Puheenvuoro



Paarma Jukka, arkkipiispa

Otsikko:
Istuntokauden päätös

Täysistunto:
Perjantaina 6 päivänä marraskuuta 2009 klo 11.15

Teksti:
Arkkipiispa Paarma Jukka: Hyvät kirkolliskokousedustajat. Äräde kyrkomötesmedlemmar. Tämän syksyn ja tämän vuoden kirkolliskokousistunnot ovat nyt päättymässä. Olemme tämän nelivuotiskauden puolivälissä. Tälle istuntokaudelle kuuluneet asiat on käsitelty; osassa on saatu aikaan päätöksiä ja osa on jäänyt edelleen valmisteltavaksi joko valiokuntaan tai kirkkohallitukseen. Kokouksen ja kauden saldoa pystymme arvioimaan vasta myöhemmin. Joka tapauksessa nyt voidaan todeta, että kirkollamme on ollut ja tulee olemaan suuria ja vaikeita ratkaisuja edessään. Uusia sellaisia on valmisteilla, uusia isoja asioita kirkolliskokoukseen sekä kirkkohallituksessa että piispainkokouksessa.

Kirkkovuosi alkaa kääntyä lopuilleen. Tänä aikana kirkossa meitä kehotetaan valvomaan ja tarkkailemaan aikain merkkejä. Se ei liene kehotus vain meille yksittäisinä kristittyinä vaan myös kirkolliskokouksena. Mitä näemme? Voi olla, kuten meitä eilisaamun messussa muistutettiin, että kannattaa kysellä katselemmeko me aikain merkkejä oikeasta vai väärästä suunnasta. Katselemmeko me liikaa toinen toisiamme, ja näemme katastrofin tai hyvin menemisen merkkejä siinä, mitä näemme kirkkomme sisällä tai toinen toisissamme? Missä näemme hälyttävimmät merkit? Pitäisikö kuitenkin katsoa aikain merkkejä laajemmasta perspektiivistä?

Tämänkin viikon aikana olemme saaneet taas uuden muistutuksen. Tarkoitan sitä asiaa, johon täällä jo tänään on viitattu eli Euroopan ihmisoikeustuomioistuimen ratkaisua Italian valtion koulujen krusifikseista. Yksi sen tapahtuman ja prosessin antamista muistutuksista on se, millaisessa maailmassa kirkko Euroopassa ja muuallakin tänään elää. Kristillisten kirkkojen asema ja toiminta, kristinuskon läsnäolo yhteiskunnassa, myöskään sen sanoma ja siitä todistaminen ei ole enää kaikkialla itsestäänselvyys tai sallittua. Vielä suurempana uhkana kuin toisten uskontojen invaasion lähelle meitä näen vanhan kristikunnan sekularisoitumisen, etääntymisen ei vain kirkosta vaan kristillisestä elämänkäsityksestä ja sen mukaisista arvoista. Tällaisen muutoksen keskellä kirkkomme ja muutkin kirkot elävät. Onko kirkko kyllin vahva kestämään tämän muutoksen? Vieläkö sen todistusta kuullaan? Vanhassa kirkkorukouksessa olemme tottuneet pyytämään "Anna Herra todistuksen sinusta olla aito ja vakuuttava". Aito ja vakuuttava - sitä tarvitaan tämän ajan keskellä, mutta onko se sitä? Aito se voi olla, kun tunnustamme toisissamme saman tien kulkijat ja tunnustamme sen, että saman tien kulkijat voivat ajatella monista asioista eri tavoin silloin, kun ei ole kysymys uskosta Kristukseen ja sen omaksumisesta ja siitä todistamisesta. Saman tien kulkijat ajattelevat eri tavoin ja silti kuitenkin tunnustavat, kunnioittavat - tai jos ovat oikein raamatullisia - rakastavat toinen toisiaan. Ainakin se on selvää, että todistus ei tänä aikana voi olla vakuuttava, jos se ei ole yhteinen. Siksi meidän ponnistelumme ekumenian kentällä ovat tärkeitä. Siksi meidän ponnistelumme oman yhteytemme kehittämisessä, vahvistamisessa, on enemmän kuin tärkeätä. Jos meidän todistuksemme ei ole yhteinen tämän muuttuvan maailman keskellä tai jos se on peräti eripurainen, ei se ole aidolta vaikuttava eikä vakuuttava. Kun tässä eri tavoin ajattelemisessa on kuitenkin vain harvoin kyse Kristus-uskosta vaan useimmiten kehällisemmistä asioista, voisimmeko omassa kirkossammekin oppia kunnioittamaan niitäkin, jotka ajattelevat toisin mutta tahtovat kulkea kanssamme yhteistä tietä? Tahdommeko kilvoitella niin, ettemme antaisi toisistamme sellaista kuvaa, jota ne toiset eivät tunnusta itse omakseen? Tahdommeko osoittaa tälle maailmalle, että erilaisuudessakin voi olla ykseyttä? Tahdommeko todistaa erilaisten ihmisten kesken vallitsevasta suvaitsevuudesta tai peräti rakkaudesta, vai todistammeko tuomion, arvostelun ja eripuran leimaa kantavasta kristillisestä kirkosta? Toisen kunnioittamisellakin mitataan meidän raamatullisuuttamme. Tähän asiaan on edustaja Kujala omassa puheenvuorossansa tänään viitannut, ja vaikka olin sen näkökulmista eri kannalla, niin huoli on meille hyvin yhteinen. Aikain merkit, joita nyt kutsutaan katselemaan ja tarkkailemaan, kutsuvat meidät kyselemään, onko todistuksemme tälle maailmalle aito ja vakuuttava. Se on kirkon keskeisiä kysymyksiä.

Hyvät edustajat, päättäessäni tämän vuoden kirkolliskokouksen tahdon esittää sydämelliset kiitokset yhteisestä työstä teille kaikille. Kiitän teitä, jotka olette eri tavoin kantaneet vastuuta tärkeissä tehtävissänne. Ajattelen silloin kirkolliskokouksen varapuheenjohtajia, valiokuntien puheenjohtajia ja sihteereitä, valiokunnissa ahkeroineita jäseniä ja lainoppineita asiantuntijoita. Kirkolliskokouksen sihteeri on vastannut siitä, että kokouksemme asiat ovat järjestyksessä, ja yhdessä hallintosihteerin kanssa hän huolehtii monista meidän asioistamme sekä ennen että jälkeen istuntokauden. Kaikki varmasti olemme valmiit antamaan kiitoksemme kansliallemme, tiedottajille ja Turun kristilliselle opistolle sen tarjoamista puitteista ja siitä palvelusta, jota olemme saaneet täällä kokea. Siitä tahdomme myöskin kohta ruokasalissa heille kiitoksemme osoittaa. Sydämellinen kiitos teille kaikille.

Jag ber alltså att framföra ett hjärtligt tack till er alla för detta årets gemensamma arbete här i kyrkomötet.


Paluu