Puheenvuoro



Kippo Hannu, edustaja

Otsikko:
Sukupuolisen ja henkilön vakaumukseen perustuvan syrjinnän kieltäminen pappisvihkimyksessä (Edustaja-aloite 5/2006)

Täysistunto:
Keskiviikkona 10 päivänä toukokuuta 2006 klo 9.00

Teksti:
Arvoisa puheenjohtaja, hyvät ystävät. En kannata edustaja Kauppisen tekemää ehdotusta. Nimittäin käsiteltävän edustaja-aloitteen taustalla on vakava huoli. Käytän nyt eksklusiivista kieltä, koska kirkossamme on ryhdytty eksklusiivisiin ratkaisujen etsimiseen. Ne jotka uskovat niin kuin kirkossamme ovat menneet sukupolvet uskoneet ja niin kuin suurimmassa osassa kristikuntaa maailmassa edelleen uskotaan, ovat nyt joutuneet syrjityiksi. Heidän omia tuntojaan ei enää kunnioiteta.

Edustaja Nyström sanoi täällä eilen, että hän on niin väsynyt naispappeuden vastustajiin. Minäkin olen väsynyt. Olen väsynyt itseeni ja siihen ristiin, mikä on annettu. Koska tuo risti on kuitenkin kirjoitetusta Jumalan sanasta nouseva, vielä sitä olen jaksanut kantaa. Olen kuin se runoilijan linnunpelätti tai saarnamies, jotka molemmat ovat revittyjä ja repaleisia, piestyjä, mutta seisoivat suorina kun on ryysyjen sisällä risti. Sen ristin varassa olen tähän asti kestänyt, sitä painostamista, syrjimistä ja pilkkaa, mitä saa kokea kirkossamme, kun ei ole uskaltanut vaihtaa virkakantaansa. Kun yksikään Raamatun sana ei ole antanut siihen oikeutta tai rohkaisua. Ymmärrän teitä, että olette meihin väsyneitä, mutta samalla rohkaisen niitä, jotka ovat samalla virkakannalla kantamaan rohkeasti tätä ristiä ja etsimään yhdessä sellaisia ratkaisuja, että tässä kirkossa voitaisiin edelleen uskoa niin kuin isät ja äidit, isoisät ja isoäidit ovat uskoneet, he, joiden vaellusta meitä myöskin on kehotettu seuramaan.

Avoimesti sanottuna tässä on vastakkain vakaumus ja syrjintä. Edustaja Molina puhui täällä aivan oikein eilen mielipahasta. En osaa sanoa, kumman mielipaha on suurempi. Molemmilla osapuolilla se varmasti on suuri. Jos reagoidaan toisen mielipahaan, tulisi reagoida myös toisen mielipahaan, vaikka se ei olekaan ollenkaan oikea argumentti tässä asiassa. Ystäväni sanoi oikein, että täällä on sanottu, että tästä asiasta on jankutettu kaksikymmentä vuotta. Jeesuksesta on jankutettu 2000 vuotta. Aikaa on siis vielä pitkästi, jos Jumala meille päiviä antaa. Älkää hätäilkö. Suuri mielipaha on myös sen nuoren perheen isällä, joka lähti sydämen innolla lukemaan papiksi. Tutkinto on valmiina niin kuin monella muullakin nuorella miehellä. Halu on sitoutua Raamattuun ja tunnustukseen. Sitä eivät suinkaan kaikki kirkkomme papit tänä päivänä osoita. Se ei ole ollenkaan itsestään selvyys, sen paljasti meille taas Kirkon tiedotuskeskuksen jakamat lehtileikkeet. Nyt sanotaan "ei" niille, jotka ovat myöskin perusluterilaisia. Siivitään hyttynen, niellään kameli. Naispappeuden kannattajat ovat saaneet kaiken, mitään ei puutu. Virat ovat auki, piispat vihkivät, kapitulit puoltavat, torjujat väistävät. Mitä vielä puuttuu? Nyt halutaan lakaista heidät, jotka eivät ole muuttaneet virkakantaansa muodin mukaiseksi ulos kirkosta. Eikö se ole eksklusiivisuutta? Ajatelkaa, jos ennen vuotta 1986 olisi toimittu samalla tavalla kuin nyt toimitaan, toiseen suuntaan. Tämä kirkolliskokous olisi aivan toisen näköinen. Mutta silloin ei toimittu. Silloin puhuttiin, ja nyt puhutaan rakkaudesta ja suvaitsevaisuudesta. Puhutaan jopa rakkauden korista, jonka varjolla saadaan ajaa kirkkoon mitä tahansa kirjoitetun sanan vastaista. Nyt ollaan rakastamassa niin paljon, että ollaan sulkemassa kirkon virasta ja kenties koko kirkosta niitä, joiden vakaumus ei ole kirkon perustuslain, Raamatun ja tunnustuksen vastaista. Ei meistä kummastakaan, hyvät ystävät, kummastakaan osapuolesta löydy itsestämme sitä rakkautta, joka kaiken kestää ja kaikessa kärsii. Kyllä me häpeään joudumme tässä, toistemme ja Jumalan edessä.

Kirkko on muuttumassa yhä virkakeskeisemmäksi. Lauma unohdetaan. Maallikoiden, seurakuntalaisten merkitystä ei korosteta enää edes juhlapuheissa. Seurakuntalaisilta ei enää kysytä, millaisen paimenen se tarvitsee tai haluaa. Pääasia on, että viranhaltijoiden valinnassa noudatetaan tasa-arvolakia, viis laumasta, se on vain kiusallinen sivutekijä. Osuvasti sanoi isä Luther, kun selitti Hesekielin 34:ttä lukua, "he ajavat lampaat lammastarhaan, mutta eivät anna niille rehua. Niin Kristuksen lampaat kulkevat eksyksissä siellä täällä vuorilla, sillä kuten Herran sanoo laumastaan, se on jäänyt paimenetta". Kirkossamme opillinen paimenuus on pahasti hukassa. Hallinollista paimenuutta on yllin kyllin. Mutta ei tuota opillista paimenuutta taideta saada takaisin kirkolliskokousaloitteella.

Hallinto on se sana, joka täällä jyrää, tarvitaan suuri Jumalan armon osoitus maallemme ja kirkollemme, että tästä selviämme rikki repimättä. Sanoin, kirkko on muuttunut yhä virkakeskeisemmäksi. Nyt kiinnitetään huomio vain siihen, kenellä on oikeus tulla vihityksi papiksi tai kenet piispa suostuu vihkimään. Täällä eilen joku edustaja sanoi, että kirkkoherran vaalissa nousee teemoiksi hedelmöityshoito, homoparien siunaaminen ja naispappeus. Täällä on jo tänään sanottu, että ainakin tuo viimeinen nousee esille myöskin nuoria opiskelijoita tai opintonsa suorittaneita haastatellaan tuomiokapitulissa ja haastateltaessa myöskin niitä, jotka hakevat kirkon virkaan. Toisen oikeus on nyt suurempi kuin toisen oikeus. Tasa-arvo voi vallita, mutta ei tasapuolisuus. Joskus tulee mieleen, että ei ehkä ihmisarvokaan. Eikö olisi oikein antaa lauman valita keneltä he kuulevat Hyvän Paimenen äänen. Nimittäin vierasta ne eivät lähde seuraamaan, sanoi Vapahtajamme tämän vuoden vapun aaton evankeliumissa.

Meille on opetettu: Meidän tulee peljätä ja rakastaa Jumalaa niin, että emme halveksi saarnaa emmekä Jumalan sanaa, vaan mielellämme sitä kuulemme ja opimme. Uskon, että edustaja Kujalan aloite nousee myöskin tästä. Se on aiheellinen, jos ei nyt keskustelun avaus, niin keskustelun jatko. Ehkä se on keskustelun avaus tästä Heikan työryhmän paperista myöskin tässä kirkon korkeimmassa päättävässä elimessä, kirkolliskokouksessa. Vaikka emme juuri voikaan ilman kirkkojärjestyksen tai kirkkolain muutosta kieltää tai käskyttää piispojamme, niin sydämellisen ja vakavan vetoomuksen me voimme heille antaa. Ehkä mekin maallikot jotain ymmärrämme teidän peloistanne. Tiedän, että molemmilla puolilla on niitä, jotka rukoilevat puolestanne. Samalla kun vetoamme teihin, voimme muistaa isiä ja äitejä ja isovanhempiamme, jotka uskoivat niin kuin Raamattuun on kirjoitettu ja toimivat sen mukaan hyvällä omallatunnolla. Samaa Raamatun kirjoitettuun sanaan nojaavaa hyvän omantunnon oikeutta me tässä kirkossa pyydämme. Vakaumus saa näkyä ja juuri avoimessa ja keskustelevassa kirkossa se voi ja tulee näkyä. Sen tulee voida näkyä.

Pyydän, että yleisvaliokunnan ensimmäinen jaosto perusteluissaan miettii sitä, miten tätä vihkimysasiaa voitaisiin hoitaa. Olisiko mahdollisuuksissa nämä seurakunnassa suoritettavat vihkimykset tai kesäjuhlat tai mitkä keinot tahansa. Eteenpäin olisi yhdessä päästävä, se vaatii pitkämielisyyttä, kärsivällisyyttä, se vaatii meiltä kaikilta toinen toistemme ymmärtämistä. Ehkä vihkimystä hakevien osalta on nähtävissä vielä yksi reitti, joka muistuttaa meitä samalla alkukristittyjen vainoista. Kun jouduttiin pakenemaan vainoja, niin kristinusko levisi. Moni lähetysmaa ottaa kenties mielellään hyvää koulutettua teologivoimaa, ja he voivat saada vihkimyksen siellä. Ehkä Jumala haluaakin, että evankeliumi näin leviää, mutta pysyykö tämä meidän kotiin jäävä laumamme kasassa? Nyt ei siltä tilastojen mukaan oikein näytä. Saako se rehua vai määkiikö se turhaan ja nälissään? Ehkä Kirkon tutkimuskeskus voisi sitäkin selvittää monen, monen muun tutkimuksen ohella.

Arvoisa puheenjohtaja, olen pahoillani, jos sanani ovat olleet eksklusiivisia tätä asiaa käsiteltäessä. Sanon siksi varman sanan Pyhää Paavalia Tituksen kirjeen 3, luvun 11. jaetta lainaten: "Jumalan armo on ilmestynyt pelastukseksi kaikille ihmisille."


Paluu