Puheenvuoro



Paarma Jukka, arkkipiispa

Otsikko:
Istuntokauden avaus

Täysistunto:
Maanantaina 7 päivänä toukokuuta 2007 klo 10.45

Teksti:
1 § ISTUNTOKAUDEN AVAUS

Hyvät kirkolliskokousedustajat. Ärade kirkomötens deltagare. Kuluvana vuonna me vietämme Mikael Agricolan juhlavuotta. Hänen kuolemastaan tuli toisena pääsiäispäivänä kuluneeksi tasan 450 vuotta ja silloin vietettiin juhlavuoden pääjuhlaa täällä Turussa. Agricolan kuoleman ajankohta tiedetään päivälleen, mutta syntymäaikaa ei. Ei edes vuosi ole tiedossa. Yleensä on arveltu hänen elämänvaiheidensa perusteella, että syntymäaika olisi noin vuonna 1510. Uudessa elämänkertakirjassaan professori Simo Heininen esittää kuitenkin mielenkiintoisen arvelun. Kun tiedämme suunnilleen Agricolan pappisvihkimysajan ja kun vihkimykseen tarvittiin silloin tietty ikä, on hyvin mahdollista, että Agricolan syntymä onkin ollut jo ennen vuotta 1510, ehkäpä vuonna 1507, mikä sopisi hyvin noihin laskelmiin. Silloin me viettäisimme nyt myös Agricolan syntymän 500-vuotisjuhlaa.

Olipa niin tai näin, Agricola on juhlansa ansainnut. Suomen kirjakielen ja kirjallisuuden isää on muisteltu monilla tavoin. Pääjuhla oli kuitenkin hyvin kirkollinen, kuten asiaan kuului. Olihan Mikael Agricola nimenomaan kirkon mies. Hänen saavutuksensa kielen ja kirjallisuuden kehittämisen saralla syntyivätkin ikään kuin sivutuotteena varsinaisen päätuotteen ohessa. Se, mihin hän opiskeluillaan ja työllään tähtäsi, oli Raamatun kääntäminen suomen kielelle. Uskonpuhdistuksen ajatukset omaksuneena hänen suuri näkynsä oli saattaa Jumalan sana kaiken kansan ulottuville ymmärrettäväksi. Jotta se oli mahdollista, oli luotava kirjakieli. Oli aloitettava kirjanjulkaisutoiminta. Uusi Testamentti suomeksi ja melkoisia osia Vanhasta Testamentista lähtikin Agricolan ahkerasta kynästä. Oikeastaan voimme sanoa nyt aloittaessamme tätä kirkolliskokousviikkoa, että olemme kyllä Agricolan perintöä jatkamassa, koska yhtenä asiana meillä on täällä nimenomaan Uuden Testamentin kääntäminen erään ryhmän omalle kielelle, viittomakielelle.

En av reformationens huvudprinciper var att framhäva Bibelns betydelse. Gudsord skulle vara tillgänglig på folkmål. Till vår lutherska kyrkas tradition har hört att understryka Guds ords auktoritetställning. I början av kyrkolagen och kyrkoordningen står det tydligt att vår kyrka bekänner sig till den tro som grundar sig på Guds heliga ord såsom det är uttalat i Bibeln.

Tämä uskonpuhdistuksen kirkkojen raamattu-periaate on kuitenkin tuonut, kuten hyvin tiedämme, mukanaan myös ongelmia. Raamattua on selitetty ja tulkittu monella tavalla. Seurauksena on ollut kirkkokuntien ja kristillisten yhteisöjen ylenmääräinen runsaus. Myös kirkkojen sisäistä yhteyttä on tulkintojen moninaisuus koetellut. Kun yleensä kirkot, meidän kirkkomme muiden muassa, ovat sitoutuneet Raamatun auktoriteettiin, on ollut historiatajun puutetta, joidenkin mielestä jopa loukkaavaa, kun jotkut kirkkokunnat tai muut ryhmittymät ovat ottaneet iskusanan raamatullisuus omaksi eksklusiiviseksi, toiset ei-raamatullisiksi leimaavaksi tunnuksekseen.

Omassa kirkossamme tämä Raamatun tulkintojen kirjavuuden ongelma on noussut esiin taas viime kuukausina kiihtyneessä keskustelussa, joka liittyy jälleen kerran naisten pappeuteen. Kun kirkolliskokouksemme teki siitä asiasta päätöksensä runsaat kaksikymmentä vuotta sitten, se teki ratkaisunsa pitkän tutkimuksen, keskustelun ja rukouksen jälkeen ylivoimaisen suurella äänten enemmistöllä vakuuttuneena siitä, että se oli tuon valmistelutyönsä tehnyt vakaasti pyrkien uskollisuuteen Jumalan sanalle, sen periaatteille ja sen hengelle.

I den offentliga diskussionen har många uttryckt sin för undran över kyrkomötet och sedermera också biskopsmötets uttalande att varken den positiva eller negativa ställningen till frågan om kvinnopräster anses vara heresi. Det betyder inte att endera inställningen kan anses vara riktig och den andra fel. Det handlar inte om att anse prästens kön som en lärofråga i vår kyrka och inte heller i andra mera betydande kyrkor. Prästens kön tillhör inte läran. Vore det så, skulle vi vara tvugna att anse till exempel de manliga präster som avhåller sig från samarbete eller vägrar att samarbeta som irrläriga heretiker. Vägran att samarbeta gäller alltså inte läran utan kyrkans ordning. Om någon grupp skiljer sig från den övriga kyrkan på en dylik grund har det i kyrkohistorien brukat kallas för en schism.

Kirkolliskokous ja nyttemmin piispainkokous on ilmaissut, ettei naispappeuteen myönteistä eikä kielteistä kantaa pidetä harhaoppina. Kyse on siitä, että papin sukupuolta ei ole pidetty meidänkään kirkossamme opin kysymyksenä. Papin sukupuoli ei kuulu oppiin. Jos näin olisi, joutuisimme kirkossamme pitämään esimerkiksi yhteistyöstä kieltäytyviä pappismiehiä harhaoppisina eli hereetikkoina. Kieltäytyminen yhteistyöstä ei koskekaan oppia, vaan kirkollista järjestystä. Jos jokin ryhmä erottuu sellaisen perusteella muusta kirkosta, sitä on kirkon historiassa sanottu skismaksi.

Jo apostolit, sittemmin varhaiskirkon opettajat joutuivat selvittelemään tällaisia kysymyksiä kirkon etsiessä tietään monikulttuurisessa maailmassa. Harhaoppisiksi määriteltiin ne, jotka sanoutuivat opillisesti irti kirkosta ja sen tunnustuksesta. Kirkkoisä Augustinus määritteli, että skismaatikot ovat niitä, jotka pysyvät kirkon kanssa yksimielisinä oikeasta opista ja tunnustuksesta, mutta luopuvat veljellisen rakkauden yksimielisyydestä. Heresian ja skisman ero oli siis selkeä, mutta molemmat rikkoivat sen yhteyden, jota Vapahtaja opetuslapsilleen rukoili.

Yllättävää on, että keskustelu naispappeudesta on lähtenyt viime kuukausina niin voimakkaasti taas julkisuudessa käyntiin. Yllättävää se on siksi, että kirkossamme on yli kaksi vuosikymmentä sitten kirkolliskokouksen ylivoimaisella määräenemmistöllä hyväksytty se, että kirkossamme pappisvirkaan on kelpoinen sekä mies että nainen. Tässä päätöksessä kirkkomme on seurannut luterilaisten kirkkojen valtaenemmistön linjaa. Keskustelu tästä hämmästyttää siksi, ettei mikään taho kirkossamme ole tehnyt aloitetta eikä muutoinkaan näköpiirissä ole että tätä vuonna 1986 tehtyä linjausta ryhdyttäisiin perumaan. Nyt muutamassa seurakunnassa esille nousseissa vaikeissa tilanteissa ei olekaan varsinaisesti kyse naispappeudesta vaan siitä, velvoittaako kirkko kaikkia työntekijöitään suorittamaan heille kuuluvat virkatehtävät, vai onko jollakulla oikeus oman vakaumuksensa tai omantuntonsa perusteella kieltäytyä hänelle kuuluvista velvollisuuksista. Myös tästä asiasta kirkolliskokous ilmaisi vuonna 1986 kantansa, kun se harkinnan jälkeen hylkäsi esillä olleen ajatuksen ns. omantunnon klausuulista.

Kun ns. omantunnon suojasta ovat viime aikoina korkeasti oppineet oikeustieteen edustajat esittäneet toisistaan poikkeavia näkemyksiä, saatamme joutua näkemään, että maallinen oikeusistuin tulee antamaan ennakkopäätöksen siitä, miten yhteiskunnassamme voimassa olevaa tasa-arvolakia on tältä osin kirkossa tulkittava.

Meillä kirkossa on kuitenkin syytä huomata piispainkokouksen esittämä selväsanainen selonteko, ettei ketään saa seurakunnissa syrjiä sukupuolen perusteella ja että kirkkoon työhön hakeutuneen on toimittava velvollisuuksiensa mukaisesti. Se ei nouse vain maallisesta laista, ei todellakaan, vaan itse kirkon omista periaatteista. Raamatun opetus toisen ihmisen kunnioittamisesta, tasa-arvosta ja rakkaudesta samoin kuin ns. kultaisen säännön etiikka ovat niitä periaatteita, joilla tahdomme säädellä työyhteisöjemme asioita, kuten muitakin ihmisten välisiä suhteita.

Vad den kvinnoprästmotstående, så kallade traditionella ämbetsuppfattningen anbelangar, har man i vår kyrka velat ära och uppskatta den, speciellt då när den grundar sig på en mångsidigt och öppet överlagd övertygelse. Där har vi varit vägledda också av en åsiktsyttring eller kläm som kyrkomötet godkände i anslutning till kvinnoprästbeslutet.

Kirkossamme on siis tahdottu kunnioittaa ja arvostaa myös kirkon virallisesta kannasta poikkeavaa virkakäsitystä, erityisesti silloin, kun se pohjautuu monipuolisesti punnittuun vakaumukseen. Siihen kunnioitukseen on meitä ohjannut myös kirkolliskokouksen naispappeuspäätöksen yhteydessä hyväksymä mielipiteen ilmaisu eli ponsi. Kun seurakunnasta tuli tietoon viestejä, joiden mukaan kuitenkin rinnakkaiselo ei kaikkialla ollut onnistunut, vaan virkakysymys oli aiheuttanut työyhteisöongelmia ja syrjintätapauksia, teetätti piispainkokous asiasta tutkimuksen. Sen perusteella se antoi oman selontekonsa ohjeeksi, miten kiistatilanteet seurakunnissa tulisi hoitaa. Itsestään selvää oli ja on, ettei kristillisessä kirkossa voida hyväksyä minkäänlaista syrjintää. Ei myöskään virkatehtävien suorittamatta jättämistä, jos virkatehtävät ovat kirkkomme järjestyksen mukaisia. Muutoin asiaa tulisi hoitaa ensisijaisesti ns. pastoraalisilla keskusteluilla esimiesten, kirkkoherran tai mahdollisesti piispan johdolla. Niissä yhdessä etsittäisiin yhteistyön mahdollisuuksia.

Hyvät kuulijat. Koska itse olen halunnut varjella kirkkomme yhtenäisyyttä ja siksi mahdollisimman pitkälle korostaa neuvottelujen ja yhteistyön merkitystä, on minulle ollut tavattoman raskas pettymys, että eräissä tapauksissa ei näillä ns. pastoraalisilla keskusteluilla ole päästy ratkaisuun. Olen uskonut, että hyvällä tahdolla voidaan monet asiat ratkaista. Toivoisin esimerkiksi, että sen, jonka omatunto ei taivu kirkon järjestyksen noudattamiseen eikä salli virkaan kuuluvien tehtävien suorittamista, mutta joka kuitenkin haluaisi palvella meidän kirkkoamme, sen tulisi itse hakeutua sellaisiin tehtäviin kirkossamme, joita hän voi hyvällä omallatunnolla ja vapain sydämin hoitaa. Se olisi mielestäni sekä omantunnon kannalta johdonmukaista että seurakuntia kunnioittavaa. Se olisi myös paljon, paljon onnellisempi ratkaisu kuin erilleen hakeutuminen.

Luterilaisen virkakäsityksen vaikeita kysymyksiä ei ole ollut niinkään papin sukupuoli vaan pappisviran suhde yleiseen pappeuteen. Toisin sanoen, mikä on seurakunnan papin asema suhteessa itse seurakuntaan. Oma kirkkomme on pyrkinyt sitä määrittelemään järjestyksessään. Sen mukaan pappi ei ole opistaan ja opetuksestaan vastuussa paikallisseurakunnalle, on siitä itsenäinen, vaan hän on kirkolliselle esivallalleen, piispalle ja tuomiokapitulille siitä vastuussa. Hallinnossa on taasen tavoiteltu rinnakkaisasemaa, jossa toteutuu kahdenlainen rakenne, virkarakenne ja edustusrakenne, ja näiden yhteistoiminnassa etsitään seurakunnan parasta. Papin valinta ja historiassa myös papin erottaminen on taasen ollut seurakunnan ja seurakuntalaisten asia. Pappi on seurakuntaa varten. Jos seurakunta on valinnut papeikseen sekä miehiä että naisia, ei ole pappien itsensä asia vastoin seurakunnan tahtoa käydä lajittelemaan näitä seurakunnan valitsemia pappeja kelvollisiin ja kelvottomiin.

Kun viittasin aikaisemmin termiin skisma, pitää todeta, että omat luterilaiset tunnustuskirjammekin joutuivat ottamaan kantaa kirkollisen järjestyksen aiheuttamiin erimielisyyksiin ja omantunnon kysymyksiin. Augsburgin tunnustuksen loppusivuilla käsitellään juuri sellaisia ongelmia. Lähtökohtana silloin oli apostolien yhdessä ilmaisema veren syöntikielto, josta on olemassa selvä Raamatun sana, siis jumalallinen sääntö. "Kuka tätä nykyään noudattaa", kysyy Augsburgin tunnustus, ja jatkaa: "Tuskin mitään vanhoja kirkkosääntöjä noudatetaan täsmällisesti. Monet niistä jäävät joka päivä käytöstä niidenkin keskuudessa, jotka niitä kiivaimmin puolustavat. Omistatunnoista ei myöskään voida pitää huolta, ellei tässä seurata kohtuutta ja opeteta, ettei vanhojen säännösten noudattaminen ole välttämätöntä ja ettei omiatuntoja loukata, vaikka käytäntö sellaisissa asioissa muuttuisikin".

Hyvät kuulijat. Mikael Agricola kirjoitti Rukouskirjansa runomuotoisessa esipuheessa pappien tehtävistä tunnetulla tavalla: "Vai eikö se pappein virka ole: studeeraa, saarnaa ja rukoilee". Näissä papin tehtävissä on meillä, niin papeilla kuin muillakin kirkon vastuunkantajilla vielä runsaasti tehtävää. Näillä ajatuksilla tahdon avata tämän kirkolliskokouksen istuntoviikon ja toivottaa kaikki teidät kirkolliskokouksen jäsenet sydämellisesti tervetulleiksi yhdessä tekemään työtä.


Paluu