Puheenvuoro



Keskitalo Jukka, edustaja

Otsikko:
Kirkkohallituksen ja hiippakuntien toimintakertomukset vuodelta 2007 sekä Kirkon keskusrahaston tilinpäätös ja vastuuvapauden myöntäminen (Toimintakertomus 1/2008)

Täysistunto:
Keskiviikkona 7 päivänä toukokuuta 2008 klo 9.00

Teksti:
Arvoisa puheenjohtaja, hyvät kirkolliskokousedustajat. Nyt käsittelyssä olevassa kirkkohallituksen ja hiippakuntien toimintakertomuksessa on muutamia sisällöllisiä teemoja, jotka toistuvat toimintakertomuskirjan eri osissa hyvin usein. Yksi tällaisista usein esiintyvistä teemoista on seurakuntien rakennemuutos, johon kansliapäällikkö Junttila jo avauspuheessaan kiinnitti huomiota. Jo toimintakertomuksen johdannossa viitataan seurakuntarakennetyöryhmän mietinnön "Muuttuvien yhteisöjen kirkko" valmistumiseen viime vuoden aikana. Teema on esillä toimintakertomuksessa useiden kirkkohallituksen yksiköiden ja lähes kaikkien hiippakuntien kertomuksissa. Tämä vain kuvaa sitä, kuinka laajasta ja syvälle käyvästä asiasta seurakuntien rakennemuutoksessa on kysymys. Ensinnäkin totean tuntuvan hyvältä, että sekä kirkon keskushallinnon että hiippakuntien resurssit ja koneistot on valjastettu tukemaan seurakuntia näissä prosesseissa, kuten tämä toimintakertomus osoittaa. Pienenä positiivisena esimerkkinä on Rakenneuudistajan opas, joka on käsittääkseni hyvin nopeasti valmisteltu ja saatu meidän pöydillemme jo tänne jaettavaksi.

Haluaisin nostaa esille yhden näkökulman seurakuntien rakenneuudistuskeskusteluun liittyen. Näkökulma on tämä: Jotta kirkkomme voisi pysyä elinvoimaisena, seurakuntatason rakenteiden tulee olla sopivasti joustavia ja mahdollistaa myös paikallisista olosuhteista nousevia erilaisia ratkaisuja. Tämän asian esille tuominen on mielestäni Muuttuvien yhteisöjen kirkko -mietinnön yksi parhaita anteja. On joskus sanottu, että koska Suomi on pieni maa, tänne ei helposti mahdu yhdestä asiasta monta totuutta samanaikaisesti. Näin on joskus saattanut olla myös seurakuntarakennekeskustelussa. Milloin on vannottu pienuuden, milloin taas suuruuden ekonomian nimiin. Toisinaan on korostettu seurakuntayhtymien toimivuutta, toisinaan taas on vastustettu niitä ja tuotu esille seurakuntien yhdistymisten etuja. Näkemykseni on, että tässä asiassa ei ole olemassa vain yhtä totuutta. Toimintaympäristö ja paikalliset olosuhteet ovat maan eri osissa, ja toisaalta myöskin kaupungeissa ja maaseudulla niin erilaisia, että jo se edellyttää tiettyä joustavuutta rakenneratkaisuissa. Yhdestä ajattelumallista käsin ei voida järjestää seurakuntakenttää Hangosta Utsjoelle ja suurimmista kaupungeista maaseudulle asti. Siihen, millainen ratkaisu on kullakin paikkakunnalla tai seudulla paras, vaikuttavat useat tekijät: esimerkiksi väestörakenne, yhdyskuntarakenne, liikenneyhteydet, ihmisten luontaiset asiointisuunnat, muuttoliike. Aliarvioida ei voi, eikä tule myöskään yhteisöhistorian merkitystä. Toisin sanoen millaisesta historiasta käsin tullaan nykyiseen tilanteeseen ja ollaan kulkemassa kohti tulevaisuutta, on aika tärkeä asia käytännössä, kun näitä muutosprosesseja viedään eteenpäin.

Haluaisin siis korostaa paikallisten olosuhteiden analyysin ja visioinnin merkitystä sekä ratkaisujen rakentamista näistä lähtökohdista käsin. Tämä johtaa väistämättä tilanteeseen, jossa meillä on saman kirkon sisällä hyvinkin erilaisia seurakuntarakenneratkaisuja. Tämä on varmasti hallinnollisessa mielessä aika haasteellista kirkon kannalta, mutta en kuitenkaan näkisi tätä erityisen suurena riskinä; siis tietynasteista erilaistumista seurakuntakentässä. Uskon, että kun tämä nyt käynnissä oleva rakenneprosessin muutosvaihe hiukan tasaantuu, meillä on ainakin seuraavanlaisia rakennevaihtoehtoja. On olemassa yhden kirkonkylän ja kirkon ympärille rakentuvia perusseurakuntia. Eivät ne tästä kirkosta mihinkään häviä. On olemassa seurakuntayhtymiä, ja näissä molemmissa edellä mainituissa vaihtoehdoissa varmasti kappeliseurakuntia. Lisäksi on myöskin sopimuspohjaista yhteistyötä. Ehkä uutena, rohkenisinko sanoa jopa kolmantena perusmallina perusseurakunnan ja yhtymämallin rinnalle saattaa olla nousemassa syvää aluetyötä tekevän suuremman seurakunnan malli, alueseurakuntamalli, niin kuin sitä myöskin on jo ryhdytty kutsumaan. Uskon, että nämä kaikki mallit ovat tulevaisuuden malleja. Vaikka olen itse ollut viimeisen vuoden aikana rakentamassa Jyväskylään suurta alueseurakunnista koostuvaa seurakuntaa, en kuitenkaan rohkene ajatella, että se olisi malli, jota voisi suositella kovin moneen paikkaan. Korostan siis paikallisen analyysin ja paikallisen visioinnin merkitystä. Tosin luulen, että alueseurakuntamallilla saattaa olla käytettävyyttä esimerkiksi usealla kaupunkiseudulla. Perusseurakuntamalli on ja säilyttää toimivuutensa, seurakuntayhtymä samoin. Jossakin taustalla myöskin häämöttelee keskustelu henkilöseurakunnasta. Näkemykseni on, että parokiaalinen periaate on se, jonka varaan tämä uudistusprosessi tulee rakentaa. Ei ole kuitenkaan ehkä viisasta täysin sulkea korviaan niiltä signaaleilta, joita alkava henkilöseurakuntakeskustelu on tuonut mukanaan. Tässä vaiheessa näkisin haasteena sen pohtimisen, miten erilaisia yhteisöllisyyden muotoja voitaisiin integroida osaksi parokiaalisesti rakennettuja seurakuntia.

Perusteesini siis on, että elinvoimaisessa kirkossa on joustavat ja riittävän monipuolisia sovellutuksia sallivat seurakuntatason rakenteet. Kaikkialla siellä, missä kirkko maailmanlaajuisesti kasvaa, on nähtävissä kaksi piirrettä. Ensinnäkin kirkon jäsenten ja maallikoiden vahva panos, vastuunotto omasta seurakunnastaan, ja toiseksi joustavat seurakuntarakenteet. Tämä pätee esimerkiksi Amerikan luterilaiseen kirkkoon tai meistä ehkä ensi kuulemalta niinkin kaukaiseen kasvavaan kirkkoon kuin Etiopian Mekane Yesus -kirkkoon. Tai vaikkapa Kiinan kirkkoon. Kannattaa siis hakea referenssejä myöskin omien rajojemme ulkopuolelta.

Miten tästä sitten edetään? Tuntui erityisen hyvältä, kun kansliapäällikkö Junttila totesi, että kirkkomme on näissä kysymyksissä tottunut luottamaan paikalliseen osaamiseen. Sitä varmasti on, ja siihen voidaan luottaa jatkossakin. Uskon kuitenkin, että ohjausta sekä myös kirkkolain ja kirkkojärjestyksen muutoksia tarvitaan. Kansliapäällikkö totesikin, että ohjausta ja koordinointia hoitaa kirkkohallituksessa erityinen ohjausryhmä ja myöskin hiippakunnilla on tässä oma tärkeä roolinsa. Kuitenkin myös kirkkolain ja kirkkojärjestyksen muutostarpeita on olemassa tämän prosessin tiimoilta ja sen seurauksena. Jakaisin ne karkeasti kahteen ryhmään. On isoja periaatteellisia kysymyksiä, kuten kysymys, joka liittyy seurakunnan käsitteen uudelleen ajatteluun. Luulen, että kun nämä muutosprosessit hiukan rauhoittuvat, on tarpeen pohtia uudelleen, mitä me sisällytämme seurakunnan käsitteeseen. Ehkä näiden johtopäätösten aika ei ole vielä, koska analyysin tekeminen vaatii ehkä hiukan ajallista etäisyyttä näihin nyt tapahtuviin muutoksiin. Mutta sitten on olemassa käytännöllisluonteisia lainsäädäntötarpeita, joihin ei sisälly suuria periaatteellisia momentteja. Otan esimerkin. Yksittäisseurakunnassa kirkkovaltuuston maksimikoko on 39 jäsentä. Tuo säädös on kirjoitettu aikana, jolloin ajateltiin, että suurin mahdollinen seurakunta on 50 000 jäsenen kokoinen. Nyt on kuitenkin olemassa jo tuplasti sen kokoisia, ja Salon sekä kenties muidenkin kaupunkiseutujen ratkaisut saattavat tuottaa lisääkin tämänkaltaisia yli 50.000 jäsenen seurakuntia. Selkeä demokratiavaje on vaarassa syntyä näihin suuriin seurakuntiin, jos 100.000 jäsenen seurakunnassa voidaan muodostaa vain 39 jäsenen kirkkovaltuusto. Tiedän, että tämä kysymys voidaan ottaa esille kirkkolain kodifioinnin yhteydessä, mutta esitän harkittavaksi, onko näin selvä, ilman periaatteellisia jännitteitä oleva kysymys mahdollista tuoda myös erilliskysymyksenä kirkolliskokoukseen, jotta mahdollisesti jo vuoden 2010 seurakuntavaaleissa meillä olisi toimivampi järjestelmä myöskin tältä osalta.

Arvoisa puheenjohtaja, toivon että kirkkohallituksen ohjausryhmä seuraa valppaasti tilannetta, antaa tarvittavia impulsseja ja ohjausta sekä hiippakunnille että paikallistasolle. Lisäksi toivon, että kirkkohallitus ryhtyisi ilman tarpeetonta viivytystä säädösvalmisteluun niiden kysymysten osalta, joihin ei sisälly suuria periaatelatauksia. Toivon myös, että yleisvaliokunta kiinnittää mietinnössään huomiota näihin esille nostamiini kysymyksiin.


Paluu