Puheenvuoro



Palmu Pasi, edustaja

Otsikko:
Henkilöseurakuntien mahdollistaminen uudessa seurakuntarakenteessa, hallintovaliokunnan mietintö 1/2014 edustaja-aloitteesta 4/2014

Täysistunto:
Keskiviikkona 5 päivänä marraskuuta 2014 klo 9.00

Teksti:
Arvoisa puheenjohtaja, hyvät edustajat. Toivon, että kirkolliskokous havahtuu näkemään, että nyt me keskustelemme kenties merkittävimmästä kysymyksestä, joka on kirkolliskokouksen esityslistalla, siis kysymyksestä, joka koskee koko kirkkoamme sen nykyisyyttä ja tulevaisuutta ja nimenomaan sen olemusta. On hyvä kiittää hallintovaliokuntaa mietinnöstä, josta puuttuvat vihjaukset separatistisista pyrkimyksistä ja hengellisestä ylpeydestä tai joittenkin kirkon jäsenten ajatuksesta siitä, etteivät halua osallistua yhteiseen toimintaan sellaisten henkilöiden kanssa, jotka ovat hurskaudessaan vielä kovin keskeneräisiä. Tämmöinen intentio ei varmasti ole aloitteentekijöillä, ja hallintovaliokunta on kohdannut hienolla tavalla aloitteen intention.
Samoin tämä keskustelu on ollut miellyttävää. Kiitän kaikista puheenvuoroista, joista on käynyt ilmi rakentava pyrkimys kirkon yhteyteen, myös edustaja Hallamaan mielenkiintoisesta diskurssianalyysistä äsken.

Se mihin haluaisin kuitenkin kiinnittää yhteistä huomiotamme nyt ja edelleen jatkossa, on se, että ongelmahan on konstituutiossa. Jos ajattelemme Augsburgin tunnustuksen keskeisimpiä kirkkoartikloja, mm. sitä, jossa todetaan, että kirkko on pyhien yhteisö, jossa evankeliumi puhtaasti saarnataan ja sakramentit Kristuksen asetuksen mukaisesti toimitetaan. Nimenomaan tässä keskuksessa meillä on kipukohta. Ei ehkä ennen kaikkea siinä, mikä on pyhien yhteisö tai missä pyhien yhteisön rajat kulkevat vaan siinä, mikä on määriteltävissä ja mitä pitää määritellä. Mitä on evankeliumin oppi, mitä on sakramenttien Kristuksen asetuksen mukainen toimittaminen. Ja nimen omaan näissä kysymyksissä on tehty ja tulevaisuudessa häämöttää, että tehdään sellaisia ratkaisuja, joihin merkittävän osan kristityistä uskon taju ei voi yhtyä. Siksi kilvoittelu edes minimiyhteyden vuoksi on mitä polttavin haaste. Kun hallintovaliokunta toteaa ja painottaa, että jumalanpalveluselämän tai muun seurakuntaelämän toteuttamistavan tulee aina perustua kirkossa hyväksyttyihin säännöksiin ja periaatteisiin sekä piispainkokouksen antamiin ohjeisiin, niin tähän voi tietysti sanoa ja täytyy sanoa aamen. Mutta samalla täytyy haastaa kirkolliskokous, kirkkohallitus tai varsinkin piispainkokous antamaan sellaisia ohjeita, säännöksiä, periaatteita, jotka palvelevat sitä hyvää pyrkimystä, joka aloitteen tekijöillä oli ja johon hallintovaliokunnan mietintö jo osittain miellyttävällä tavalla vastaa. Eli kun hallintovaliokunta esittää, että kirkolliskokous päättäisi jättää aloitteen raukeamaan, näin varmasti tapahtuu, mutta jokainen ymmärtää, että juristerialla ei tässä asiassa päästäkään eteenpäin vaan nyt alkaa työn tekeminen sen hyväksi, että ongelmaa voitaisiin alkaa kaikkia tahoja tyydyttävällä tavalla korjaamaan. Ei siis ole aika lopettaa työskentelyä tähän vaan aivan uudella tavalla aloittaa se.


Paluu