Puheenvuoro



Puhalainen Erkki, edustaja

Otsikko:
Kirkon paikallistason rakenteita koskevan sääntelyn muuttaminen (Kirkkohallituksen esitys 3/2014) - Lähetekeskustelu jatkuu

Täysistunto:
Keskiviikkona 7 päivänä toukokuuta 2014 klo 18.00

Teksti:
Arvoisa puheenjohtaja, hyvät työtoverit. Kaimani edustaja Erkki Kujala totesi eilen, että jos jossakin toistetaan samoja, niin on pian entinen edustaja. No, näin on onneksi jossakin muualla, ja aion joka tapauksessa tässä toistaa joitakin asioita, joita täällä on tullut vahvasti esille, mutta jotka kuitenkin näen myöskin keskeisiksi kysymyksiksi tämän läpimenemisessä. Tässä kirkkohallituksen esityksessä todetaan täällä sivulla 29: "Seurakunnan luonne hengellisenä yhteisönä voidaan toteuttaa parhaiten jäsenmäärältään suhteellisen pienessä alueellisessa yksikössä." Tähän on helppo liittyä, niin kuin pääosin koko tähän kirkkohallituksen esitykseen. Yhteisöllisyys, tunnettuus, kodin tuntu, miten se halutaankin sitten ilmaista, toteutuvat varmasti paremmin pienessä kuin suuressa yksikössä. Mielestäni tämä on kuitenkin vähän hutera peruste esillä olevalle yhtymämallille tai paremminkin pakolle muodostaa yhtymiä. Tuohon piispa Luoman pohdiskeluun liittyen toteaisin omalta puoleltani, että minulle tässä joka tapauksessa on kyse pakosta, kehuttiin tätä mallia sitten kuinka laaja-alaiseksi, erilaisia versioita mahdollistavaksi tai ei, ja sitähän se on. Mutta joka tapauksessa se on viemässä pakolla taloudellisesti ja toiminnallisesti itsenäisiltä seurakunnilta itsenäisyyden. Sitähän täällä ei voida kieltää. Tiedämme, että tuo seurakunnan luonne hengellisenä yhteisönä pienissä alueellisissa yksiköissä samoin kuin esityksen jäsenlähtöisyyden toteutuminen on mahdollista myös suuressa seurakunnassa hallinnon ja toiminnan järkevällä järjestämisellä. Siitä löytyy monia esimerkkejä lähetysalueilta ja siitä löytyy esimerkkejä myöskin täältä kotoisesta Suomestamme. Ja on vaikea, ellei peräti mahdoton ymmärtää, miksi tällaiset taloudellisesti kannattavat, usein suuret seurakunnat, jotka jopa, ainakin osa niistä muutettavat muuttaen, voivat hyvinkin olla tämän yhtymämallin mukaisia, pakotetaan tällä yhden mallin ratkaisulla jälleen kerran suureen hallinnolliseen prosessiin joidenkin toisten seurakuntien toiminnan ja talouden järjestämisen vuoksi. Ja jotta saataisiin rakennetuksi yksi koko maassa kelvollinen yhtymämalli. Siihenhän se pakosta johtaa, jos tuo yhtymämalli on ainoa vaihtoehto: isot on purettava. Ison, kymmenentuhannen jäsenen seurakunnan ja muutaman pienen seurakunnan yhtymä ei ole toimiva ilman että se suuri pilkotaan. Varmasti löytyy muitakin järjestelyjä kuin tämä yhtymämalli, eilen perätyn ja myös minun mielestäni hyvin tärkeän oikeanlaisen solidaarisuuden toteuttamiseksi.

Muutenkin tämä yhden mallin pakko tuntuu turhan lyhytnäköiseltä kirkkomme tilanteessa, jossa oikeastaan pitäisi uskaltaa katsella paljon pitemmälle. Olisikin ollut toivottavaa, että malliksi olisi noussut enemmän kirkon olemuksesta, missionäärisestä luonteesta, ja vähemmän yhteiskunnallisista rakenteista riippuva malli. Ja samalla olisi varustauduttu katsomaan sinne kauemmas ja rakentamaan pitempikestoista toimintamallia. Voi olla, että olemme, nopeammin kuin arvaammekaan, jälleen uuden edessä tämän esityksen kanssa. Siksi näkisin mielelläni, että tuo parokiaalisuusperiaatekin ainoana seurakuntamallina uskallettaisiin nostaa kriittiseen tarkasteluun ja miettiä muitakin ratkaisuja, myös vaikkapa sitä tänään esillä ollutta henkilöseurakuntamallia tai -mahdollisuutta, josta täällä edustaja Ansaharju käytti puheenvuoron. Miksei kirkossamme, ja nyt korostan nimenomaan sanaa kirkossamme, voisi olla erilaisia seurakuntia sen sijaan että ne, niitä siis joka tapauksessa syntyy niin kuin täällä olemme kuulleet, ajautuvat tai peräti ajetaan kirkon ulkopuolelle. Jotenkin tässäkin tarvittaisiin sitä asennetta, kuin menneinä parina vuosisatana on ollut suhteessa herätysliikkeisiimme. Niiden sietäminen ja jääminen kirkon piiriin on ehdottomasti koitunut siunaukseksi kirkollemme. Ja jotenkin uskon, että erilaiset seurakuntaratkaisut voisivat samalla tavalla olla siunaukseksi kirkollemme.

Täällä on eri yhteyksissä noussut vahvasti esille, ja tänään siitä on taas tehty yksi aloitekin, hallinnon virtaviivaistamisesta ja vähentämisestä. Nyt esitetty malli lisää eittämättä hallintoa. Ja erityisesti se tuo sitä lisää niihin seurakuntiin, jotka selviäisivät ilman tätä yhtymämalliakin. Esitys etäännyttää hallintoa ja siirtää päätäntävaltaa seurakuntalaisilta oman elämän ja seurakunnan toiminnan järjestämisestä. Mikä sekin kyllä synnyttää enemmän torpparintuntoa kuin yhdessä rakennettavan yhteisen kodin tuntua. Jotain vastaavaahan todettiin, näin luin lehdestä, Keski-Suomessa kuntapuolen selvitysmiesten selvityksessä, kun he yhtenä uhkana kuntaliitoksista totesivat, että se siirtää hallinnon pelottavan kauas. Laajojen yhtymien reuna-alueet, nekin, jotka voisivat ilman pakkoa olla taloudellisesti itsenäisesti selviäviä seurakuntia, voisivat tällä yhtymämallin pakkoratkaisulla hyvinkin kärsiä, kun päätöksiä yhtymässä tekevät seurakunnan toimintaa tuntemattomat tai ainakin siitä kaukana olevat. Päätösvallan siirto talous- ja kiinteistöasioissa merkitsee huomattavaa seurakunnan itsehallinnon supistumista. Seurakunnallisen toiminnan itsenäisyys ei ole todellista itsenäisyyttä seurakuntayhtymässä. Esityksen yhtenä perusteluna on suuremman yksikön taloudellisuus. Näin voi ollakin, ainakin teoreettisesti ajatellen. Mitään laskelmaan pohjautuvaa näyttöä tähän ei kuitenkaan ole liitetty, ja kokemukset osoittavat, että suuruus ei aina tuo mukanansa taloudellisuutta. Suuren yksikön jäykkyys ei myöskään hevin mahdollista paikallisten, joiltakin osin ehkä hyvinkin erilaisten, mutta toiminnallisesti mielekkäiden tarpeiden huomioon ottamista. Meillä on tästäkin kokemusta vaikkapa tuon Kipan yhteyksissä. Mielestäni myöskin seurakuntakohtaisen diakonin virka tulisi säilyttää kirkkoherran viran rinnalla. Diakonialla on alkukirkon ajoista asti ollut merkittävä osa seurakunnan elämässä, eikä sen merkitys ja tarve ole mihinkään kadonnut, niin kuin täällä olemme kuulleet muun muassa piispa Salmen suusta. Mielestäni myöskin seurakuntaneuvoston puheenjohtajana tulisi olla kirkkoherra. Tai vähintäänkin nykyisen lainsäädännön mukainen ratkaisu. Huonona kompromissina pystyn kyllä elämään tämänkin esityksen ratkaisun kanssa, jos ratkaisu osaltaan on auttamassa esityksen läpimenoa, mitä toivon, siis tätä esityksen läpimenoa, edellytyksellä, että tuo pakko saadaan ratkaistuksi jollakin toisella tavalla ja yksittäisille, taloudellisesti itsekannattaville ja toiminnallisesti järkeville seurakunnille mahdollistetaan elämisen mahdollisuus myös tässä muuttuvassa ajassa.


Paluu