Puheenvuoro



Kaskinen Anna-Mari, edustaja

Otsikko:
Kirkon ykseyttä moniäänisyyden keskellä vahvistavan työryhmän perustaminen (Edustaja-aloite 2/2011)

Täysistunto:
Tiistaina 3 päivänä toukokuuta 2011 klo 12.30

Teksti:
Arvoisa puheenjohtaja, hyvät edustajatoverit. Käsillä olevan aloitteen tarkoitus on todellakin olla rakentamassa ykseyttä moniäänisyyden keskellä kirkossamme. Koska aihe on herkkä ja altis väärinymmärryksille, haluan heti aluksi todeta, että aloite ei ole suunnattu ketään tahoa vastaan eikä myöskään epäluottamuslauseeksi minkään tahon suuntaan. Sen vilpitön tarkoitus on puhua sen puolesta, että eri tavoin ajattelevat kristityt kirkossamme voisivat yhdessä etsiä yhteistä tietä. Yhteyden rakentamiseksi on kirkossamme aivan viime vuosina tehty paljon ansiokasta työtä. Mainitsen kaksi esimerkkiä. Vuoden 2009 tammikuussa hyväksyttiin Suomen evankelis-luterilaisen kirkon ekumeeninen strategia vuoteen 2015. Strategia kantaa nimeä Meidän kirkko - ykseyttä etsivä yhteisö, ja se on tarkoitettu Suomen evankelis-luterilaisen kirkon, sen seurakuntien, hiippakuntien ja kirkollisten järjestöjen ekumeenisen toiminnan ja strategisen suunnittelun apuvälineeksi. Sana ekumenia voidaan kuulemma ymmärtää seitsemällä eri tavalla. Tässä strategiassa se ymmärretään laajasti sellaiseksi asenteeksi, joka korostaa ja toivoo kristittyjen yhteyttä. Kyseisessä strategiassa ekumenia siis tarkoittaa kirkkojen ja kristittyjen yhteyspyrkimyksiä eli sellaisia tekoja, toimia ja asenteita, jotka edistävät kristittyjen välistä yhteyttä kaikkialla maailmassa. Strategian mukaan kirkon ykseys ei ole vain yksi mahdollinen piirre uskossamme, vaan kuuluu keskeisesti uskomme sisältöön. Onhan yksi keskeisimmistä kohdista Uudessa Testamentissa liittyen kristittyjen yhteyspyrkimyksiin Jeesuksen rukous, että uskovat olisivat yhtä, "niin kuin minä, Isä, olen sinussa, ja sinä olet minussa." Strategiassa on ilmaistu muun muassa seuraavia tavoitteita: Pyrimme kristittyjen yhteyden toteutumiseen jumalanpalveluksessa ja yhteisessä ehtoollisessa. Rukoilemme kristittyjen ja koko kirkon yhteyden puolesta. Toimimme yhteistyössä kaikkien Suomessa toimivien kirkkojen ja kristillisten yhteisöjen kanssa. Vaikka ykseyden vaaliminen kirkossa on erityisesti piispojen tehtävä, rohkenemme tämänkin strategian hengessä ajatella, että yhteyden rakentaminen on meidän kaikkien kristittyjen yhteinen tehtävä, niin pappien kuin maallikoidenkin.

Kristillisen tunnustuksen ydinasiat on strategiassa ilmaistu kolmessa kohdassa: Usko yhteen Jumalaan, taivaan ja maan luojaan. Usko Jeesukseen Kristukseen, ihmiseksi tulleeseen Jumalan Poikaan, ihmiskunnan syntien sovittajaan ja hänen ylösnousemukseensa. Usko Pyhään Henkeen, uudistajaan ja pyhittäjään. Piispa Heikka totesi eilen saarnassaan, että keskeisissä kysymyksissä olemme kirkossamme hyvin pitkälti yhtä mieltä. Ekumeeninen strategia liittyy myös kirkon kokonaisstrategiaan, jonka mukaan keskinäinen huolenpito on yhteyden näkyvä merkki. Alkuaikojen kristityt tunnettiin siitä, että he välittivät toisistaan. Kuten eilen käsiteltävänä olleesta kirkkohallituksen ja hiippakuntien toimintakertomuksesta voimme lukea, tämä ekumeeninen strategia on saanut erittäin hyvää palautetta niin maamme sisällä kuin sen rajojen ulkopuolella. Vielä samana keväänä, vuonna 2009, valmistui niin sanottu tahdonilmaisu. Sen taustalla oli useita vuosia kestänyt epävirallisten keskustelujen sarja piispojen ja herätysliikejärjestöjen kesken. Keskustelut alkoivat vuonna 1999 neljäntoista järjestöjohtajan aloitteesta ja arkkipiispa Jukka Paarman kutsusta, ja vuosien varrella niihin osallistui useita piispoja ja järjestöjen edustajia. Tahdonilmaisussa on seitsemän kohtaa. Useat niistä käsittelevät niitä periaatteita, joilla herätysliikkeet toimivat silloin kun ne tekevät yhteistyötä paikallisseurakuntien kanssa. Viimeinen kohta kuuluu näin: "Vetoamme kaikkiin seurakuntalaisiin, että erilaisista näkemyksistä huolimatta pysymme ja toimimme yhdessä ja samassa kirkossa." Arkkipiispa Paarma piti yhteistä kannanilmaisua hyvänä perustana keskinäiselle kunnioitukselle, kuuntelemiselle, keskustelulle ja yhteistyölle. Hän korosti yhteydenpidon merkitystä kirkon yhtenäisyydelle. Tahdonilmaisu otettiin pääosin vastaan erittäin myönteisesti. Naisteologit ry:n silloinen puheenjohtaja, rovasti Pirkko Poisuo, kertoi pistäneensä herätysliikejohtajien ja piispojen kannanoton hyvänä uutisena merkille. Hän piti tahdonilmaisua myönteisenä, rakentavana ja kohtaamiseen kannustavana. Hänen mielestään se rohkaisee korrektiin keskusteluun ja käytökseen puolin ja toisin. "Vaikka ajattelemme kirkossa eri tavalla, jotenkin meidän pitää yhteistyötä jatkaa, siksi tahdonilmaisu on arvokas", Poisuo kommentoi. Herätysliikejärjestöjä edustanut Kansanlähetyksen johtaja Timo Rämä puolestaan totesi: "Kun liikkeet toimivat kirkon kanssa, noudatetaan seurakunnan eli isännän käytäntöjä. Järjestöt eivät voi asettaa ehtoja seurakunnille. Kyse on asenteista ja puolin ja toisin korrektista käyttäytymisestä. Kun pirstaloituminen uhkaa jatkua, me haluamme tällä porukalla yhdessä piispojen kanssa vakuuttaa, että erilaisista käsityksistä huolimatta haluamme jatkaa yhdessä ja samassa kirkossa." Näiden julkisten kannanottojen lisäksi on syytä muistaa myös se hiljainen yhteyden todeksi eläminen, jota seurakunnissa koetaan jumalanpalveluksessa, rukouksessa ja yhteisön elämän jakamisessa eri perinteitä edustavien kristittyjen kesken.

Miksi juuri nyt olisi tarvetta aloitteen esittämille toimenpiteille? Kysymys ei ole haikailusta vanhojen hyvien aikojen pariin. Vanhat hyvät ajat eivät yleensä koskaan ole kestäneet kovin kauan. Apostolien tekojen alussa kerrotaan ensimmäisistä alkuseurakunnan kristityistä, jotka elivät joka päivä yksimielisenä pyhäkössä ja nauttivat leipänsä ja ruokansa riemulla ja yksinkertaisuudella. Mutta pari lukua selattuamme kerrotaan, miten opetuslasten luku lisääntyi, ja syntyi hellenistien ja heprealaisten välistä nurinaa siitä, että heprealaisten leskiä syrjitään jokapäiväisessä avunannossa. Kirkkomme historia siis aivan sen alkujuurista lähtien on yhteyden etsimisen ja kadottamisen prosessien historiaa Aloitteen tarkoituksena ei myöskään ole pyrkimys vaientaa keskustelua tai kaventaa sananvapautta. Ykseys ei synny erimielisyyksistä tai epäkohdista vaikenemalla. On niitä, jotka ovat kokeneet viimeaikaiset kiivaatkin keskustelut kirkkoamme rakentavina ja tervehdyttävinä. Asiat ja ihmisryhmät, joista on vaiettu, ovat tulleet kuulluiksi ja valoon. Toisaalta on paljon niitäkin hiljaisia kirkon jäseniä, joita tilanne hämmentää ja huolestuttaa. Heidän äänensä ei kuulu keskustelupalstoilla tai mielipidesivuilla. He kysyvät, onko minulla enää, tai onko minulla vihdoin olemassaoloon oikeus tässä kirkossa sellaisena kuin minä olen. Eri tahoilla on aistittavissa huolta siitä, että asenteet kirkkomme sisällä ovat polarisoitumassa. Teologian tohtori Tapio Luoma kuvasi Helsingin Sanomissa 29.5. tilannetta keskenään törmäyskurssille ajautuneiden monologien kamppailuksi, jonka tavoitteena on oman näkökannan voitto. Tämä on ilmennyt ennen kaikkea mielipiteiden jaottelussa liberaaleihin ja konservatiivisiin näkemyksiin. Näin mielipiteet typistyvät indikaattoreiksi siitä, mihin kohtaan kukin mielipiteineen sijoittuu liberaali - konservatiivi-akselilla. Tähän näkemykseen on helppo yhtyä. Ihmiset ja yhteisöt ovat puolin ja toisin saaneet leimoja, joista asianomaiset eivät välttämättä enää itsekään tunnista itseään. Piispa Kalliala toi tilanteen henkilökohtaiselle tasolle viime viikolla valtiopäivien avajaissaarnassaan. "Toisen tunnistaminen ihmisessä on luovuttamaton arvo", hän totesi. "Vaikka siihen periaatteessa kuinka ylevästi ja mielelläni suostuisinkin, sen toteutumista luultavasti uhkaan myös minä itse. Joidenkin asemaan en kerta kaikkiaan vain jaksaisi tai viitsisi asettua, joidenkin tapa elää ja olla on vain niin kerta kaikkiaan vieras, jotkut vain esittävät niin perin juurin vääriä mielipiteitä, että ne nyt vain ovat niitä ja toisia ja muita." Oman keskeneräisyyden ja omien ennakkoluulojen tunnustaminen on todellakin hyvä pohja yhteyden rakentamiselle.

Oman haasteensa tälle yhteyden rakentamiselle luo kirkon toiminnan ja työskentelyn joutuminen sekä keskustelupalstojen keskustelun kohteeksi että kirkon jäsenten keskusteleminen yhtenä äänenä moniäänisen kirkon torin eri laidoilla. Ekumeenisessa strategiassa on ilmaistu kirkon mediajulkisuuteen liittyvä tavoite näin: "Pyrimme siihen, että kirkon julkisuuskuvassa, sen esitteissä, internetissä, televisio- ja radio-ohjelmissa näkyy se, että uskomme kirkon yhteyteen." Eilen käsitellyssä toimintakertomuksessa puhutaan hyvällä syyllä kirkon mainekriisistä, jonka käynnisti Ajankohtaisen kakkosen kuuluisa teemaohjelma, ja jonka seurauksena yli 40 000 ihmistä jätti kirkon muutaman viikon sisällä. Kirkon tilaamassa mediatutkimuksessa todettiin, että kirkollisella uutisoinnilla on poikkeuksellisen vahva näkyvyys suomalaisessa mediassa, ja että suunnitelmallinen viestintä johtaa viestivän organisaation kannalta paremmin toivottuun lopputulokseen. Nykyisessä viestintätilanteessa suunnitelmallinen viestintä on hyvin vaikeaa. Kirkon julkisuuskuva ei ole enää pitkään aikaan ollut vain kirkon virallisten edustajien itsensä hallittavissa. Ei tavallinen kuluttaja tee eroa sille, mistä tuutista viesti tulee. Viestit kulkeutuvat sähköisen ja sosiaalisen median kautta valonnopeudella näyttöpäätteille halki maan. Nopea tiedonkulku edellyttää myös kirkolta nopeaa reagointia. Vastausten kysymyksiin pitäisi tulla kuin apteekin hyllyltä. Yhteisölle, jonka juuret juontavat vuosituhansien taakse, tämä on uusi tilanne. Päätöksenteossa on vaarana historiattomuus ja pikaratkaisujen etsiminen monimuotoisiin kysymyksiin. Kiperät kysymykset eivät tule kirkostamme loppumaan. Jonossa odottaa jo uusia haasteita. Mutta miten monologien jonosta voidaan päästä aitoon dialogiin? Kävin aikanaan lukion kansainvälisessä koulussa, jossa oli oppilaita 46 eri maasta. He edustivat eri uskontoja ja maailmankatsomuksia. Joidenkin oppilaiden maat olivat keskenään sodassa. Koulun motoksi nousi lause: "Miten voimme ymmärtää toisiamme, jos emme tunne toisiamme?" Aito dialogi vaatii molemmilta vastapuolen uudelleen arviointia ja omien asenteiden tarkistamista. Dialogin mahdollistamiseksi toinen osapuoli tulisi kohdata sellaisena kuin tämä itse määrittelee itsensä, eikä esimerkiksi omien oppirakennelmien tai ennakkokäsitysten ehdoilla.

Hyvät kirkolliskokoustoverit. Yksi tapa rakentaa yhteyttä voisi olla jatkuva prosessi, jossa eri tavoin ajattelevat voisivat kohdata toisensa, jakaa näkemyksiään ja etsiä yhteistä tietä. Tällaiseen prosessiin sitoutumalla olisi mahdollisuus ehkä ainakin jossain määrin välttää tilanne, jossa eri näkemyksiä edustavat kristityt keskustelevat keskenään median välityksellä, eivät samassa pöydässä. On myös syytä kysyä, olisiko mahdollisuus luoda myös jonkinlaisia pelisääntöjä, joita noudattamalla voitaisiin tulevaisuudessa välttää viimeaikaisien tapahtumien kaltaisia vastakkainasetteluja. Tähän tarvitaan nöyryyttä ja tahtoa. Esitämme kunnioittaen, että kirkkohallitus perustaa työryhmän, johon kutsutaan erilaisia näkemyksiä ja erilaisia perinteitä edustavia kirkon jäseniä keskustelemaan, toimimaan ja rukoilemaan, jotta ykseys kirkossamme voisi toteutua moniäänisyyden keskellä. Lopuksi todettakoon, että ykseys ei ole inhimillisten ponnistelujen tulos vaan syvimmillään Pyhän Hengen lahja.




Paluu