Puheenvuoro



Pihkala Juha, piispa

Otsikko:
Parokiaalijärjestelmän kehittäminen (Edustaja-aloite 8/2008)

Täysistunto:
Torstaina 8 päivänä toukokuuta 2008 klo 9.00

Teksti:
Arvoisa puheenjohtaja ja hyvät kirkolliskokousedustajat. Tässä meillä oli tulevaisuusvaliokunta! Muuttoliikkeen ja kaupunkilaistumisen ja modernin kulttuurin synnyttämät ongelmat ovat todellisia, ja niihin on etsittävä ratkaisuja, se on ilman muuta selvä. Aloite esittää tähän tiettyjä ratkaisuja. Ne on kääritty aika lailla pragmaattiseen muotoon, ajatellaan, että pienillä säädösteknisillä korjauksilla päästäisiin muuttuneeseen tilanteeseen. Mutta vaikka nämä aloitteessa esitetyt muutokset näyttävät, tai ne on kääritty pragmaattiseen muotoon, asia sisältää kyllä hyvin syviä teologisia ulottuvuuksia, ja itse asiassa äskeisissä puheenvuoroissakin näitä teologisia ulottuvuuksia tuli esille. On rakennettava menneen pohjalle, on katsottava taaksepäin, kun lähdetään eteenpäin, sitä on täällä tänään jo aikaisemminkin tuotu esille.

Kun varhainen kristillinen lähetys julisti kristillistä sanomaa antiikin metropoleissa, se kohtasi niissä lukuisia intressiyhteisöjä, siis yhteisöjä, jotka olivat rakentuneet samankaltaisuuden perusteella, samanmielisyyden perusteella. Samanlaiset ihmiset kokoontuivat yhteisen asiansa ympärille ja järjestäytyivät, yhteisö syntyi näiden ihmisten intresseistä. Oli ensin henkilökohtainen intressi, ja sen jälkeen syntyi intressiä tukemaan yhteisö. Varhaiset seurakunnat olivat kuitenkin erilaisia. Niissä Kristus kutsui yhteyteensä hyvin erilaisia ihmisiä. Niissä oli miehiä ja naisia, aikuisia ja lapsia, vapaita ja orjia, rikkaita ja köyhiä, juutalaisia ja kreikkalaisia. Ne olivat erilaisia yhteisöjä, ne olivat erilaisten, hyvin erilaisista lähtökohdista tulevien ihmisten yhteisöjä. Paavali joutui, siis oikeastaan jo Uuden testamentin aikana jouduttiin jännitteeseen, kun leviävässä kristillisessä kirkossa helposti oltiin kääntymässä tutun urbaanisen kulttuurin intressiyhteisöjen suuntaan, ja Paavali joutui puuttumaan tähän klassisella tavalla Ensimmäisen korinttilaiskirjeen taustalla olevassa tapahtumassa, jossa juuri tämä antiikin urbaanisen yhteisön intressiryhmämalli oli valtaamassa sitä kristillisen seurakunnan ideaa, joka oli toisenlainen.

Kirkkoisien aikana käytettiin usein sanontaa: "Nooan arkissa on kaikenlaisia eläimiä". Kirkkoa verrattiin Nooan arkkiin, sen "sisällä oli kaikenlaisia eläimiä". Se ei ollut vain yhdenlaisten, yhdellä tavalla uskovien, yhdellä tavalla ajattelevien ihmisten yhteisö. Heidän erilaisuutensa yhdisti Kristus, ja se yhdistyi kaikkein konkreettisimmin yhteisessä ehtoollispöydässä. Seurakunnat rakennettiin alueellisesti ja ne kutsuivat kaikenlaisia ihmisiä yhteen pöytään. Vaikka arkissa on sekä pyhiä että epäpyhiä eläimiä, he ovat yhdessä samojen laitojen sisällä. Vaikka seurakunnissa on puutteita ja ne ovat sekalaisia, Kristus on yksi ja pöytä on yksi. Tämä on ollut erittäin voimakas patristisen, vanhan kristikunnan näkemys, josta on pidetty kiinni ja jonka puolesta on taisteltu. Samaan kuvaan ja käytäntöön vetoaa Luther 1520-luvulla. Hän arvostelee ankarasti silloisissa kaupungeissa tavallista käytäntöä, samanmielisten ihmisten perustamia kiltoja, usein ammatin perusteella perustettuja, ja näiden kiltojen huonestoissa vietettiin samanmielisten ja samanlaisten ihmisten messuja. Jos olette vierailleet keskieurooppalaisissa, keskiaikaisissa saksalaisissa kiltarakennuksissa, niissä kaikissa on myöskin alttarisyvennys, jossa on vietetty tämän killan, samanmielisten, messua. Luther torjuu hyvin voimakkaasti, hyvin jyrkästi tämän ajattelun. Seurakunta ei rakennu henkilöiden intressien pohjalle, vaan sen kokoaa Kristus sanallaan ja sakramenteillaan erilaisista ihmisistä. Ja se tapahtui alueellisella periaatteella.

Tilanne, jossa elämme, ei siis ole uusi. Henkilöseurakunnat ovat ristiriidassa varhaiskristillisen ja luterilaisen kirkkokäsityksen kanssa. Hengellinen biodiversiteetti, jos nyt tätä vähän epäteologista sanontaa voisi käyttää, on kirkon kohtalokysymys. Siis hengellinen biodiversiteetti. Vain sen pohjalta voi kirkon todellinen ykseys säilyä. Jos ei ole ehtoollisyhteyttä, joka on ainakin periaatteessa kaikkien yhteys, ei ole kirkon ykseyttä eikä yhteyttä. Kirkon ykseys ei ole hallinnollis-rakenteellinen, vaan se on ytimeltään sanan ja sakramenttien luomaa hengellistä ja hyvin, hyvin erilaisten ihmisten yhteyttä. Kirkon kuva voisi olla suomalainen niitty, jossa kukkii laaja erilaisuuden kirjo yhdellä alueella. Käykääpä kesällä katsomassa Lopen vanhan kirkon mäkeä, siinä olisi hyvä kuva sille, minkälainen on kristillinen kirkko. Kirkko ei saa muuttua yksiväristen ruutujen mosaiikiksi tai saman lajin tarkkarajaisiksi palstaviljelmiksi: tuolla rypsiä ja tuolla rapsia, tuolla vehnää, tuolla ruista, tuolla perunaa. Niihin ongelmiin, joita muuttoliike ja urbaani elämäntapa samoin kuin ihmisten erilaiset elämäntilanteet ja niihin kytkeytyvät intressit synnyttävät, on löydettävissä ratkaisuja, jotka toimivat parokiaalijärjestelmän ja siihen liittyvän hengellisen näkemyksen ja teologian puitteissa. Siitä on jo nyt toimivia esimerkkejä, ja niitä on mahdollista saada myös Englannin anglikaanisen kirkon käytännöistä, joihin täällä jo viitattiin. Siellä on tiukka parokiaaliperinne, mutta samalla otetaan huomioon kulloisenkin parokian, kulloisenkin alueen ihmisten elämäntilanne ja siihen paneudutaan huolellisesti ja otetaan seurakunnan toimintamuodoissa huomioon. Ongelmamme ei ole niinkään parokiaaliperiaatteessa vaan siinä, että sen rakenne on vanhentunut. Nykyinen seurakuntarakenteen muutos antaa kyllä mahdollisuuksia luoviin sovellutuksiin, ja niitä nimenomaan on etsittävä, ja niitä myös voidaan löytää. Ei palstoittamalla, pirstomalla, luomalla samanmielisten yhteisöjä, vaan luomalla mahdollisuuksia paremmin ottaa elämäntilanne huomioon.

Kirkkomme sisäisiä jännitteitä ei voi eikä saa ratkaista luopumalla parokiaalijärjestelmästä. Yhdessä kirkossa ei voi olla eri ehtoollispöytiä sillä perusteella, että ollaan joistakin asioista eri mieltä. Juuri ehtoollispöydän on yhdistettävä, Kristuksen yhdistettävä, vaikka muuten olisi isojakin eroja. Tämä on vanhakirkollinen, paavalilainen, luterilainen perinne, ja toivon, että meidän kirkkomme ei siitä luopuisi etsiessään ratkaisuja todellisiin ongelmiin, joita nykyinen elämäntilanne ja ihmisten arvomaailma tuottaa.


Paluu