Puheenvuoro



Toiviainen Marjaana, edustaja

Otsikko:
Kirkon virkaan valmistuvilta edellytettävä missiologian tuntemus (Edustaja-aloite 2/2016)

Täysistunto:
Torstaina 12 päivänä toukokuuta 2016 klo 9:00

Teksti:
Rakkaat sisarukset Kristuksessa. Missiologina ja missiologiasta tällä hetkellä jatkotutkimustani tekevänä iloitsen tosi suuresti aloitteesta, olen oikeastaan aika yllättynytkin, että tärähti tämmöinen, että meillä on aloite, jonka tavoitteena on syventää missiologista ymmärrystä kirkon työntekijäkunnan keskuudessa. Kirkko on olemassa vain Jumalan lähetystä varten mun, sun ja meidän elämässä. Tosiaan itse olen tekemässä Ruotsissa väitöskirjaani missiologiasta, johtuen oikeastaan osaltaan myös siitä, että Suomessahan missiologian professuuria ei lainkaan ole. Missiologiamme Suomessa ja myös koulutuksessamme pappeina kokemukseni mukaan laahaa valitettavasti hyvin kaukana kansainvälisestä missiologisesta keskustelusta. Kannatankin lämpimästi sitä, että kirkkomme tukee tulevien palvelijoidensa ymmärrystä missiosta ja siitä, että miten sitä eletään todeksi. Aloite on siis mitä tärkein ja kannatan sitä suuresti.

Aloitteessa on kuitenkin tämän hetkiseen missiologiaan, kansainväliseen tutkimukseen ja myös ekumeenisen yhteistyöhön liittyvää ongelmallista muotoilua ja se ehkä tässä puheenvuorossakin tuli esille, jota haluaisin tarkastella hieman. Me usein nimittäin samaistetaan kirkon missio tämmöiseen asiaan, jota me kutsutaan lähetystyöksi ja joka siis, mielestäni myös lähetysjärjestöjen mainitsemisen myötä tuntuu siis liittyvän johonkin kirkon työalaan tai toimintamuotoon, eikä se sisälly kirkkojen ja seurakuntien itseymmärrykseen. Tämän vuoksi toteankin, että missiologisen ymmärryksen ja osaamisen lisääminen vaatii meiltä kirkkona ja teologeina syvää itsetutkimusta. Me olemme samaistaneet kirkon elämässä lähetystyönimisen toimintamuodon kirkon missioon ja se on hyvin ongelmallista. Missiologisesti tarkasteltuna nimittäin missio tarkoittaa ihmiseksi tulleen Kristuksen todistamista ja julistamista. Kaikki mitä kirkko ja kristitty tekee liittyy tähän ytimeen ja sydämeen eli missioon. Ja tähän ei mahdu eikä tyhjene esimerkiksi jonkun järjestöjen äärimmäiseen arvokkaaseen toimintaan. Mie oon lähetystyössä Oulunkylässä, mie oon lähetettynä. Ihan samalla tavalla kuin ystäväni on lähetettynä, kun hän työskentelee esimerkiksi botswanalaisena kristittynä sairaanhoitajana botswanalaisessa sairaalassa. Tätä on kirkon missio. Kun meillä on työlähtöinen lähtökohta, niin siitä seuraa esimerkiksi tällaista hurjaa sanaparikauhistusta, jota oli tässä kirkkohallituksen vuosikertomuksessa. Jotkut meidän kansainvälisistä yhteistyökirkoista, jotkut niistä ovat nimeltään ystäväseurakuntia, okei, ja toiset on nimeltään lähetyskumppaneita. Etnisyyden perusteellako tämä jako tehdään. Tiedän toki, että kyse on historiallisesta ja organisatorisesta tasosta, mutta se pitää sisällään hyvin syvää missiologista vinoutumaa, jota tulee oikaista. Toivonkin että, jos ei nyt liian innokkaaksi tässä ylly, niin sanotaan, että parin vuosikymmenen sisällä, meillä voisi meidän kirkossa olla lähetystyön sijasta kaksi asiaa, lähetys eli missio ja sitten kansainvälinen yhteistyö, kansainvälinen elämä kirkkona. Missio ei kulje kansanllisvaltioiden rajojen myötä, eikä mantereiden myötä, jolloin emme samastaisi toisiimme missiota, joka on missio dei, eli Jumalan missio ja meidän kansainvälistä yhteistyötä, meidän sisarkirkkojen ja sisarten ja veljien kanssa ympäri maailmaa.

Missiologisesti tämä työmuotoajattelu, jossa lähetys ja missio, on mun ja monen mun seurakuntalaiseni kokemuksen mukaan jollakin tavalla kuitenkin ulkoistettua toimintaa. Se ei ole paras tapa kuvata sitä, mitä missiolla mielestäni tulisi ymmärtää. Sitä, että jokainen kristitty on lähetetty maailmaan. Mikäli tämä aloite etenee, mistä olen äärimmäisen innostunut missiologina, esitän, että sen valmistelussa huomioitaisiin nämä seuraavat asiat: Missiologia on teologinen tieteenala. Se ei ole harrastus, eikä toimintamuoto, eikä työmuoto. Sen asiantuntemusta on missiologeilla. Eksegetiikkaa meille papeille ei opeta esimerkiksi Pipliaseura, jonkun työntekijänsä kautta, vaan akateemiset eksegeettiset huippuosaajat. Toivon missiologian osalta samaa. Toinen toiveeni on, että pohdimme huolella missio Dei -ajattelun syventämistä kirkkomme elämässä, erityisesti seurakuntien paikallisessa elämässä. Missio Dei tarkoittaa, että Jumalalla on kirkko, jotta Jumalan valtakunta tulisi maan päälle. Kolmas toiveeni on, että muistamme, että missio on eri asia kuin kansainvälinen elämä kirkkona ja kansainväliset suhteet. Neljäs toiveeni on, että koska Suomessa ei ole alan professuuria, niin toivon, että asiassa konsultoidaan paljon kansainvälistä kenttää, esimerkiksi kirkkoamme hyvin tuntevaa ja Ruotsissa missiologian professorina toimivaa Mika Vähäkangasta ja voidaan tarkastella esimerkiksi International association of mission studies -missiologista tutkimusta. Yksi kiinnostava näkökulma olisi myös kirkkojen maailmanneuvoston varsin uudehkon lähetysasiakirjan, joka on myös suomennettu ja sitä on meillä käsitelty, sen luterilaisten sovellusten innokasta pohtimista seurakunnissa tässä yhteiskunnassa ja tässä yhteiskunnallisessa tilanteessa. Olin vähän aistivinani semmoista, että jotkut kokivat, että Helsingin yliopistoon perustettu kaupunkiteologian oppikokonaisuus ikään kuin jotenkin vähentäisi mission läsnäoloa ja mie ite näen niin, että se on yksi tämän henkisen missiologisen ymmärryksen mukaan yksi aika hyvä sovellus siitä, mitä missio tänään on Suomessa ja maailmassa. Eli missiologian holistisen ymmärtämisen tulisi mielestäni johtaa siihen, että kirkon tulevat työntekijät ja palvelijat osaisi nähdä erillisinä ja toisiinsa kietoutuvina asioina globaalin vastuumme ja globaalin kristillisen kirkon, etnisyyden ja kansainvälisyyden ja toisaalta lähetyksen, joka läpäisee kaiken. Lähetys ei siis ole se lähetystyöksi nimetty kansainvälinen elämämme vaan lähetys on sitä, että me lähdemme, toiset Lapualle ja toiset Laosiin.



Paluu