Puheenvuoro



Tammisalo Minnamaria, edustaja

Otsikko:
Parisuhdelain seuraukset kirkossa; piispainkokouksen selvitys kirkolliskokoukselle (Piispainkokouksen esitys 2/2010) - Jatkettu lähetekeskustelu

Täysistunto:
Keskiviikkona 5 päivänä toukokuuta 2010 klo 9.15

Teksti:
Hyvää huomenta arvoisa puheenjohtaja ja edustajatoverit. Kunpa aamun ensimmäinen puheenvuoro voisi olla iloinen ja piristävä, mutta se ei sitä ole. Olen kirjoittanut ajatukseni ylös aika surullisin mielin, kova juttu on ollut viivästyttää tätä kahden yön yli, olen kyllä kuitenkin nukkunut, kiitos kysymästä. Koen, että kirkkomme ja myös tämän kirkolliskokouksen ilmapiiri on koventunut. Samaan aikaan, kun esitetään monimuotoisuuden sallivaa ohjelmaa kirkossamme, täältä pöntöstä moititaan omasta poikkeavaa Raamatun lukutapaa vääränlaiseksi. Pelkään, että tässä ilmapiirissä seuraava puheenvuoro on ammatillinen täystyrmäys, ja tuntuu murheelliselta kokea sillä tavoin.

Olen syvästi samaa mieltä siitä, että jokaisen papin ja kristityn on rukoiltava jokaisen tarvitsevan puolesta. Nyt esitettävä piispojen mietintö etsii yhteyttä, mahdollisuutta pitää kirkko koossa. Tämän selvitys uskoo toteutuvan parhaiten vaihtoehdon numero neljä kautta. Silloin parisuhteensa rekisteröineiden puolesta ja kanssa rukoillaan vapaasti tai käyttämällä olemassa olevaa aineistoa. Aralla mielellä kysyn tänä aamuna: kuinka tällainen rukoushetki, etenkin yhteisöllisenä toteutuessaan saadaan erottumaan kirkollisesta siunauksen hetkestä? Omassa papin työssäni olen huomannut, etteivät ihmiset enää tee eroa avioliittoon vihkimisen ja maistraatissa vihityn parin avioliiton siunaamisen välillä. Hääjuhla on hääjuhla, vaikka minulla on käytössäni eri kaavat. Kirkon penkkiin ero ei juuri välity, kirkkosali on kirkkosali ja pappi on pappi, ollaan siis häissä. Näin jotenkin uskon käyvän myös rukoushetken kohdalla. Vaikka en pappina käyttäisi avioliiton vihkimiseen tai siunaamiseen liittyviä osia, tilaisuudesta muodostuu kuitenkin hääjuhla. Teologina voin ymmärtää toimivani eri pohjalta, mutta tilaisuuteen kokoontuneelle seurakunnan väelle juhla on ainutlaatuinen ja erityinen. Sitä pidetään vihkimisen tai siunaamisen tilaisuutena, näin jotenkin otaksun.

Lisäksi pohdin monen muun lailla, miten yhteisöllinen kokoontuminen, rukoushetki parin kanssa ja puolesta voi olla sielunhoidollinen eli pastoraalista kohtaamista. Voin pappina koko sydämestäni rukoilla homoseksuaalin henkilön tai parinkin kanssa sielunhoidollisesti keskustellen, mutta kun mukaan tulee olemusta hääjuhlasta ja tilaisuutta todistava seurakunta, koen tehtävän olevan kirkollinen toimitus, ei sielunhoidollista kohtaamista. Tällainen rukoushetkikin on signaali, jonka vaikutukset yltävät kristittyjen yhteyteen ja ekumeniaan. Arkuudella ja vavistuksella kysyn myös mitä tapahtuu meille omatuntomme kanssa heikoille, Raamattua lähes kirjaimellisesti lukeville papeille ja seurakuntalaisille, jos rukoushetken tai siunaamisen kaavaa lähdetään toteuttamaan ja soveltamaan meidän kirkossamme. Toissapäivänä lupailtiin omantunnon vapautta, kuten selvityksessäkin, mutta aiemmat kokemukset meidän kirkkomme elämästä eivät rohkaise näihin lupauksiin uskomaan. Kun juna lähtee asemalta, se kulkee määrätietoisesti eteenpäin, jäänkö minä ja jäävätkö muut kaltaiseni paljon peräänkuulutetun suvaitsevaisuuden ulkopuolelle sovinnollisen moniäänisyyden käheäksi soraääneksi?

Eräs seurakuntamme nuorten aikuisten työssä aktiivinen nuori mies kysyi viime viikolla: "Miksi kirkko ehdoin tahdoin rakentaa sellaisia toimintatapoja, jotka ajavat ison osan työntekijöitä ja seurakuntalaisia ristiriitaan omantuntonsa kanssa?" Samaa kyselen kipein mielin myös minä.


Paluu