Puheenvuoro



Toiviainen Marjaana, edustaja

Otsikko:
Kirkkohallituksen ja hiippakuntien vuosikertomus, Kirkkohallituksen henkilöstötilinpäätös, Kirkon keskusrahaston toimintakertomus ja tilinpäätös, tilintarkastajien kertomus sekä vastuuvapauden myöntäminen vuodelta 2015 (Toimintakertomus 1/2016)

Täysistunto:
Tiistaina 10 päivänä toukokuuta 2016 klo 9:45

Teksti:
Rakkaat sisarukset Kristuksessa. Olin yhtä paljon kirkko silloin kun minut kastettiin kuukauden ikäisenä, kuin mitä olen nyt. Samalla tavalla viimeisen henkosensa vetänyt, perille päässyt seurakuntalaiseni on kirkko, ihan samalla tavalla kuin aktiivisena touhuava ja toimiva liikkuva seurakuntalainen. Kirkko on kaikkien pyhien ja enkeleiden kanssa ylistävä, alttarille polvilleen valahtava kokonaisuus, joka elää tuolla ja täällä, kaikkialla. Kansliapäällikkö esitteli tehokkaasti ja selkeästi, lämmin kiitos siitä, kirkkohallituksen toimintaa. Eli tuon äsken kuvaamani kirkon tukirakennetta. Kirkkohan on Kristuksen ruumis, sillä ei ole mitään hätää ikinä eikä koskaan. Se on ikuinen. Kirkkohallitus puolestaan on valmisteleva ja toimeenpaneva seurakuntaelämää ja kristittynä elämistä mahdollistava elin, väline, tukirakenne. Mitä mietin on se, että välillä tuossa vuosikertomuksen ilmaisutavassa ja sen esittelytavassa on vaikeaa tavoittaa sitä, mitä kirkkohallitus ymmärtää kirkolla. Tuo itseymmärrys valuu ruohonjuuritasolle, ja se vaikuttaa seurakuntaelämään hyvin konkreettisesti. Meidän kielenkäyttömme luo todellisuutta ja toimintaa. Vuosikertomusta kun lukee, niin "me" tuntuu välillä viittaavan kirkkohallitukseen ja toisinaan koko kokonaisuuteen Kirkko. Kirkkohallitushan ei ole kirkko. Kirkolliskokouskaan ei ole kirkko. Kirkko ei myöskään
ole seurakuntien tiloissa tapahtuva toiminta ja tekeminen, vaan kirkko on identiteetti. Se on olemista. Se on 4 miljoonan ihmisen yhteisö. Kirkko ei ole tietty instituutio eikä organisatorinen keskus, vaan kirkolla on instituutioita ja organisaatioita. Kirkkohallituksen ilmaisussa käytetty kirkkokäsitys on hyvin institutiolähtöinen ja henkilöstölähtöinen ja organisaatiolähtöinen. Kun kirkkohallituksesta ja kirkosta sujahtaa synonyymit, mitä tapahtuu tässä vuosikertomuksessa ja erityisesti sen esittelytavassa, seuraa siitä kaksi puhetapaa, jotka ovat toistensa kanssa ristiriitaisia. Se vaikuttaa suoraan myös meidän talouspäätöksiimme. Puhutaan a) jäsenyyden vahvistamisesta, eli toivottavasti tällä viitataan siihen, että tuetaan monimuotoista kristillistä identiteettiä tässä maailmassa. Mutta sitten puhutaan b) asiakaspalvelun parantamisesta. Siitä syntyy hyvin ristiriitainen mielikuva. Olen pappi, kristitty ja seurakuntalainen, eikä minulla ikinä ole ollut eikä tule olemaan kirkossa yhtään asiakasta. Minulla on vain tämä sotkuinen suku, nämä Jumalan hullut. Minä tarvitsen sinua. Sen takia minusta on äärimmäisen tärkeää, että kun puhumme täällä salissa kirkosta, mietimme rehellisesti, että haluammeko me olla palveluntarjoaja asiakkaille vai haluammeko olla yhteisö ja organismi. Tämä päätös säteilee suoraan seurakuntaelämään ainakin Helsingin seurakuntayhtymässä, jonka seurakunnissa itse asun ja työskentelen. Annan kaksi lyhyttä esimerkkiä, jonka kautta tämä kirkkokäsityksen kapeus käy esille tässä vuosikertomuksessa. Toinen on vähän samantyyppinen kuin mihin hienosti edustaja Steffansson tuossa viittasi eli se, että vuosikertomuksessa puhutaan kirkon missiosta. Eli siitä että minut ja sinut ja jokainen on lähetetty maailmaan. Ja kirkosta globaalina perheenä, mutta se sanallistetaan niin, että kirkolla on "yhteistyötahoja" tai "tärkeimpiä yhteistyökumppaneita", kun viitataan lähetykseen ja kansainväliseen vastuuseen. Lähetysjärjestöt ja esimerkiksi Kirkon ulkomaanapu on ihan valtavan tärkeitä toimijoita, mutta eivät ne ole mitään kirkon yhteistyökumppaneita, vaan ne ovat kirkko. Ne ovat osa kirkkoa, 2,4 miljardin ihmisen yhteisöä.

Toinen ilmaisutapa, joka kiinnitti huomioni tässä vuosikertomuksessa, oli "pakolaiskriisistä" puhumisen tapa. Se kuulosti enemmän Suomen kansallisvaltion näkökulmalta kuin globaalin kirkon näkökulmalta. Se ei oikein tavoittanut sitä kriisiä, joka on menossa nyt kun me tässä juttelemme. Meillä on kriisi, mutta ei se ole Suomessa. Kristuksen ruumis huutaa kipua maailmassa ja se on kirkko. Ehdotankin, että jatkossa kirkkohallituksen vuosikertomus sisältäisi avoimen määritelmän siitä, mikä on kirkko ja siitä, mikä on kirkkohallitus. Ja tuota itseymmärrystä seurattaisiin läpi asiakirjan, erityisesti toiminnan. Silloin se kohtaaminen ja rakkaus pääsisi valloilleen ja toteutumaan. Se, josta siellä hienosti puhutaan. Kirkko elää ja hengittää lujaa. Se huutaa syntyessään ja kuollessaan ja se sykkii ihmisten arjessa ja kontakteissa. Kirkkohallituksen tehtävä meidän tukemana on tukea sitä. Sitten kun tuossa väreistä puhuttiin. En malta olla sanomatta, että kuvastossa oli paljon valkoista etnisyyttä. Muuta kuin ei-valkoista etnisyyttä ei ollut aktiivisina toimijoina, vain yksi kasvo, musta lapsi hökkelimökissä. Toivon, että muistamme myös kuvastossamme ihmisyyden kirjon, sen valtavan kirkon, josta me olemme pieni ja kaunis osa.


Paluu