Puheenvuoro



Perret Henrik, ombudet

Otsikko:
Kirkkolain, kirkkojärjestyksen sekä kirkon vaalijärjestyksen virkamiesoikeudellisten säännösten muuttaminen (Kirkkohallituksen esitys 2/2006)

Täysistunto:
Maanantaina 7 päivänä toukokuuta 2007 klo 13.00

Teksti:
Herra arkkipiispa. Hyvät ystävät. Kära vänner. Minulla on kolme asiaa taikka kolme jaksoa ja luen ensimmäisestä korinttolaiskirjeestä, ja korostan sitä, että minun mielestäni eletään nyt kirkollisessa hätätilassa, ja että näin ei voi jatkua. Luulen, että siitä olemme samaa mieltä. Että ei löydy muuta ulospääsyä kuin käräjien kautta, tämä ei ole minusta hyvä. Kun teidän keskuudessanne jollakin on riita-asia toisen kanssa, kuinka hän julkeaa viedä sen pakanoiden ratkaistavaksi. Miksi hän ei jätä sitä pyhien ratkaistavaksi. Ettekö tiedä, että pyhät tulevat kerran olemaan maailman tuomareina. Jos te saatte tuomita maailmaa, ettekö muka kelpaa tuomareiksi vähäpätöisissä asioissa. Ettekö tiedä, että me tulemme tuomitsemaan enkeleitäkin, kuinka emme sitten voisi ratkaista tämän elämän asioita. Mutta kun teillä on riitaa maallisista asioista, te otatte tuomareiksi sellaisia, joille seurakunnassa ei anneta mitään arvoa. Saisitte hävetä. Eikö omassa joukossanne ole yhtäkään viisasta, joka pystyisi ratkaisemaan kahden veljen välisen riidan. Veli siis käy oikeutta veljeään vastaan ja vielä epäuskoisten edessä. Jo se, että yleensä käräjöitte keskenänne, on teille tappioksi. Miksi ette enemmän kärsi vääryyttä, miksi ette ennemmin anna riistää itseltänne. Te itse teette vääryyttä ja riistätte muilta, jopa omilta veljiltänne. Ettekö tiedä, että vääryyden tekijät eivät saa omakseen Jumalan valtakuntaa. Älkää eksykö. Jumalan valtakunnan perillisiä eivät ole siveettömyyden harjoittajat, eivätkä epäjumalien palvelijat, eivät aviorikkojat, eivät miesten kanssa makaavat miehet, eivät varkaat, eivät ahneet, eivät juomarit, pilkkaajat eivätkä riistäjät. Tällaisia jotkut teistä olivat ennen, mutta nyt teidät on pesty puhtaiksi ja tehty pyhiksi ja vanhurskaiksi Herran Jeesuksen Kristuksen nimessä ja Jumalamme hengen voimasta. Haluan varmuuden vuoksi sanoa, että en yritä heittää tätä sanaa niin kuin päin toista mieltä olevien ihmisten kasvoja, vaan tämä on sana, joka koskee meitä kaikkia yhdessä, kirkkoa.

Sitten toinen asia. Muutama sana tästä paketista, ei pelkästään apostolin sanoilla, vaan muilla sanoilla, palaan kohta siihen. Mielestäni esitys muuttaa perusteellisesti varsinkin pappien työoikeudellista asemaa. Ja kysynkin mikä tarkalleen, mikä kiire virkamiessäännösten hyväksymisellä on? Mitkä ovat konkreettiset seuraukset ellei säännöksiä nyt hyväksytä? Edelleen miksi lakiin olisi nyt otettava tarkat syrjimiskieltosäännökset, kieltää jo perustuslakisyrjinnän? Miksi kirkkolakiin on siis otettava nämä tarkat säännökset, joiden perusteluissa viitataan vähemmistön nujertamiseen eikä perusoikeuksiin. Eikö perusoikeuksiin kuulu myös mielipidevapaus? Onko ns. virkakysymyksessä todella kyse maallisesta syrjinnästä. Eikö papin virka olekaan hengellinen virka. Eikö viittaus perustuslain perusoikeussäännöksiin riitä? Jos ei, miksi se ei riitä? Esimerkiksi kun uskonnon harjoittaminen koulussa haluttiin kieltää muutama vuosi sitten, eduskunnan perustuslakivaliokunta katsoi, ettei säännöstä tarvita, koska perustuslaki kieltää pakottamasta ketään uskonnon harjoittamiseen vastoin tahtoaan. Miten ihmeessä nyt voidaan päättää sukupuolisen syrjinnän kieltämisestä, kun kirkko samalla vahvasti panostaa siihen, että saako samaa sukupuolta olevien henkilöiden parisuhteisiin selvyyttä ja siten siis satsaa siihen liittyvien kysymysten selvittämiseen? Eikö selvitys olisi tehtävä ensin, ja vasta sen jälkeen päätökset? Jos nyt ehdotettu syrjintäsäännös hyväksytään, sitä ehdottomasti tullaan käyttämään perusteluna tähän tapaan, koska sukupuolinen syrjintä on jo kielletty, kaikki aitoon kiintymykseen ja sitoutumiseen perustuvat parisuhteet tulee hyväksyä. Syrjintäsäännökseen on kytketty varauma "ellei erityisestä syystä muuta johdu". Selvää on kuitenkin, että hallinto-oikeudet tulevat tulkitsemaan tätä varaumaa samoin kuin muuta lainsäädäntöä eli tekemättä eroa kirkon ja muun yhteiskunnan välillä. Tuomioistuimet eivät tunne esimerkiksi kirkon oppeja papin virasta. Myös syrjintäkäsitettä käytetään tavalla, joka on oikeudellisesta näkökulmasta täysin nurinkurinen. Syrjintähän on sitä, että kahta henkilöä samassa tehtävässä kohdellaan eri tavoin siten, että toista kohdellaan epäoikeudenmukaisesti esimerkiksi suuremman työtaakan muodossa.

Kolmanneksi ehdotetut säännökset vähentävät myös seurakuntien itsenäisyyttä ja seurakuntalaisten vaikutusmahdollisuuksia. Tuomiokapitulit ja piispat saavat lisää valtaa vaikuttaa kappalaisen virkasuhteen lopettamiseen. Eikö olisi oikeampi suuntaus, että seurakuntalaiset valitsisivat työntekijänsä, vaikka piispan tuleekin kaitsea heitä? Kun muualla siis kehotetaan sopimaan ja joustamaan työasioissa, esimerkiksi sairaalamiljöössä, jossa on vaikka muslimeja, Jehovan todistajia, seitsemännen päivän adventisteja jne., niin sitten kirkossa sanotaan, että tämä ei kävisi. Jos kirkko kaikilta osin on yhteiskunnan heijastuma, mikä silloin on kirkon oma ainutlaatuinen tehtävä maailmassa? Miten se voi olla maan suolana, miten se voi toteuttaa tehtäväänsä, jos se mukautuu maallisiin käsityksiin työ- ja virkasuhteista? Sanottakoon, että tämä ei ole minun tekstiä, tämä oli erään juristin tekstiä alusta loppuun, lukuun ottamatta välihuomautusta siinä.

Ja luen kolmanneksi ja lopuksi lyhyen pätkän, joka sekään ei ole minun tekstiäni, vaan juristin laatima. Hän kirjoittaa näin: Perustuslain 11 §:n mukaan uskonnon ja omantunnon vapauteen sisältyy oikeus tunnustaa ja harjoittaa uskontoa, oikeus ilmaista vakaumus ja oikeus kuulua tai olla kuulumatta uskonnolliseen yhdyskuntaan. Kukaan ei myöskään ole velvollinen osallistumaan omantuntonsa vastaisesti uskonnon harjoittamiseen. Kirkon on perustuslain 22 §:n mukaan turvattava julkisen vallan edustajana myös tämän perusoikeuden toteutuminen. Nyt lopuksi tulee oma tekstini: Minä en pidä sitä onnettomuutena tai kriisinä, kriisin ytimenä kaikkein vähiten, että olemme eri mieltä virkakysymyksestä. Enkä luonnollisestikaan pidä sitä hätätilan symbolina tai perustunnusmerkkinä, että tehtiin vuonna 1986 päätös naispappeuden avaamiseksi naisille. Olin silloin mukana. Mutta väitän, kun taas luin, mitä esimerkiksi piispa Paavo Kortekangas silloin puhui ja olin itse puoltamassa sitä, että klausuuleja ei hyväksytä, koska se olisi tavallaan tarkoittanut sitä, että ikuisiksi ajoiksi ikään kuin määritellään tai sementoidaan nämä riidat. Lupaus siitä toiminnan vapaudesta, mistä silloin puhuttiin, meille riitti. Ja nyt jos ollaan tavallaan muuttamassa koko koneisto siihen suuntaan, että koko keskustelu varsinaisessa mielessä siirtyy kirkosta ulos. Jos joku olisi muutama vuosi sitten sanonut, että kristinveljiä syytetään rikoslain alla käräjillä, niin olisin sanonut, että ei saa puhua ihmisistä pahaa, ja tämä on tämän päivän todellisuutta. Nyt haluaisin vielä mahdollisimman selkeästi yrittää korostaa sitä, että loan heitto ja tällainen niin kuin syyttely ei auta ketään, ei se ole minun pointtini tässä, vaan kysymys on siitä, että miten me voisimme nyt tästä tosi ikävästä vaiheesta päästä ulos. Miten me voisimme järjestää asioita kirkossa niin, että heikommatkin jäsenet, olkoot ne vaikka, jos itse edustan niitä sitten, että heikommatkin jäsenet pysyvät vauhdissa, pysyvät mukana. Minusta erittäin traagista olisi se, jos kirkko hajoaisi kysymyksen takia, jota kukaan ei pidä pääkysymyksenä. Olen itse saanut valtavasti iloa ja rohkaisua pienen ystäväpiirin yhteydestä, johon kuuluu kolme naisteologia, kaksi heistä pappia, kirkkoherra, sairaalapastori ja naisteologi, professori, Vanhan Testamentin eksegetiikan professori Turussa, en puhu nimistä, ja allekirjoittanut. Siinä ollaan reilusti oltu eri mieltä, mutta kuitenkin koettu mitä voimakkainta yhteyttä Kristuksessa. Toivon, että tämä tartunta leviäisi.


Paluu