Puheenvuoro



Nyström Sirkku, edustaja

Otsikko:
Kirkkolain, kirkkojärjestyksen sekä kirkon vaalijärjestyksen virkamiesoikeudellisten säännösten muuttaminen (Kirkkohallituksen esitys 2/2006)

Täysistunto:
Maanantaina 7 päivänä toukokuuta 2007 klo 13.00

Teksti:
Arvoisa puheenjohtaja, hyvät edustajat. Minä en aio puuttua siihen, mitä edustaja Westerlund käsitteli eli onko näin laaja lainsäädäntömuutos tarpeellinen. Onko se sitä nyt, onko se sitä tulevaisuudessa? Sen sijaan minä aion ehdottaa, että tämä keskustelu, jossa minusta on aika lailla varjonyrkkeilynomaisia piirteitä, suunnattaisiin aivan uudella tavalla. Vuosi sitten minä kävin tältä samaiselta paikalta pitämässä hyvin tunteenomaisen puheenvuoron siitä, että minä olen kuunnellut liian kauan liian samanlaisia argumentteja naispappeuskeskustelussa. Minä olen kyllästynyt, minä olen väsynyt, veljet, keksikää jotain uutta. Mutta ei ole keksitty. Ja niinpä ehdotankin, että nyt saattaisi olla ns. arkipsykologialle ihan oikeasti paikka. Tämä varjonyrkkeilynomaisuus on saanut minut miettimään jo kauan sitä, mistä tässä kaikessa oikein on kysymys. En esitä mitään ratkaisevaa, ei minulla ole mitään sellaista chlouta, avainta kaikkeen. Mutta pyydän, että miettisitte tätä asiaa, koska kovin monet puheenvuorot, nimenomaan niiden puheenvuorot, jotka kokevat, että tämä naispappeuskeskustelu on sellainen, jossa heitä sorretaan, niin nämä puheenvuorot ovat täynnä tunnetta. Vaikka asia itsessään verhotaan Raamattuun, historiaan ja kaikenlaisiin faktoihin, mutta verbivalinnat, adjektiivivalinnat, joskus jo silkka intensiteetti kertoo, että kyllä tässä on kysymys aivan muusta kuin faktoista. Ja luulen, että jos olisimme sillä tavalla rehellisiä, että myöntäisimme alla olevan asioita, jotka eivät ole kovin kauniita, eivät miellyttäviä, eivät ehkä itse kullekaan kunniaksi, niin silloin voitaisiin päästä eteenpäin. Otettaisiin tämä kätketty esiin ja mietittäisiin mitä se kätketty oikein on. Ja nyt puhun vaan omalla vaistollani, omalla kokemuksellani ja sillä historialla, mikä minulle on elämässä kertynyt. Minun tuntumani mukaan ilmassa on paljon ahdistusta, pelkoa ja vihaa, jopa naisvihaakin, mutta vihaa ja pettymystä ja ennen kaikkea katkeruutta. Ja kun kyseessä ovat hyvät puhujat niin kuin tämä sali on heitä täynnä, niin tuloshan on loistavaa, mutta emme me eteenpäin pääse. Väittäisin hieman kärjistäen, että monen miehen sielussa soi, että minun rinnallani ei saa alttarilla seistä naista. Se vie minulta arvovaltaa, itsetuntoa, minun voimaani, minun valtaani. Mitä jos joku kerrankin myöntäisi, että minun itsetuntoni ei kestä, että siinä on nainen. Ei siinä ole mitään väärää, että sen myöntää. Minulla on monia asioita itselläni, joita minä en siedä enkä kestä, mutta minun on ollut pakko myöntää elämässä aika monta kertaa, että siitä se juuri kiikastaa. Ja luulen, että me voisimme päästä eteenpäin, jos rupeaisimme puhumaan siitä, mikä siellä alla oikein ottaa kiinni. Silloin meidän ei tarvitsisi vetää Raamattua joka paikkaan ja käyttää Raamattua tietyllä tavalla väärin, ei ainakaan tunteiden peittona. Jo silloin kaukaisella 70-luvulla, kun tätä asiaa pohdittiin naisissa oikein porukalla, minä lupasin, siis jo ennen kuin tämä lakimuutos oli tullut, että sydämeni pohjasta rutistan sellaista veljeä, joka myöntää, että hänen omanarvontuntonsa ja itseluottamuksensa ei kestä naista rinnallaan. Mutta ei ole tarvinnut rutistaa, en ole tavannut vielä.


Paluu