Puheenvuoro



Olkinuora Hilkka, edustaja

Otsikko:
Parisuhdelain seuraukset kirkossa; piispainkokouksen selvitys kirkolliskokoukselle, perustevaliokunnan mietintö 4/2010 piispainkokouksen esityksestä 2/2010

Täysistunto:
Torstaina 11 päivänä marraskuuta 2010 klo 9.15

Teksti:
Arvoisa arkkipiispa, veljet ja sisaret. "Kirkolla on kiusaus rakentaa täydellistä Jumalan valtakuntaa maan päälle." "Kirkolla on kiusaus jakaa asiat tuomittaviin ja sallittuihin." Kaksi avauspuheenvuoroa kirkon kiusauksista. Saamaan aikaan kun tässä salissa istuu kymmeniä ajattelevia ihmisiä, joiden mukaan nämä eivät ole kirkon kiusauksia vaan päinvastoin kirkon oikeus ja velvollisuus. Velvollisuus rakentaa uskovien yhteisö; oikeus tuomita, sitoa ja päästää. Mikä siis on se kirkon eheys tai ykseys, jota me puolustamme lähes millä hinnalla hyvänsä? Miksi teeskentelemme muuta kuin me olemme, kun kristittyinä tiedämme mikä on totuus tässä salissa ja kirkossa, ja tiedämme myös, että vain totuus tekee meidät vapaaksi? Totuus on se, että Kristuksen rumiis on jo raadeltu hajalle ja vastikään on alkanut ensimmäisen raajan amputointi. Ja me raahaudumme tänne kahdesti vuodessa vakuuttamaan toisillemme rakkaudellisuuttamme nyrkit taskussa ja sitten syytämme mediaa ja maallistunutta yhteiskuntaa, joka on nähnyt meidän lävitsemme! Tässä "yhtenäisessä kirkossa" viereeni alttarille polvistuu pappi suuresta veronmaksajayhteisöstä, jolle piispat ovat vain muodollisuus, ja jolle me kaikki muut papit, niin miehet kuin naiset olemme niitä tulimereen joutuvia. Viereeni voi myös polvistua seksuaalisuutensa salaava, mutta rukouksilla ruoskittu homo perheenisä. Tässä "eheässä" kirkossa vallitsee nyt jo usean vastakkaisen ja jopa vihamielisen opin kulttuuri. Olemme tottuneet parsimaan nämä Kristuksen ruumiin vuotavat ruhjeet kiireesti umpeen ja toivomaan, että Herra itse hoitaa sen alle kertyvän mädän ja visvan, sen sijaan, että hoitaisimme haavat kuin lääkäri: avaten, kunnioittaen. Kunpa lakkaisimmekin puhumasta rakkaudellisuudesta suun tunnustuksena ja kysyisimme aidostamme toisiltamme Jeesuksen tapaan, tahdommeko tulla terveiksi. Päivän mittaan olen useasti kuullut, ja syystäkin, ajatuksen siitä, että "onko tässä nyt enää sitten mitään uutta". Minusta on, ja siksi rohkenen olla tässä. Kirkossammehan omatunto on omittu sinne missä on sanottu sen olevan arka. Mutta rohkea omatunto ei ole sama kuin paatunut omatunto! Meidän kirkossamme on tunnustettava myös se omatunto, joka lupautuu, ei vain kieltäydy. Siksi olen tässä puhumassa satojen yhtä vaivattujen sielujen omientuntojen kielellä. Niiden puolesta ja niiden valtuutuksella, joiden mielestä kirkon yhtenäisyyttä ei saa vaalia, sitä ei saa toimeksi pakottaa näiden meidän Herramme kolhimien ihmisarvon kustannuksella. Siksi on tärkeää tietää mihin me sitoudumme nyt kun päätämme ja sitten jos rukoilemme. Sillä rukouksen ja siunauksen ero ei ole "veteen piirretty viiva" ja se selittää paljolti tätä nykyistä ongelmaamme. Rukoushan on ihmisestä Jumalaan päin, siunaus on Jumalasta meihin. Rukouksen ja siunauksen välissä on Jumalan mentävä aukko, josta me ihmiset myös kaikkivoipaisuudessamme mieluusti livahdamme. Rukous kuljettaa aina mukanaan ihmisyytemme ja omien tarkoitusperiemme kuonaa. Me voimme ilman piispojen suositustakin rukoilla minkä puolesta tahdomme - ja sen myös näytämme tekevän. Esimerkiksi juuri tämä erinomainen mietintö, jota pyydän kannattaa, on riennetty jo tulkitsemaan kehotukseksi rukoilemaan parisuhteisten parannuksen puolesta, "koska he ovat erityisen syntisiä". Tai parisuhteisten paranemisen puolesta, "koska he ovat erityisen sairaita". Rukous on siis paljon, mutta siunaus on kaikki. Siunauksessa emme pyydä, emmekä saa oman mielemme mukaista hyvää, vaan asetumme alttiiksi luottavaisesti Jumalan tahdon mukaiselle täydelliselle, salatulle ja yllätykselliselle hyvälle. Meidän vaillinaisten syntisten ihmisten hyvää tarkoittavakin rukous ja rukoileminen voi vahingoittaa, mutta Jumalan siunaus ei satuta, eikä tuhoa koskaan. Tästä syystä nämä meidän Herramme pienimmät ja poljetuimmat, kirkkomme homoseksuaalit, rukouksin raiskatut ja runnellut, kaipaavat juuri siunausta. Lupaus rukouksesta jää siis tässä mielessä puolitiehen. Kokemus pyytämättä ja yllättäen tulleesta esirukouksesta on rampauttanut monen kristityn elämän. Nyt tekeillä olevalla päätöksellä, vaikka se olisi rukouskin, kirkko tietysti sanoo selvästi, että se ei halua siunata, eikä halua voida siunata kaikkia jäseniään. Kirkko pääsee kantamaan tämän päätöksensä seuraukset. Se on tuskallinen päätös, mutta se on meidän päätöksemme, se on reaalipoliittinen päätös, jonka - kuten sanottu - seuraukset toivottavasti ymmärrämme.

Rakkaat sisaret ja veljet, ihan oikeasti rakkaat. Kirkolla on kiusaus jättää Kristuksen ruumis taas yhdestä uudesta paiseestaan märkimään. On kiusaus lähteä täältä taas kerran näennäisen yksimielisinä, mutta todellisuudessa jo kynnykseltä julistaen, että "me" voitimme ja "ne" hävisivät. Meillä on kiusaus jatkaa rukoilemista omien tarkoitusperiemme mukaisesti. Kysynkin, onko sinun rukouksessasi tilaa myös tilaa Jumalalle ja hänen siunaukselleen? Olen tässä siksi, että toivon, että näin kipeää prosessia ei ole käyty turhaan. Toivon, että vastedes voimme puhua kirkosta sellaisena kuin se on, emme sellaisena kuin miltä yritämme saada sen näyttämään kestääksemme omien pelkojemme kanssa. Toivon, että löydämme sen "erilaisuuden yhteyden", kiitos siitä. Juuri tämä raadeltu ruumis on nimittäin se, jonka näen joka aamu Maarian kirkon ristillä. Sitä en häpeä. Salailevan, kaunistelevan kirkon palvelija en sen sijaan haluaisi olla. Mutta tämä raadeltu ruumis on se, jonka näen. Se on se kirkko, jolle rukoilen siunausta ja johon rukoukseen pyydän sinua kanssani. Omaa kantaani nyt käsillä olevaan käsitteistöön selventääkseni pyydän myös saada kannattaa edustaja Kankkosen ponsiehdotusta, joka mielestäni mainiosti täsmentää rukouksen, siunauksen ja avioliiton käsitteitä. Kiitos.


Paluu