Puheenvuoro



Kujala Erkki, edustaja

Otsikko:
Parokiaalijärjestelmän kehittäminen, hallintovaliokunnan mietintö 1/2010 edustaja-aloitteesta 8/2008

Täysistunto:
Torstaina 6 päivänä toukokuuta 2010 klo 15.00

Teksti:
Arvoisa puheenjohtaja, hyvät edustajatoverit. Hallintovaliokunta ja perustevaliokunta ovat tehneet perusteellista työtä mietintöä varten. Tämä aikataulu jo osoittaa miten hitaasti tässä meidän kirkko-organisaatiossa asiat etenevät. Aloite parokiaalijärjestelmän kehittämisestä on jätetty kaksi vuotta sitten, ja nyt saamme siitä mietinnön. Toisaalta tämä asia on sen luontoinen, ettei tätä kannata hätäilemällä pilata, onhan parokiaalijärjestelmä toiminut seurakuntarajojen määrääjänä historiassa jo yli muistoisen ajan. Olen kyllä yllättynyt sekä perustevaliokunnan lausunnosta että hallintovaliokunnan mietinnöstä, niiden näköalattomuudesta tässä maailman ajassa. Minun pitäisi tietenkin tällaisena konservatiivina olla hyvillään siitä, että perinteitä kunnioitetaan, mutta se ei aina ole hyväksi. Haluan olla radikaali uudistaja silloin kun se tuntuu tarpeelliselta. Minusta tuntuu, että viimeistään nyt on aika, jolloin kirkon rakenteita hallintoa ja toimintatapoja pitää perusteellisesti miettiä ja on uskallettava tehdä jotakin myös parokiaalijärjestelmälle, joka muuten on nimihirviö, joka ei sano tämän päivän tavalliselle ihmiselle yhtään mitään. Nyt on korkea aika miettiä, kysyä ja keskustella, millaista kirkkoa me tarvitsemme, että maailmanlaajuisen Kristuksen kirkon ydintehtävä, evankeliumin julistaminen kaikille ihmisille, tämän päivän Suomessa tapahtuisi.

Herra puheenjohtaja, sanon ensin muutaman sanan tästä taustatilanteesta ennen varsinaista järjestelmän muutosesitystä, koska se mielestäni liittyy myöskin tuohon aloitteen ajatukseen. Meillä Suomessa on yli 20 000 palkattua työntekijää kolmiportaisessa järjestelmässä pyörittämässä sisäpiiritoimintaa, josta vain hyvin pieni osa edes kirkon jäsenistä saati muusta väestä tulee osalliseksi tai yleensä tietää siitä. On komeat kirkot ja viimeisen päälle hyvät ja tilavat muut toimintatilat, jotka enimmäkseen kumisevat tyhjyyttään, paitsi hautajaisissa ja julkkisten konserteissa. Nyt on tämän palkallisen väen lähdettävä poteroistaan evankelioimisesta innostuneiden maallikoiden kanssa viemään sanomaa sinne, missä ihmiset ovat. On käytettävä jo olemassa olevia nykyajan keinoja ja kehitettävä uusia, eikä vain todettava, että parokiaalijärjestelmä on hyvä. Tämä uusi missio ei tapahdu tuomiokapitulin ohjeella, kirkkohallituksen yleiskirjeellä eikä muillakaan mahtikäskyillä eikä kirkolliskokouksen päätökselläkään. Sen täytyy lähteä ihmisten tasolta paikallisseurakunnista, missä on paras asiantuntemus ihmisten kohtaamisessa. Ihmisvoimin se ei toteudu, siinä täytyy olla Jumalan siunaus ja Pyhän hengen voima ohjaamassa työtä. Tätä täytyy alati rukoilla. Minusta kirkon pitää nyt tarkistaa paikkaansa yhteiskunnassa. Vaikka kirkko on julkisoikeudellinen yhteisö, sen ei tarvitse olla niin tiiviisti mukana yhteiskunnan kaikissa sidosryhmissä kuin mihin nyt on ajauduttu. Monet yhteiskunnan korkealla tasolla olevat henkilöt sekä tutkijat ja median edustajat sanovat, että kirkolla on hyvä tuote, sen sanoma. Se ei kuitenkaan osaa tuoda sitä esille, ja sanoma on julkisuudessa hämärtynyt. Meillä valtio hoitaa kyllä ihmisten lakisääteiseen hyvinvointiin liittyvät asiat omien järjestelmiensä kautta. Toki kirkolla tulee olla diakoniatyönsä, mutta muuten kirkon pitäisi ryhdistäytyä olemaan ennen muuta hengellinen yhteisö. Kirkon pitää osoittaa olevansa Jumalan asialla maan päällä. Suhteessa yhteiskuntaan ohjenuorana tulee käyttää Raamattua ja sieltä nousevaa Jumalan sanaa ja hänen tahtoaan. Kirkon ääntä käyttävien pitää pystyä tuomaan esille oikean ja väärän rajat; se, mikä on sopivaa ja mikä ei. Sellaista kirkkoa kunnioitetaan, ja sellaista kirkkoa tämä aatteellisessa tyhjiössä vaeltava kansa nyt kipeästi tarvitsee. Kun tämä tärkein asia nostetaan keskiöön, kirkkohallituksesta ja monista muistakin yksiköistä voidaan karsia monia rönsyjä pois ja siirtää voimavarat sinne, missä niillä on käyttöä, eli paikallistasolle ihmisten tarpeita palvelemaan. Ei kaikki ole tarpeellista mikä on mieluista, ja kirkkohallituksen tulee aina muistaa, että se toimii seurakuntien jäseniltään keräämillään rahoilla. On surullista, kun yleiseen mielipiteeseen median kautta on iskostunut kirkosta kuva, että siellä vain riidellään naispappeudesta ja homoudesta. On myös ikävää kuulla uskovien, kirkosta huolta kantavien jäsenten jatkuvaa valitusta siitä, että kirkossa vesitetään Raamatun mukaista oppia ja julistusta. Siinä olisi piispoilla ja kaitsijoilla teologisen kaitsennan paikka. Meidän tiedotuksemme ei ole onnistunut, kun hyvää sanomaa ei saada esille - vai eikö sitä haluta tuoda. Meillä on muutoinkin viestinnän ja avoimen keskustelun ongelma tässä suhteessa kautta linjan. Olen kysellyt pienten seurakuntien papeilta ja kirkkoherroilta, millaista tukea he saavat kirkkohallitukselta ja tuomiokapituleilta. Vastaus on ollut, että ei juuri mitään, paitsi koulutusta on kyllä kehuttu. Eräskin arvostettu kirkkoherra sanoi kokevansa, että kirkkoa johdetaan nyt kuin Nokiaa, liiketaloudellisesti ja ylhäältä käskyttäen. Hän sanoi, että aikaisemmin piispa käydessään kuunteli seurakuntaa ja sen työntekijöitä, mutta nyt tulee vain käskyjä ja määräyksiä. Myöskään postista ja netistä saatavalla aineistolla ei näissä seurakunnissa ole juuri käyttöä. Hiippakuntien ja tuomiokapituleiden tehtävänkuvauksissa ja toimintakertomuksissa korostetaan piispan kaitsennallista tehtävää. Sen pitäisi olla kuunteleva, rakastava ja myötäelävä, mutta jos kaitsenta ja keskustelu pahimmillaan on vain sitä, että vanhakantaisia pappeja vainotaan ja heidän työmahdollisuuksiaan vaikeutetaan, ei se ole kovin hedelmällistä. En väitä, että tämä olisi koko kuva, varmaankin toisenlaisiakin esimerkkejä on, mutta oireellisia tällaiset lausunnot tuntemuksista ovat.

Sitten tähän parokiaalijärjestelmän kehittämiseen ja mietintöön. Minusta nyt on tultu kuntaliitosten myötä kuntien ja seurakuntien rajoja orjallisesti noudattaen ylisuurten seurakuntien muodostumisessa tilanteeseen, joka ei ole hyväksi. Pappi ei enää taatusti tunne laumaansa eikä lauma paimentaan. On jo monia seurakuntayhtymiä, jotka ovat rovastikunnan kokoisia ja suurempiakin. Esimerkkeinä vaikkapa Jyväskylä ja tuleva suur-Oulu. Tässä olen hallintovaliokunnan mietintöön eriävän mielipiteen esittäneiden kannalla, ja tätä aihettahan liippasi aikaisemmin käyty keskustelu alueseurakunta-aiheestakin. Suuruus ei ole seurakuntatyössä itse päätehtävän kannalta mikään etu. Nyt on jo nähtävissä, että niin suurissa seurakunnissa kuin laajenevissa seurakuntayhtymissä on perustettu ja perustetaan erilaisia hallinnollisia virkoja ja toimia, joilla ei ole hengellisen työn kannalta merkitystä. Nekin vievät varoja pois keskeisestä tehtävästä. Meillä Keski-Pohjanmaalla ja varmaan myös muuallakin on monia pieniä seurakuntia, joissa palkattuja työntekijöitä on vähän mutta seurakuntaelämä on vilkasta ja elävää ja väkeä, niin nuoria kuin vanhojakin, on toiminnoissa paljon. Tulkaa vaikka katsomaan.

Entäs sitten henkilöseurakunnat, joita valiokunta ei katso tarvittavan? On totta ja erittäin positiivista - kuten valiokunta toteaa - että parokiaalijärjestelmä ei estä seurakuntarajojen yli tapahtuvaa yhteistä koulutus-, pienryhmä-, kuoro- tai jumalanpalvelusyhteisötoimintaa eikä muutakaan samassa hengessä tapahtuvaa toimintaa. Meillä on kuitenkin eri puolilla maata, pääasiassa isommissa taajamissa ja kaupungeissa, erilaisia, lähinnä herätysliikkeiden organisoimia jumalanpalvelusyhteisöjä jo kymmenittäin ja lisää syntyy koko ajan. Niihin kuuluvat ja niissä toimivat ihmiset ovat lähes pääsääntöisesti kirkon jäseniä. Siitä huolimatta niiden yhteys paikalliseen seurakuntaan ei useinkaan ole kovin vahva. Eikö nyt olisi aika suuremman hajaannuksen välttämiseksi käydä avointa keskustelua ykseyden säilyttämisestä ja vaikkapa henkilöseurakuntien perustamisesta ja niiden hyväksymisestä kirkon yhteyteen? Muotoseikkoihin löytyy kyllä varmasti keinoja, jos vain on halua. Esimerkiksi kaksoisjäsenyys, johon mietinnössä viitataan, olisi yksi mahdollisuus. Nyt eletään monessa mielessä suurten ratkaisujen aikaa, joten tätä mahdollisuutta ei kannattaisi suoralta kädeltä hylätä. Tämähän oli esillä jo ns. Huotarin komiteassa. Yhtenä askeleena esittämieni ajatusten edistämiseen kannatan hallintovaliokunnan esityksen hyväksymistä eriävän mielipiteen lisäyksellä sekä sanoilla "mahdollisuutta perustaa kirkkomme tunnustusta noudattavia henkilöseurakuntia. Tarvittaessa asiaa selvittämään voidaan perustaa komitea". Eli minun vastaesitykseni hallintovaliokunnaan mietintöön kuuluu kokonaisuudessaan: "Kirkolliskokous antaa kirkkohallituksen tehtäväksi selvittää ja tehdä selvityksen pohjalta mahdolliset muutosehdotukset kirkkolakiin ja kirkkojärjestykseen siitä, miten parokiaalisuuden periaatteesta voitaisiin poiketa seurakuntayhtymissä muutettaessa seurakuntayhtymän sisällä seurakunnasta toiseen, sekä mahdollisuutta perustaa seurakuntia ja seurakuntayhtymiä kuntarajoista riippumatta ja mahdollisuutta perustaa kirkkomme tunnustusta noudattavia henkilöseurakuntia. Tarvittaessa asiaa selvittämään voidaan perustaa komitea." Eli tässä on ne asiat, joita aloitteessa esitettiin, ja haluan huomauttaa, että en ole kuulunut aloitteen allekirjoittajiin. Kiitos.


Paluu