Puheenvuoro



Jolkkonen Jari, piispa

Otsikko:
Lausunto Kirkkojen maailmanneuvoston Faith and Order -komission asiakirjasta The Church: Towards a Common Vision (Piispainkokouksen esitys 1/2014)

Täysistunto:
Maanantaina 3 päivänä marraskuuta 2014 klo 13.00

Teksti:
Arvoisa arkkipiispa, hyvät kirkolliskokousedustajat, kun viime toukokuun kirkolliskokouksessa piispa Tapio Luoma esitteli kirkon strategiaa, sieltä nousi monia kultajyviä joista yksi on tämä: enemmän puhetta Jumalasta, vähemmän kirkosta. Se on terävä ajatus. Toisaalta sillä tuskin tarkoitettiin, että kirkkokysymyksestä pitäisi kokonaan vaieta. Itse asiassa nykyaikana risteilee sekä kirkon sisällä että pintajulkisuudessa erilaisia käsityksiä siitä, mitä kirkko on ja millainen sen pitäisi olla. Jos sallitte, niin didaktisista syistä nyt vähän kärjistän. Yhden käsityksen mukaan kirkko on ummehtunut tunkio taikka syntipukki, syyllinen kaikkiin suomalaisten vaivoihin kuten työhulluuteen, alakuloon, jurottamiseen ja seksiongelmiin. Toisille se on taas täysin tarpeeton: Yhteys Jumalaan syntyy vaivattomasti ilman pappien ja sakramenttien ja kirkollisverojen kaltaisia rasituksia. Kovin kaukana tästä ei ole joissakin hengellisissä liikkeissä esiintyvä käsitys kirkosta pelkästään näkymättömänä sydänten yhteytenä uskovien välillä. Vastakkaisen modernistisen käsityksen mukaan kirkko on pelkästään näkyvä ja inhimillinen organisaatio josta voi mainostoimiston lupauksen mukaan äänestämällä tehdä ihan oman näköisen. Kokeilkaapa tämän hokemista oman peilikuvan edessä, minulle iski ankara uskonkriisi. Vakavasti ottaen on myönnettävä, että mikä kirkko pohjimmiltaan on, ei ole aivan helppo edes oppineiden keskusteluissa.

Tämä käsillä oleva Kirkkojen maailmanneuvoston asiakirja onkin tarpeellinen kontribuutio kirkkokäsityksestä käytävään keskusteluun. Se on itseasiassa tämän hetken tärkein ekumeeninen asiakirja. Sitä kannattaa lukea sekä uteliaasti että nöyrästi ainakin kahdesta syystä: ensinnäkin se kokoaan yhteen satoa kahdenkymmenenviiden vuoden ajalta, siihen ovat jättäneet jälkensä kymmenet oppikeskustelut, sadat kirkot ja tuhannet kirkkojen edustajat. Toiseksi, kirkko-oppi kuuluu ehkä niihin uskonkysymyksiin, joissa meidän luterilaisten on syytä nöyrästi kuulla myös muiden kirkkojen viisautta. Nostan esille tästä muutamia mielestäni hyviä teemoja. Ensinnäkin asiakirjan mukaan kirkko kuuluu Jumalan pelastussuunnitelmaan: "Vallitsee laaja yhteysymmärrys siitä, että Jumala perusti kirkon maailmanlaajan pelastussuunnitelman toteuttamisen erityiseksi välineeksi". Edelleen puhutaan kirkon tehtävästä ja siihen liittyvästä rististä. "Kirkon tehtävänä on alusta asti ollut julistaa sanoin ja teoin hyvää sanomaa pelastuksesta Kristuksessa, viettää sakramentteja erityisesti eukaristiä ja muodostaa kristillisiä yhteisöjä." Sanotaan että tämä toiminta on ajoittain kohdannut vastarintaa, joskus sitä ovat estäneet vastustajat, joskus sanansaattajien syntisyys on tuottanut pettymyksen. Edelleen sanotaan Raamatusta: "Kaikki kristityt jakavat vakaumuksen että Raamatun teksti on ohjeellinen." Samalla todetaan myös ekumeeninen käsitys Pyhän Hengen innoituksesta, eli inspiraatiosta. Edelleen puhutaan, että kirkkoon kuuluu sekä ykseys että erilaisuus. "Oikeutettu moninaisuus ei ole sattumanvarainen ilmiö Kristillisen yhteisön elämässä vaan se kuuluu kirkon katolisuuteen. Tämä ei kuitenkaan tarkoita sitä, ettei oikeutetulla moninaisuudella olisi rajoja." Edelleen sanotaan, että yhteinen pappeus ja erityinen virka kuuluvat yhteen. Jälleen suora sitaatti: "Kirkkojen välisten sopimustekstien valossa on selvää, että koko Jumalan kansan kuninkaallinen pappeus ja erityinen vihkimysvirka ovat kumpikin kirkon keskeisiä elementtejä eikä niitä tule nähdä toisiaan poissulkevina vastakohtina."

Puhutaan myös yleisestä ja erityisestä ilmoituksesta näin: "Kristityt tunnustavat että Jumala lähestyy niitä jotka eivät ole suoraan kirkon jäseniä tavoilla, jotka eivät aina ole ihmiselle ilmeisiä." Vaikka kirkko kunnioittaa toisissa uskonnoissa ja uskonnottomien keskuudessa ilmeneviä totuuden ja hyvyyden elementtejä, se ei sulje pois lähetystä sillä kirkon tehtävänä "pysyy kutsua todistuksellaan kaikkia miehiä ja naisia tuntemaan Jeesus Kristus." Edelleen puhutaan paikalliskirkon täyteydestä näin: "Jokainen paikallinen kirkko sisältää kirkkona olemisen täyteyden. Paikalliskirkko on täydellisesti kirkko, mutta se ei ole koko kirkko". Eli paikalliskirkot eivät ole riippumattomia, vaan niiden tulee olla elävässä yhteydessä toisiinsa, yhteisessä uskossa ja sakramenteissa ja virassa ja palvelussa. Asiakirjan pohjalta voidaan myöskin lopettaa tarpeeton kiistely siitä, onko kirkko jumalanpalvelusta viettävä liturginen yhteisö vai palveleva diakoninen yhteisö. Se on ja sen tulee olla molempia. Vieläpä niin, että nämä kuuluvat yhteen ja saavat voimaa toisistaan.

Kastetta ja ehtoollista koskevat kohdat noudattavat pitkälti kolmekymmentäkaksi vuotta sitten julkaistua BEM-asiakirjaa ja on luterilaisilla silmälaseilla kuvattu asianmukaisesti. Uskontunnustuksen mukaan kirkko on apostolinen. Asiakirjan mukaan apostolisuutta ylläpitävistä välineistä tärkeimpiä ovat Raamatun kaanon, kirkon oppi, liturginen järjestys ja vihkimysvirka. Myöskin sanotaan että nämä kuuluvat yhteen, eli yhtä voidaan ja pitääkin testata kolmella muulla. Liturginen järjestys ei voi joutua ristiriitaan kirkon opin kanssa eikä pappi voi puhua omiaan vaan hänen on aina alistuttava Raamatun kaanonin, kirkon opin ja liturgisen järjestyksen auktoriteeteille. Eli meitä pappeja ja piispoja voi myös arvioida ja arvostella näiden pohjalta. Asiakirjan mukaan yhteisymmärrys vihkimysviran paikasta kirkossa on kasvanut ja selvästi myös suositellaan viran kolmisäikeisyyden vahvistamista. Tätä kolmisäikeisyyttä on kirkossamme vahvistettu eri tavoin jo 1940 -luvulta. Mielestäni tätä ekumeenista kehitystä tulisi kirkossamme jatkaa. Viitaan tässä diakonaattiuudistukseen, johon myöskin piispa Repo viittasi.

Toivottavasti ette pidä omahyväisenä, jos lyhyesti mietiskelen asiakirjan pohjalta myöskin piispan viran tehtäviä. Julkisuudessa on usein erilaisia ja varmaan ristiriitaisia odotuksia tästä virasta. Piispoja on arvostelu viestintätaitojen ja sukupuolen ja iän, Facebook-kavereiden ja kuulema tanssitaidonkin perusteella. Jostakin syystä monille olisi evankeliumia jos piispat olisivat eri mieltä. Asiakirjassa todetaan mielestäni oikein, että kaitsennaan virkaa harjoitetaan aina yhteisöllisesti, siis suhteessa uskovaan kansaan ja toisiin kollegoihin. Sotajoukkoja johdetaan edestä, mutta kirkkoa keskeltä. Eli seurakunnan parasta etsitään piispantarkastuksessa, työntekijöiden ja luottamushenkilöiden keskellä ja yhdessä heidän kanssaan. Hiippakunnan päätöksiä tehdään tuomiokapitulin kollegion kanssa ja kokonaiskirkon hyvää etsitään piispankokouksessa piispakollegion kanssa, ja lopulta kirkolliskokouksessa yhdessä uskovien ja pappien edustajien kanssa. Yksinvaltaa saa käyttää joka toinen vuosi kun pääsee nimittämään neljä rovastia. Vielä tärkeämpää on, että kaitsennan virkaa harjoitetaan suhteessa Kristukseen ja hänen evankeliumiinsa. Asiakirjan mukaan kirkossa valta tulee aina Kristukselta. Kristuksen alennustien ja esimerkin pohjalta se eroaa maallisesta vallasta. Se on pohjimmiltaan palvelutehtävä, joka ruokkii ja rakentaa kirkon yhteyttä apostolisessa uskossa, elämässä ja todistuksessa ja joka on: "rakkauden palvelua ilman ylivaltaa tai pakottamista". Asiakirjan mukaan kaitsentaviran tehtävä on säilyttää apostolinen usko ja viedä sitä eteenpäin autenttisena. Virkaa hoitavien "tulee olla uskollisia evankeliumille, palvella apostolisen uskon ja elämän jatkuvuutta ja uskollisesti turvata ja viedä eteenpäin ilmoitettua totuutta". Eli jos siis unelmoin ideologisesta itsetoteutuksesta niin sitten voi käydä panta puristamaan. Luterilaisen käsityksen mukaan piispoja voi ja pitää arvioida, tarvittaessa myös arvostella, mutta se olennainen ekumeeninen arviointiperuste on uskollisuus apostoliselle opille ja elämälle.

Jos jotakin olisi toivonut niin kiinnitin huomioita siihen, että keskeiset käsitteet "usko" ja "evankeliumi" olisi voinut määritellä paremmin. Todetaan kyllä että kirkon yhteinen usko on tiivistetty Nikean uskontunnustuksessa. Tarkemmin ei kuitenkaan sanota että mitä tarkoitetaan yksilön uskolla. Klassisen määritelmän mukaan yksilön usko Jumalaan on tietoa, luottamusta ja kuuliaisuutta. Usko on siis luottamusta eli turvautumista Jumalaan, ja kaiken hyvän odottamista häneltä. Se on myöskin uskon tietoa eli se sisältää aina jonkinlaisia tiedollisia vakaumuksia siitä, kuka Jumala on ja miten hänen uskovan ilmoittavan tahtonsa. Eihän kukaan voi eikä uskalla turvautua sellaiseen jota ei tunne. Kolmanneksi usko ei ole pelkkää nautiskelua, vaan siihen kuuluu myös kuuliaisuus eli pyrkimys taistella omaa syntiä vastaan ja suunnata oma elämä sen mukaisesti, mikä uskotaan Jumalan tahdoksi. Edelleen tarkemmin katsottaessa kirkoilla on eri käsityksiä siitä, kuinka laajasti termi "evankeliumi" pitäisi ymmärtää. Yleisessä puheenparressahan se voi tarkoittaa pelkästään hyväksytyksi tulemisen kokemusta. Kristillisessä perinteessä sillä voidaan tarkoittaa esimerkiksi kapeasti ymmärrettynä lain vastakohtaa eli sanomaa syntien anteeksiantamisesta tai sitten laajemmin koko kristillisen uskon kokonaisuutta, Kristuksen sanoja ja tekoja, jolloin siihen kuuluu myöskin laki ja eettinen ulottuvuus. Viimeisessä laajassa merkityksessä sitä käytetään esimerkiksi Markuksen evankeliumin alussa: "aika on täyttynyt, kääntykää ja uskokaa hyvää sanomaa" eli evankeliumi. Tämä voi kuulostaa saivartelulta, mutta tosiasiassa kirkkokäsityksen kannalta voi olla ratkaisevaa miten termi evankeliumi ymmärretään, koska kirkon yksi välttämätön tunnusmerkki on evankeliumin julistaminen puhtaasti. Myös asiakirjassa sanotaan että kirkko on creatura evangelii eli evankeliumin luomus.

En ole tässä niinkään pohdiskellut sitä miten asiakirjaa voisi muuttaa, sitä ei ole tarkoituskaan muuttaa, vaan sitä, millä tavalla se haastaa minua ja meitä ja meidän kirkkoamme. Minä pidän hyvänä, että kirkkomme voisi antaa sitä tukevan lausunnon. Yhtä tärkeää on, että me seurustelisimme asiakirjan kanssa myöskin tämän kirkolliskokouksen jälkeen.


Paluu