Puheenvuoro



Eskola Seikko, edustaja

Otsikko:
Yleisvaliokunnan mietintö 5/2006 edustaja-aloitteesta 3/2006, joka koskee piispanvaalin siirtämistä hiippakuntavaltuustojen tehtäväksi

Täysistunto:
Keskiviikkona 8 päivänä marraskuuta 2006 klo 9.00

Teksti:
Arvoisa puheenjohtaja, hyvät edustajat. Valiokunta siis esittää aloitetta raukeamaan. Mutta kun sitä mietintöä lukee, ei voi olla toteamatta, että valiokunta ei lausunnossaan juuri lainkaan käsittele niitä yksilöityjä syitä, millä piispanvaalin uudistamista aloitteessa perustellaan. Siis nämä syyt olivat: Ensiksikin on edelleen säilytettävä se kirkon perinne, että piispaksi kutsutaan, että siihen virkaan ei aktiivisesti pyritä. Nykyinen järjestelmä johtaa kuitenkin siihen, että ehdokkaat joutuvat vaalitaisteluun. Toiseksi, nykyinen järjestelmä ei käytännössä tee mahdolliseksi ehdokkaiden avointa ja luottamuksellista vertailua. Kolmanneksi nykyjärjestelmässä saattaa toiselle kierrokselle pääsy olla varsin sattumanvaraista. Neljänneksi, valitsijain valinta valtuustoissa ja neuvostoissa on niiden jäsenille hankalaa, koska media on jo tuonut kandidaatit esiin. Valitsija kenties tietää ehdokkaansa, mutta joutuu valitsemaan edustajakseen toisella kannalla olevan. Ja viidenneksi, nykyjärjestelmässä on vaikea saada valituksi ehdokasta hiippakunnan ulkopuolelta, koska on hyvin vaikea tehdä hänet tunnetuksi hajallaan olevalle valitsijajoukolle.

On todella merkillistä, että valiokunta ei mietinnössään lainkaan käsittele näitä aloitteen perusteluja. Odottaisi, että valiokunta olisi syventynyt niihin osoittaen ne virheellisiksi ja paikkansa pitämättömiksi. Sehän nimenomaan on valiokunnan velvollisuus. Tässä on sentään kysymys kirkon keskeisestä virasta ja olennaisista ongelmista sen täyttämisessä. Valiokunta perustelee kantaansa pitkäaikaisella perinteellä. Mutta mietintö ei lainkaan esittele tätä perinnettä. Aloitteesta päinvastoin selkeästi ilmenee, että kirkkomme nykyinen vaalitapa ei edusta mitään perinnettä, koska sen olennainen elementti, jossa maallikot ovat tasavahvoja pappien kanssa, otettiin käyttöön vasta 90-luvun jälkipuoliskolla. Vielä 1994 kirkkolaissa maallikkojen osuus oli 25-30 %. Tasavahvan edustuksen maallikot saivat piispanvaalissa vasta, kun 1996 astui voimaan laki tuomiokapitulien siirtämisestä valtiolta kirkolle. Mutta silloin tasavallan presidentti vielä nimitti valitsijain asettamasta kolmesta ehdokkaasta yhden, eikä valitsijain enemmistön edes tarvinnut olla hänen takanaan, niin kuin ei usein ollutkaan. Kaksi kierrosta otettiin käyttöön vasta 1999, kun nimitys siirtyi kirkolle. Välillä oli vielä kokeiltu koevaalia ja koettu se epäonnistuneeksi. Perinteestä on siis tässä turha puhua. Olin itse mukana kaikissa niissä kirkolliskokouksen istunnoissa, joissa tämä nykyinen, - ja siis aikaisemmasta olennaisesti poikkeava, - vaalitapa muotoiltiin ja päätettiin. Vaikka ikää itselleni onkin jo melkoisesti kertynyt, en sentään pidä itseäni sellaisena metusalemina, että olisin ollut luomassa sellaista, joka on kirkon luovuttamatonta perinnettä. Täällä on monia muitakin, jotka ovat olleet nykyjärjestelmästä päättämässä. Täällä nyt istuvista piispoista Vikström, Huovinen ja Huotari valittiin aivan toisenlaisella menetelmällä kuin mikä nykyisin on voimassa. Sekin kertoo, miten vähän perinnettä nykyisessä vaalimenettelyssä on. Miten ihmeessä valiokunta ei ole sellaista huomannut? Perinnettä nykyvaalitavassa on vain se, että kaikilla papeilla on äänioikeus, mutta senkin merkitys on uudessa järjestelmässä aikaisempaa oleellisesti pienempi, koska maallikot ovat saaneet tasavertaisen aseman. Aivan naiivi on mietinnön huomautus korkeasta äänestysprosentista vaalissa. Sehän on maallikkojen osalta tästä vaalitavasta johtuva itsestäänselvyys. Kyllä se prosentti aloitteessa ehdotetussa menetelmässäkin saavutettaisiin.

Siinä valiokunta on kyllä oikeassa, että vaalin uskominen laajennetulle hiippakuntavaltuustolle siirtäisi päätösvaltaa harvemmille, mutta on kokonaan toinen asia, merkitseekö se vähäisempää edustuksellisuutta, koska hiippakuntavaltuusto on juuri valittu edustamaan hiippakuntaa ja kehittämään sen työtä. Valiokunta on myös oikeassa siinä yleistoteamuksessaan, että hyvää hallintoa ei ole syytä muuttaa lyhyen kokemuksen pohjalla. Mutta tässä asiassa ei tällä toteamuksella ole merkitystä. Meillä on jo niin paljon kokemusta tämän järjestelmän mukanaan tuomista ongelmista, että vaalimenetelmän kehittäminen on syytä ottaa ohjelmaan. Valiokunta toteaa, että piispan- ja kirkkoherranvaalin tiedotusta varten kirkkohallitus on asettanut työryhmän. Täytyy vain todeta, että piispanvaalin osalta tyydyttävän tiedottamisen osalta tehtävä on nykyjärjestelmässä työryhmälle ylivoimainen, jos todella halutaan esitellä ehdokkaat valitsijoille riittävän hyvin. Mietintönsä lopussa valiokunta toteaa "että nykyisen kaltainen laaja valitsijajoukko ilmentää piispan itsenäistä asemaa hiippakuntansa johdossa". Tämä on pelkkää fraseologiaa, jolla ei ole tekemistä ehdotetun vaalijärjestelmän kanssa. Kyllä sekin ilmentäisi piispan itsenäistä asemaa.

Mietinnön suurin heikkous on siinä, että siellä ei ole mitään kosketusta piispanvaalin reaaliseen ja raadolliseen käytännön todellisuuteen. Valiokunta liikkuu pelkkien periaatteiden maailmassa, sen jalat ovat kokonaan irti maan kamarasta. Sitä osoittaa sekin, että mietinnössä ei lainkaan puututa ehdokkaiden tukiryhmiin ja niiden rooliin, vaikka ne ovat oleellinen ja välttämätön tekijä nykyisessä piispanvaalissa. Tosiasiassahan erilaiset tukiryhmät asettavat ehdokkaat keskenään aivan eriarvoiseen asemaan. Kaiken kaikkiaan täytyy todeta, että yleisvaliokunnan mietintö on puhdas mutu-mietintö vailla minkäänlaista asiaan syventymistä. On oikeastaan täysistunnolle loukkaavaa, että sille annetaan näin tärkeästä kirkon järjestysmuodon asiasta näin kevyt mietintö. Tämä mietintö on syytä palauttaa valiokunnalle uutta mietintöä varten, jolloin asiaa pohdiskellaan perusteellisemmin. Hahmottelen sitä myöhemmin. Valiokunta on ummistanut silmänsä kentän ja vaalitapahtuman karulta todellisuudelta. Ajatus valinnan siirtämisestä valtuustolle ei ole niin radikaali ja vasta nyt esillä ollut asia, kuin helposti luullaan. Totean, että jo arkkipiispa Martti Simojoki, jota voitaneen pitää 1900-luvun arkkipiispoistamme merkittävimpänä, oli jo aikanaan kirkkolakikomiteassa kaavaillut mahdollisuutta, että hiippakuntakokous asettaisi piispat vaalisijoille. Tasavallan presidenttihän silloin nimitti piispat. Täydennetty hiippakuntavaltuusto olisi vielä paljon sopivampi nimittäjä kuin entinen hiippakuntaneuvosto. Tuomiokapitulikomitea esitti mietinnössään 1994, että "piispanviran luonteeseen on kuulunut, ettei piispaksi pyritä tai ilmoittauduta". Komitea jatkoi: "piispaa valittaessa ei ole pidetty sopivana ehdokkaan itsensä suosittamaa oman persoonansa tai ominaisuuksiensa esittelyä". Tuomiokapitulikomitea totesi, että ehdokasasetteluun, jota se esitti, sisältyi vaara, että ehdokkaat joutuvat esittelemään itseään tiedotusvälineissä. Se pelkäsi, että silloin "piispalta edellytettävät uskon vakaumus ja hengellisen johtajan kyvyt saattaisivat jäädä sivuasioiksi".

Pidän kirkon ja piispan arvovallan kannalta välttämättömänä, että hiippakunta kutsuu piispan ja että piispaehdokas ei itse käy vaalitaistelua. Tämä todella edustaa kirkon perinnettä. Mutta kehitys on valitettavasti johtamassa siihen, mitä vuosikymmen sitten pelättiin, että juuri henkilökohtaiseen vaalitaisteluun nykyjärjestelmä on viemässä. Ja se kehitys tulee voimistumaan ellei järjestelmää muuteta. Se nähtiin äsken Porvoon vaalissa. Pidän ilmeisenä, että tilanteen dynamiikka vie vielä paljon pidemmälle. Vuoden 1982 presidentinvaalien edellä valtioneuvos Johannes Virolainen valittiin Keskustapuolueen puoluekokouksessa kovan väännön jälkeen puolueen ehdokkaaksi. Kun Virolaiselta sitten toimittajat kysyivät, miten hän nyt aikoo toimia, oli vastaus: "Pyrin presidentiksi niin pirusti". Se toki sopii presidentinvaaleihin, mutta pelkään, olen varma, että nykyjärjestelmä johtaa siihen, että pian kuulemme jonkun piispaehdokkaan vastaavan "pyrin piispaksi niin pirusti" ja oikeassahan hän on. Ei piispaksi pian muuten tullakaan. Mutta siinä ollaan jo kaukana hiippakunnan kutsusta. Tällaiselta tieltä pitää kääntyä ajoissa, muuten siitä todella muodostuu perinne, josta ei enää uskalleta kääntyä, kun muun muassa media omien etujensa vuoksi asettuu sitä puolustamaan. Tarjoaahan nykyjärjestelmämme herkullista kirjoiteltavaa ja haastateltavaa.

Kaiken kaikkiaan meillä on edessämme kaksi mahdollisuutta: joko piispanvaali muodostuu ehdokkaiden julkiseksi vaalitaisteluksi, jossa käytetään poliittisen vaalitaistelun tyyppisiä keinoja ja johon asianomaiset itse aktiivisesti osallistuvat. Silloin ei voida enää puhua kirkon ja hiippakunnan kutsusta muussa mielessä kuin siinä, että tuomiokapituli antaa valitulle valtakirjan. Tai sitten piispan valinta uskotaan pienehkölle suljetulle ryhmälle, joka hankkii ehdokkaita ja sitten keskuudessaan punnitsee heidän ominaisuuksiaan, mahdollisesti asiantuntijoita käyttäen, ja sitten valitsee sopivimmaksi katsomansa. Sellaisessa järjestelmässä piispa todella kutsutaan. Siinä piispan virkaan ei aktiivisesti pyritä muutoin kuin osoittautumalla aikaisempien tehtävien hoidossa piispuuden edellytykset täyttäväksi. Tämän vallitsevan ryhmän tulee edustaa hiippakuntaa. Vain tällaisessa järjestelmässä voidaan enää nykymaailmassa puhua aidosta kirkon kutsusta. Aloitteessa tuollaiseksi hiippakuntaa edustavaksi ryhmäksi elimeksi on esitetty laajennettua hiippakuntaneuvostoa. Jos valiokunta olisi todella paneutunut työhönsä vakavasti, sen olisi tullut järjestää viime Turun piispan vaalien 420:lle maallikkovalitsijalle kysely siitä, katsoivatko he saaneensa riittävästi tietoa vaalia varten. Samoin olisi ollut paikallaan haastatella ehdokkaita heidän kokemuksistaan. Valiokunta on myös kokonaan sivuuttanut tukiryhmien luoman problematiikan. Se on nykyvaalien todellisuudessa kuitenkin todella merkittävä tekijä. Niiden unohtaminen on sama kuin valtiollisissa vaaleissa unohdettaisiin puolueorganisaatiot. Kun pörssiyhtiöt ja muutkin suuret yhtiöt valitsevat toimitusjohtajaansa, sitä edeltää konsulttien monipuolinen etukäteisvalmistelu ja sopivien hakijain etsintä ennen kuin asia tuodaan hallintoelimiin. Kandidaattien ominaisuudet, hyvät ja huonot puolet, käydään sitten perusteellisesti ja säälimättömästi läpi. Näin huolellisesti ei valitettavasti käy piispan vaaleissa. Kirkon ja hiippakunnan johtajat valitaan valitettavan satunnaisella menetelmällä. On jotenkin surullista, että rahasta ja omaisuudesta vastaavat valitaan huolellisemmin ja tehokkaammin kuin sieluista vastaavat.

Kotimaassa luonnehdittiin äskettäin unelmapiispaa. Kyllä se unelman luonne vastasi aika pitkälle minunkin unelmiani. Mutta valitettavasti nykyjärjestelmä ei anna valitsijalle mahdollisuutta vertailla ehdokkaita niin, että löytäisi heistä parhaiten unelmapiispaansa vastaavan. Äsken käytiin piispan vaali Porvoon hiippakunnassa. Siinäkin tuli esiin useita nykyvaalitavan ongelmia. Kuitenkin Porvoossa tilanne on nykyisen vaalitavan kannalta parempi kuin missään suomenkielisessä hiippakunnassa. Siellä näet on kaikille valitsijoille tuleva erinomaisesti toimitettu kirkollinen lehti Kyrkpressen. Siinä voidaan käydä ja siinä käytiin vilkasta keskustelua. Näin ei ole missään suomenkielisessä hiippakunnassa, niissä ei ole tällaista yhteistä tiedotusvälinettä. Koko maata varten toimitettu Kotimaa ei voi antaa niin paljon palstojaan yhdelle hiippakunnalle. Kaiken kaikkiaan tässä tilanteessa on erittäin huolestuttavia mahdollisuuksia. Järjestelmä saattaa karata käsistä. Mielestäni se on jo karkaamassa. Meillä on lähivuosina edessämme useita piispanvaaleja. Vaalitapaa tuskin ehditään muuttaa niitä varten. Koska vaalitavan muuttaminen on niin suuri asia, valmisteluun on syytä ryhtyä heti. Tämä asia on niin tärkeä, että esitän, että asia palautetaan valiokunnalle sen selvittämiseksi, mitä kutsu piispan virkaan merkitsee, miten se toteutuu nykyisessä ja miten se toteutuisi ehdotetussa järjestelmässä. Se edellyttää, että valiokunta pyytää perustevaliokunnalta lausunnon siitä, mitä virkaan kutsuminen merkitsee ja mitä se nykytilanteessa edellyttää. Arvoisa puheenjohtaja, esitän, että asia palautetaan valiokunnalle, jonka tulee pyytää perustevaliokunnalta lausunto siitä, mitä merkitsee kirkon kutsu piispanvirkaan.


Paluu