Puheenvuoro



Repo Matti, piispa

Otsikko:
Kirkon keskusrahaston talousarvio vuodelle 2017 ja toiminta- ja taloussuunnitelma vuosille 2017-2019 (Kirkkohallituksen esitys 5/2016)

Täysistunto:
tiistaina 8 päivänä marraskuuta 2016 klo 10.30

Teksti:
Arvoisa arkkipiispa, hyvät kokousedustajat. Kuten jo kuultiin, kirkon keskusrahaston talousarvion sivulla 23 käsitellään kansainvälisen työn hiippakuntasihteereitä. Tunnetusti kirkon seitsemän lähetysjärjestön ja Kirkon Ulkomaanavun kanssa solmitun perussopimuksen mukaan järjestöt sitoutuvat maksamaan hiippakuntasihteerien palkkauskulut. Järjestöjen maksut ovat erisuuruisia sen mukaisesti suhteutettuna, miten paljon niille on osoitettu seurakuntien talousarviomäärärahoja. Suomen Lähetysseura on suurin rahoittaja. Sen osuus on noin 250 000 euroa. Asia kiinnostaa minua Lähetysseuran hallituksen puheenjohtajana.
Vuosi sitten kirkolliskokous päätti osoittaa nyt päättyvälle vuodelle lisärahoitusta siten, että järjestöjen osuus puolittui. Näin haluttiin kompensoida leikkauksia, joita maan hallituksen päätösten mukaisesti tehtiin ulkoministeriön osoittamaan kirkon järjestöjen kehitysyhteistyöhön. Leikkaukset aiheuttivat siitä huolimatta huomattavia työn heikennyksiä, irtisanomisia sekä hankkeiden lopettamista ennen aikojaan.
Vuosi sitten kirkolliskokous pyysi kirkkohallitusta selvittämään, olisiko vuoden 2017 alusta mahdollista sisällyttää hiippakuntasihteerien palkkauskulut kokonaan keskusrahaston maksettaviksi. Tästä kirkkoneuvos Leena Rantanen jo raportin antoi. Sehän on alun alkaen ollut tähtäyspisteenä kirkon lähetysstrategiaa laadittaessakin, joskaan siihen ei ole vielä päästy. Näyttää päinvastoin siltä, että nyt ehdotettava malli kenties jää pysyväksi. Vuosi sitten syntyi kuitenkin odotus, että kirkolliskokouksen ilmaisema tahtotila viittaa siirtymiseen aiottuun järjestelmään. Olihan maksu jo puolitettu.
Nyt käsillä olevaan talousarvioon kuitenkin sisältyy palaaminen aiempaan käytäntöön, eli järjestöjen on ensi vuonna maksettava jälleen täysimääräisesti hiippakuntasihteerien palkkaus. Näkyvissä ei myöskään ole, että palkkaus siirrettäisiin kokonaan kirkon keskusrahastolle. Sen sijasta ehdotetaan, että vuoden 2018 kesäkuussa siirryttäisiin malliin, joka vastaisi tätä kuluvaa vuotta, sillä tavoin että järjestöt ja kirkko maksaisivat palkat puoliksi. Tämä tuottaa järjestöille ensi vuoden budjettiin uusia leikkauksia, koska kirkkohallitus ilmoitti tahdostaan vasta syksyllä, kun taas järjestöjen on pitänyt hyväksyttää budjettinsa jo vuosikokouksissaan kesällä. Suomen Lähetysseuran osalta tämä merkitsee uusia työn supistuksia.
Lähetysstrategian luomaa sopimusjärjestelmää voidaan kiittää siitä, että se pyrkii kokoamaan kirkon lähetystä, näkemään sen voimakkaammin kirkon omana, sen olemukseen kuuluvana ja seurakuntien vastuulle kuuluvana asiana, eikä asialle erikseen syttyneiden vapaaehtoisten järjestötoimintana. Sopimus pyrkii myös sitouttamaan järjestöjä kirkon yhteisiin käytäntöihin ja sen ekumeenisiin sopimuksiin. Kääntöpuolena kuitenkin on, että järjestöt joutuvat maksamaan keskusrahastolle suuren summan niistä lähetysvaroista, joita ne kokoavat seurakunnilta ja vapaaehtoisilta lahjoittajilta. Siihen ei voida käyttää valtiolta saatavaa kehitysyhteistyörahoitusta, vaan nimenomaan seurakunnilta lähetystyöhön koottavia varoja.
Ei voida pitää johdonmukaisena, että kirkon keskusrahasto maksaa muut hiippakuntasihteerit mutta ei kansainvälisen työn sihteereitä. Ei ole myöskään luontevaa, että seurakuntalaisia houkutellaan tukemaan lähetystyötä, mutta heidän lahjoituksistaan suuri osa kanavoidaankin muihin, hiippakunnissa sinänsä tarpeellisiin tehtäviin. Järjestöjä sitova sopimus vaikuttaa, että niiden tulee käytännössä maksaa kirkolle siitä, että ne saavat tehdä lähetystyötä, Suomen Lähetysseura siis neljännesmiljoonan. Ja samaan aikaan seurakuntia lähestyvät useat lähetys- ja kehitysyhteistyötä tekevät järjestöt, jotka kaipaavat tukea mutta jotka eivät kuitenkaan ole sopimuksen piirissä eikä niillä myöskään ole velvoitteita pysyä kirkon tunnustuksessa, noudattaa kirkon järjestystä ja sen ekumeenisia sopimuksia eikä myöskään osallistua hiippakuntasihteerien palkkauskuluihin. Ei voida pitää sopimuksen kannalta mielekkäänä, että tällaisille järjestöille osoitettaisiin talousarviomäärärahoja tai seurakuntien kolehtivaroja, kirkolliskokouksen päätöksellä osoitettavista keskusrahaston varoista puhumattakaan. Mikäli näin on mahdollista tehdä, on sopimusjärjestelmässä jotain muutakin vikaa kuin se, että järjestöjen tulee maksaa kirkon hiippakuntien työntekijöiden palkkoja.



Paluu