa 80 % seurakuntalaisista asuu, äänestysaktiivisuus on viime vuosina ollut 2-10 %:n luokkaa.

Olen miettinyt, että kuinka alhaiseksi äänestysaktiivisuuden tulee laskea, että kansanvaalista suostuttaisiin luopumaan. Ehkä silloin, kun äänestäjien määrä alkaa lähestyä kirkkovaltuutettujen määrää. Otanpa yhden esimerkin seuraavan kalvon avulla. Näkyvillä on erään kirkkoherran vaalin lopputulos tältä vuodelta. Kyseessä on suurehko kaupunkiseurakunta. 1031 äänioikeutettua kävi äänestämässä, se merkitsee reilun 6 %:n äänestysaktiivisuutta. Taulukon ylin rivi kuvaa niitä äänimääriä, mitä ehdokkaat saivat. Ensimmäiselle vaalisijalle asetettu sai 248 ääntä ja tuli näin valittua. Toiselle sijalle asetettu sai 123 ja kolmannen vaalisijan saanut 83 ääntä. Vaalissa oli myös ns. ylimääräinen ehdokas. Hän sai eniten ääniä, 903, mutta ei tietenkään tullut valituksi, koska ei saanut vähintään 10 % äänioikeutettujen määrästä. Hänen olisi pitänyt saada kuutisensataa ääntä enemmän tullakseen valituksi. Tuo alimmainen rivi kuvaa laskettuja ääniä hieman toisella tapaa. Jos seurakuntalainen äänestää ylimääräistä ehdokasta, hänellä on oikeus - jonkun mielestä jopa velvollisuus - äänestää myös jotakin varsinaiselle vaalisijalle asetettua. Näin hänen äänensä ei mene hukkaan, jos ylimääräinen ehdokas ei ylitäkään tuota 10 %:n äänikynnystä tai ei saa yli puolta kaikista annetuista äänistä, kuten kävi tässä vaalissa. Tässä vaalissa jostakin syystä, joka ei kuulemani mukaan ollut tiedotuksen puute, 568 ylimääräistä ehdokasta äänestänyttä jätti äänestämättä varsinaisille ehdokassijoille asetettuja. Tästä seurasi se, että lopulliseen tulokseen vaikutti vain 2,8 % äänioikeutetuista. Kuinka moni äänestäjä sitten piti valituksi tullutta kaikista ehdokkaista kaikkein parhaimpana; siis valituksi tullutta kaikista ehdokkaista kaikkein parhaimpana eli antoi äänensä vain hänelle. Heitä oli yhteensä 59 kappaletta. Eli kirkkoherraksi tuli hän, jota 0,4 % äänioikeutetuista piti kaikkein parhaimpana vaihtoehtona. Teologisesti sama voidaan ilmaista niin, että seurakunnan kutsun kirkkoherran virkaan antoi valitulle 0,4 % äänioikeutetuista seurakuntalaisista. Tuo 0,4 ei ole enää kaukana siitä, jos vaikkapa kaikki luottamushenkilöt, jotka seurakunnassa vaikuttavat, kokoontuisivat valitsemaan kirkkoherraa seurakuntalaisten puolesta. Joka tapauksessa tämä esimerkki osoittaa sen, että ainakin tuosta ylimääräisen vaalisijan mahdollisuudesta pitää luopua, jos kansanvaali jostain syystä vielä katsottaisiin säilyttämisen arvoiseksi. Eivät ihmiset ymmärrä tätä matematiikkaa, että 903:lla äänellä voi hävitä 59:lle äänelle. Totean kuitenkin vielä, että minun mielestäni alhaiset äänestysprosentit eivät ole se keskeisin syy, miksi suorasta kansanvaalista tulisi luopua.

Nykyinen kirkkoherran vaalitapa sisältää siis kaksi eri tapaa valita kirkkoherra seurakunnalle. Toisaalta siinä on kyse siitä, että seurakunnalla tulee olla luterilaisen teologian mukaan oikeus kutsua johtaja itselleen. Toisaalta piispalla ja tuomiokapitulilla tulee olla mahdollisuus vaikuttaa valintaan. Kansanvaali ei kykene mittaamaan ehdokkaalta vaadittuja ominaisuuksia tai se ainakin edellyttäisi sitä, että virka olisi määräaikainen, niin kuin se kansanvaaleissa on, kun henkilöä valitaan, esim. presidentin vaalissa, eli siis 4-6 vuoden välein kansa kertoisi, vieläkö se luottaa johtajansa kykyihin ja taitoihin vai haluaako se vaihtaa uuteen. Nykyisin kirkkoherran vaalissa valitaan aina "Kekkonen", johtaja, joka on ja on. Kansanvaali edellyttäisi myös sitä, että itse asiassa pitäisi sallia voimakas kampanjointi. Ehdokkaita tuotaisiin esiin eri tavoin ja monipuolisesti. Sitäkin on toisaalta kritisoitu, että se ei johda hyvään tässä kirkossa - ja minä olen vähän samaa mieltä. Tuomiokapitulilla on tärkeä rooli valinnassa, se vaalii kirkon yhteyttä ja omalta osaltaan pyrkii vaikuttamaan siihen, että paras mahdollinen henkilö valittaisiin kirkkoherraksi. Uskoisin, että välillisen vaalin myötä kapitulin merkitys tulisi nykyistä selkeämmäksi ja paremmaksi ja vahvemmaksi.

Siirtymällä välilliseen vaaliin voisimme poistaa suuren osan niistä epäkohdista mitä nykyiseen vaalitapaan liittyy. Hakijamäärät virkoihin varmuudella lisääntyisivät, koska valintaprosessi yksinkertaistuisi ja seurakunnat saisivat näin tehdä valinnan. Ja näin tapahtuisi se myönteinen asia, että seurakunnat saisivat tehdä valinnan useammasta ehdokkaasta. Valitukset vähentyisivät huomattavasti. Pitkät ja tuskalliset vaaliprosessit jäisivät siis historiaan. Nyt näkyville nousevat vaaleihin liittyvät uudet uhkakuvat vaalibusseineen ja kisamakkaroineen jäisivät toteutumatta. Luottamuselinten rooli ja vastuu lisääntyisi ja niin uskon, että juuri tuo vastuullisuus auttaa tekemään oikeita päätöksiä. Seurakunnat voisivat haastatteluilla, testeillä, ryhmätehtävillä, paneelikeskusteluilla, hartausnäytteillä ja lukemattomilla muilla keinoin valita itselleen parhaan mahdollisen kirkkoherran. Vain mielikuvitus on rajoitteena, kun mietitään niitä keinoja, joita valinnan yhteydessä voidaan käyttää. Kapituli voisi lausunnollaan vaikuttaa lopulliseen valintaan nykyistä enemmän. Kapituli voisi myös kouluttamalla ja opastamalla vaikuttaa merkittävällä tavalla siihen, että seurakunnat kykenevät tekemään hyvän valinnan. Vaalitavan muuttamiselle ei ole olemassa myöskään teologisia esteitä. Teologian tohtori Fredrik Cleve kirjoitti komiteamietintöön artikkelin papin vaalin teologisista perusteista. Seuraavassa suora lainaus häneltä: "Teologisesti ei ole myöskään välttämätöntä, että kaikki täysi-ikäiset seurakunnan jäsenet ottavat osaa papin valiin. Seurakunta voi luovuttaa valintaoikeutensa pienemmälle ryhmälle. Tarkoituksenmukaisuusnäkökohdat ratkaisevat, onko papin vaali suora vai välillinen".

Arvoisat edustajat, ajattelisin, että mm. edellä kerrotuista syistä on perusteltua todeta, että tarkoituksenmukaisuusnäkökulma puhuu tänä päivänä välilliseen vaaliin siirtymisen puolesta. Niin, että tulevaisuudessa voidaan Lemilläkin kenties todeta: "Tuo myö otetaan, vaikka sen poski väpäjää".


Paluu