Puheenvuoro



Huokuna Pekka, kirkkoneuvos

Otsikko:
Diakonaattia koskevien säännösten lisääminen kirkkolakiin ja kirkkojärjestykseen (Kirkkohallituksen esitys 2/2011)

Täysistunto:
Maanantaina 2 päivänä toukokuuta 2011 klo 13.00

Teksti:
Arvoisa puheenjohtaja, hyvät kirkolliskokousedustajat. Kirkon virkarakenteen uudistamisesta on käyty keskustelua kirkossamme ainakin 1970-luvun alkupuolelta lähtien. Keskustelu on liittynyt eri aikoina erilaisiin ajankohtaisiin asioihin. (Diasarja on pöytäkirjan liitteenä 1.) Aluksi se on sivunnut lehtorin ja papin virkoja, myöhemmin ekumeenisia suhteita, sittemmin myös kirkon eri tehtävien kokonaishahmotusta. Asiaa on täällä kirkolliskokouksessa käsitelty useaan otteeseen ja mietintöjäkin on vuosikymmenten mittaan julkaistu useita. Asialla on aika pitkä historia, haluan ennen kuin esittelen tarkemmin itse esitystä, ottaa täältä taustasta muutaman seikan, jotka auttavat asian hahmottamista. Nyt käsillä oleva kirkkohallituksen esitys liittyy pitkään jatkumoon. Tällä kertaa perustana on kirkolliskokouksen toimeksianto kahdeksan vuoden takaa vuodelta 2003. Tuolloin käsittelyn pohjana oli virkarakennekomitean mietintö vuodelta 2000. Tuo punakantinen kirja oli nimeltään "Palvelijoiksi vihityt". Mietinnön teologisena lähtökohtana oli ajatus yhdestä kirkon virasta, joka muodostuu kolmesta säikeestä, piispan, papin ja diakonian viroista. Tuolla teologisella ratkaisulla olisi ollut toteutuessaan varsin merkittäviä vaikutuksia kirkon ja seurakuntien tehtävien hoitoon ja virkarakenteeseen. Virkarakennekomitean omaksuma käsitys merkitsi kuitenkin piispainkokouksen mielestä siinä määrin uutta kirkon viran tulkintaa, että virkojen erityislaatuisuus kärsisi. Sen tähden piispainkokous esitti varauksia hankkeen suhteen ja oli myös muita seikkoja, jotka eivät puoltaneet jatkamista valitulla linjalla. Kirkolliskokouksen perustevaliokunta totesi käydyn keskustelun perusteella, että uudistusta ei ole sellaisenaan mahdollista toteuttaa. Tärkeänä pidettiin sitä, että mahdollisesti niin sanottuun diakonaattiin otettavien virkojen perusluonne ei saisi muuttua. Toisin sanoen, esimerkiksi diakonian ja nuorisotyön ohjaajan virkojen osalta ei haluttu niihin liitettävän enenevässä määrin sellaisia uusia jumalanpalvelustehtäviä, jotka hämärtäisivät niiden varsinaista tehtävää diakoniassa ja nuorisotyössä. Mahdollinen uudistus tulisi toteuttaa siten, että se rakentuisi virkojen oman identiteetin ja tehtävien varaan. Näistä avoimista kysymyksistä huolimatta kirkolliskokous siis päätti kahdeksan vuotta sitten antaa kirkkohallituksen tehtäväksi selvittää miten diakonian ja nuorisotyönohjaajan sekä kanttorin virkoja voitaisiin uudistaa niin, että virkoihin kutsutaan ja vihitään ja että vihityillä on oikeus käyttää hyväksyttyjä viran tunnuksia ja että vihkimyksen perusteena on virkojen nykyinen identiteetti kirkon kokonaismission toteuttajina niin, että virkojen tehtävät säilyvät pääosin nykyisellään ja viranhaltijoiden mahdollisuudet vaikuttaa päätöksentekoon ja hallinnolliset oikeudet lisääntyvät. Tältä pohjalta kirkkohallitus asetti syksyllä 2004 työryhmän valmistelemaan esitystä diakonian ja nuorisotyönohjaajien sekä kanttorin virkojen uudistamiseksi kirkolliskokouksen antamien suuntaviivojen mukaisesti. Työryhmä aloitti selvittelemällä virkateologiaa ja julkaisi pari vuotta myöhemmin mietintönsä ensimmäisen osan, joka käsitteli nimen omaan teologiaa. Piispainkokous antoi tästä osamietinnöstä lausunnon, jonka jälkeen työryhmä totesi, että tältä pohjalta työskentelyä ei voida jatkaa. Kyseessä oli teologinen umpikuja. Mistä tässä teologisessa umpikujassa oikein oli kysymys. Piispainkokous näki esityksessä useita ongelmia. Ensinnäkin virkateologia pyrittiin ratkaisemaan siinä kolminaisuusopin avulla, vaikka perinteisempi ja toivottavampi ratkaisu piispainkokouksen mielestä löytyisi kristologiasta. Toiseksi piispainkokous katsoi, ettei tunnustuskirjoista tule lukea enempää kuin mikä on historiallisesti uskottavaa. Tunnustuskirjojen kannalta on olennaista, ettei diakonaattia koskeva uusi mahdollinen virkaratkaisu ole tunnustuskirjojen vastainen. Kolmanneksi piipainkokous kiinnitti huomiota ekumeenisiin sitoumuksiin, joista merkittävin on Porvoon sopimus. Piispainkokous arvioi, että työryhmän edustama näkemys vihkimyksen luonteesta saattaisi vaikeuttaa ekumeenista vuoropuhelua. Neljänneksi piispainkokous kritisoi ajatusta yhdestä kirkon virasta, joka työryhmän esityksessä oli hyvin voimakkaasti esillä ja jota myös sen näkemys vihkimyksen luonteesta heijasti. Piispainkokous korosti, että yhdestä virasta voidaan puhua Kristuksen virkana. Sanan ja sakramenttien viran rinnalla kirkolla on ollut eri aikoina erilaisia ja eri määrä virkoja. Piispainkokous katsoi, että yhteinen pappeus antaa kirkon eri viroille niiden hengellisen lähtökohdan. Edelleen piispainkokous oli sitä mieltä, että diakonaattiin tulevia virkoja ei pidä kytkeä väkinäisesti osaksi pappisvirkaa. Tällä viitataan virkarakennetyöryhmän 2004 ja sitä edeltäneen komitean tapaan etsiä diakonaatin perusteita tulkitsemalla Augsburgin tunnustuksen viidennessä artiklassa mainittua evankeliumin opettamisen ja sakramenttien jakamisen virkaa siten, että siihen sisältyvät paitsi pappeus ja piispuus myös diakonaatti eri virkoineen. Piispainkokouksen linjauksen mielestä Augsburgin tunnustus tarkoittaa artiklassa selkeästi pappisvirkaa. Sekä diakonaattiin kuuluvien virkojen että piispan ja papin virkojen hengelliselle luonteelle on merkityksellistä kristittyjen yhteinen pappeus ja siitä avautuva sanan palvelu. Tämä myös yhdistää virkoja toisiinsa. Maallikkoudesta virat erottaa vokaatio, vihkimys, ja yhteisen pappeuden tehtävien julkinen hoito. Piispainkokous liittyi kirkolliskokouksen perustevaliokunnan mietinnössään 3/2003 esittämään tulkintaan ja katsoi, että sen avulla on saavutettavissa aiempaa laajempi yksimielisyys. Näin kirkkolaissa ja kirkkojärjestyksessä oleva käsite pappisvirka tarkoittaa edelleen tätä Augsburgin tunnustuksen 5 artiklassa mainittua virkaa. Sen rinnalla kirkossa voidaan ajatella olevan diakonaatti, johon kirkko oman harkintansa ja ratkaisunsa perusteella vihkii diakoneja, nuorisotyöntekijöitä sekä mahdollisesti myös lähetyssihteereitä ja kanttoreita. Diakonaattiin vihityt hoitavat kirkon elämänmuodolle olennaisia ja pysyviä tehtäviä, tällaiset virat eivät siten ole luonteeltaan maallikkovirkoja. Nämä piispainkokouksen teologiset näkökulmat tekivät siis mahdottomaksi etenemisen sillä teologisella pohjalla, johon työskentely virkarakenteen uudistamiseksi oli siihen asti edennyt.

Jotta asiassa päästäisiin eteenpäin kirkolliskokouksen toimeksiannon mukaisesti, kirkkohallitus pyysi professori Heikki Kotilalta teologista selvitystä mahdollisista jatkotoimista. Professori Kotilan työn tuloksena asetettiin uusi työryhmä, joka otti nimekseen Diakonaattiryhmä 2007. Työryhmä, jonka puheenjohtajana professori Kotila toimi, antoi kirkkohallitukselle mietinnön "Diakonin virka" vuonna 2008. Tuo mietintö lähetettiin laajalle lausuntokierrokselle. Sen ja mietinnön pohjalta näytti siltä, että asiassa voidaan edetä työryhmän teologisen perusratkaisun varassa. Mietinnön pohjalta oli kuitenkin monia käytännöllisiä kysymyksiä, joita oli vielä valmisteltava ennen kuin asia oli valmis kirkolliskokoukselle tuotavaksi. Mietinnössä jatkotoimenpiteitä varten asetettiin kesällä 2009 uusi työryhmä, jonka puheenjohtajaksi allekirjoittanut nimettiin. Tänään käsiteltävä kirkkohallituksen esitys on tämän työryhmän valmistelema. Työryhmämme on ollut luonteeltaan hyvin suppea virkamiestyöryhmä. Olemme ymmärtäneet ne rajoitukset, joita kokoonpanoon sisältyy. Mukana ei ole ollut uudistuksen piirin kuuluvien virkaryhmien edustajia. Olemme toisaalta järjestäneet laajan kuulemistilaisuuden ja perehtyneet muihin asiasta matkan varrella annettuiin lausuntoihin. Tehtäväksi antomme pohjalta tavoitteenamme on ollut kehittää Kotilan työryhmän teologisen ratkaisun ja käytännön toimenpide-ehdotusten pohjalta sellainen malli, niin sanotun diakonaattiuudistuksen toteuttamiseksi, joka on yhtäältä teologisesti kestävä ja toisaalta käytännössä toteuttamiskelpoinen. Näin ollen tässä kirkkohallituksen esityksessä on kehitelty Diakonin virka -mietinnön ehdotuksia ottaen huomioon erityisesti henkilöstöhallinnollisia, oikeudellisia ja taloudellisia näkökulmia. On tärkeää tätä kirkkohallituksen esitystä lukiessa huomata, että se pohjautuu teologialtaan tähän Diakonin virka -mietintöön ja piispainkokouksen lausuntoihin 2/2006 ja 1/2009, joihin siinä teologian osalta viitataan. Koska tämän esityksen kokonaisuuden ymmärtäminen edellyttää myös tähän Diakonin virka -mietinnön perusasioihin tutustumista, esittelen asiaa jatkossa niin, että käydään ensin läpi vähän Diakonin virka -mietintöä ja sen jälkeen kirkkohallituksen esitystä.

Virkarakennetyöryhmän 2007 eli professori Kotilan työryhmän teologian perusratkaisu on se, että kyseessä on pappisvirasta erillinen vihkimysvirka. Tässä on siis selvä ero vuoden 2000 komitean perushahmotukseen. Augsburgin tunnustuksen tarkoittama sanan ja sakramentin virka viittaa pappisvirkaan. Lainaus tuolta Diakonin virka -mietinnöstä sivulta 39: "Mietinnössä käytetään käsitteitä kirkon virka ja kirkon erityinen virka kuvattaessa yhteisen pappeuden delegoimaa julkista sanan ja sakramenttien hoitamisen tehtävää, jota hoitavat tähän tehtävään erityisesti kutsutut ja vihityt henkilöt, johon liittyy erityisiä valtuuksia ja velvollisuuksia. Sanan ja sakramenttien viran yhteydessä on diakonian ja kristillistä kasvatusta hoitava diakonin virka, johon kutsutaan ja vihitään ihmisiä." On huomattava, että kirkon viran peruselementit koskevat myös diakonaattia eli vokaatio, kutsu virkaan ja ordinaatio, virkaan vihkiminen kuuluvat myös diakonaattiin ja diakonaatin tehtävä on kirkon olennaisten perustehtävien hoito, sanan ja rakkauden palvelutehtävä. Ordinaation eli vihkimyksen keskeiset elementit toteutuvat työryhmän esityksen mukaan. Siihen liittyy siunaus tehtävään kätten päälle panolla ja rukouksella. Ordinaatiossa annetaan vihkimysviran oikeudet ja velvollisuudet. Näitä olisivat avustaminen ehtoollisen jaossa, ehtoollisen vieminen sairaalle, saarnaaminen messussa ja sanajumalanpalveluksen toimittaminen. Tässä on erittäin selvä ero vuoden 2000 komiteamietintöön, jossa ehdotettiin paljon laajempia oikeuksia. Ordinaatio oikeuttaisi myös viran tunnusten käyttöön. Työryhmällä oli tavoitteena ekumeenisesti avara malli. Eri kirkossa viran tehtävät painottuvat eri tavoin: karitatiiviset eli perinteiseen diakoniaan liittyvät tehtävät, katekeettiset eli kasvatukseen ja opetukseen liittyvät, ja liturgiset eli jumalanpalvelukseen liittyvät tehtävät. Edelleen tuon työryhmän ehdotusten mukaisesti seurakuntavirkojen tehtävät ja identiteetti pysyvät ennallaan. Diakonian viranhaltija tekee jatkossakin diakoniatyötä ja nuorityönohjaaja nuorisotyötä. Vaikka heillä on oikeuksia toimia myös jumalanpalveluksessa, jumalanpalveluksesta ei ole tarkoitus tehdä heidän työnsä pääsisältöä. Työryhmä esitti, että aluksi uudistus ulotetaan diakoniaan ja lapsi- ja nuorisotyön virkoihin. Piispainkokouksen lausunnon mukaan parin vuoden takaa myös kanttorit voidaan ottaa mukaan. Jaettu toimivalta seurakunnan sekä piispojen ja tuomiokapitulin välillä tässä esityksessä tarkoittaisi sitä, että seurakunta valitsee virkaan, piispa vihkii diakonaattiin ja kapituli pitää huolta tarvittavasta ordinaatiokoulutuksesta. Tämän ehdotuksen mukaan vihkimys virkaan on kelpoisuusehto tehtävään. Jos valittua ei ole vihitty, valinta voidaan tehdä ehdollisena. Tuomiokapituli antaa valitulle virkamääräyksen ja myöntää eron, tuomiokapituli samoin irtisanoo virasta, eli seurakunnan irtisanomispäätös alistetaan kapitulin ratkaistavaksi ja samalla tuomiokapitulissa harkitaan vaikutus vihkimysvirkaan. Seurakunta hoitaa normaalin arkisen henkilöstöhallinnon, piispalle ja tuomiokapitulille jää kaitsenta. Diakonaattia koskeva rekisteri pidetään yllä tuomiokapitulissa, josta selviää hiippakuntaan kuuluminen. Työryhmä esitti myös edustusta kirkon hallintoon, joka olisi tarkoittanut käytännössä kahta paikkaa kirkkohallituksen kokoonpanoon. Tältä pohjalta siis asiaa on viimeksi valmisteltu.

Kotilan työryhmän ehdotuksessa on selviä muutostarpeita, jotka nousevat pitkälti käytännön kannalta. Ensinnäkin on todettava, että tuon työryhmän teologinen perushahmotus on sellainen, että siihen ei ole huomautettavaa. Työryhmä ei ole siis lähtenyt valmistelemaan kirkkohallitukselle muutoksia tähän teologiseen peruskäsitykseen. Tämä on uudistuksen kannalta erittäin keskeinen kysymys, johon virkarakennetyöryhmän mietinnön pohjalta toteutettu jatkotyöskentely aikanaan kariutui 2000-luvun alussa. Käsillä olevan kirkkohallituksen esityksen teologinen ratkaisu on siis Diakonin virka -mietinnössä esitetty. Käytännön ehdotuksia sen sijaan on hiottava. Tarvitaan lisää hallinnollista täsmällisyyttä ja keventämistä, oikeudellista selvyyttä ja kestävyyttä. Muutostarpeista voisi mainita, että virkaan valinta ei voi jakautua seurakunnan ja tuomiokapitulin kesken ehdotetulla tavalla. Mietinnössä ei ole nimittäin loppuun asti pohdittu sitä, miten viran haku järjestetään, jos vihkimys on kelpoisuusvaatimus virkaan ja virka on edellytys vihkimiselle. Epäselvää on esimerkiksi missä vaiheessa valintapäätökseen voi hakea muutosta, jos valitulla ei ole vihkimystä, seurakunnan valintapäätöksen jälkeen vai vasta sen jälkeen, kun valittu on saanut vihkimyksen ja täyttää siten viran kelpoisuusvaatimukset. Mietinnössä ehdotettu ennakkokoulutusmalli, joka on esitelty ordiaatiokouluksen yhteydessä, jättää avoimeksi esimerkiksi sen, kuinka kauan päätös ordinaatiokoulutuksen suorittamisesta olisi voimassa ja sitoisiko päätös toisen hiippakunnan piispaa. Mietinnön ehdotusta voitaisiin täsmentää virkavalinnan ja vihkimyksen välisen yhteyden osalta säätämällä valintapäätöksen raukeamisesta. Viran kelpoisuusvaatimuksena olevan tutkinnon suorittanut vihkimätön henkilö voisi hakea ja tulla valituksi virkaan. Mahdollinen valitusprosessi virkavaalista edeltäisi vihkimystä. Lainvoimainen valintapäätös katsottaisiin vihkimyksen edellytyksenä olevaksi kutsuksi virkaan. Vihkimys puolestaan olisi edellytys virkamääräyksen saamiselle. Tästä seuraisi, että jos piispa ei suorita vihkimistä, valintapäätös raukeaisi. Valintapäätöksen raukeamisesta tulisi nimenomaisesti säätää. Kirkkohallituksen täysistunnossa tätä asiaa valmisteltaessa keskusteltiin tästä mallista ja se ei saanut kannatusta. Toinen vaihtoehto ratkaista tämä ongelma on, että vihkimystä ei tule edellyttää kelpoisuusehtona seurakunnan virkaan. Tämä on se malli, jota tässä esityksessä nyt ehdotetaan.

Kysymys hiippakuntaan kuulumisesta on myös tärkeä. Tässä esitetään sitä, että ei lähdettäisi luomaan erillistä rekisteriä, sillä sen luominen ja ennen kaikkea tuon rekisterin ylläpitäminen vaatisi paljon hallintoa tuomiokapituleihin. Kyseessä oleviin henkilöstöryhmiin, joita uudistus saattaisi koskea kuuluu tuhansia kirkon työntekijöitä. Sen lisäksi on paljon niitä, jotka eivät ole seurakunnan työssä, vaan muissa tehtävissä yhteiskunnassa oltuaan ehkä ensin seurakunnassa. Vastaavasti monet muutokset ja muu ylläpito myös seurakunnan työntekijöitten osalta sitoisivat hallinnollisia resursseja. Sen tähden hiippakuntaan kuuluminen on ajateltu toisella tavalla, eli vihitty kuuluu työskentelyseurakuntansa hiippakuntaan tai jos ei ole seurakunnan työssä, asuinkunnan hiippakuntaan. Seurakuntayhtymän viranhaltijoista on vastaavanlainen säännös. Toisin kuin Diakonin virka -mietinnössä esitetään, tässä esityksessä vihkiminen ei ole nimikeperusteista, vaan tehtäväperusteista. Siihen liittyy koulutusvaatimus ja myös työsuhteeseen voitaisiin vihkiä. Nimikepohjaiseen diakonin virkaan vihkimistä edellyttävien virkojen määrittelyyn liittyy ongelma. Nimittäin suuri määrä seurakunnan diakonian ja kristillisen kasvatuksen viroista ja työsuhteista tehdään nimikkeiltään muissa kuin työryhmän mainitsemissa nimikkeissä. Erilaisia diakonian ja kasvatustyön virkanimikkeitä on kirkossa käytössä lähes sata. Diakonin virka -mietintö ei ole käsitellyt sitä, miten seurakunnan viranomaiset voivat tietää, mikä niiden olemassa olevista viroista on tarkoitettu uuden diakonin viran vihkimyksen piiriin. Samoin tässä kirkkohallituksen esityksessä on tultu siihen ratkaisuun, että kiintiöitä kirkon hallintoon ei tässä vaiheessa esitetä. Asia koskee koko kirkon edustuksellisuuden perusstruktuuria. Diakonin virka -mietinnössähän ehdotettiin, että kirkkohallitukseen lisättäisiin kaksi diakonian jäsentä. Perusteluna on se, että tuo lisääminen kirkkohallituksen kokoonpanoon ei edellyttäisi henkilökohtaisen äänioikeuden järjestämistä, koska kirkkohallituksen jäsenet, piispoja lukuun ottamatta, valitsee kirkolliskokous. Mietinnössä ei kuitenkaan selvitetä sitä, miten ehdokkaat kirkkohallituksen jäseniksi valikoituisivat, eikä sitä, voisiko diakoniksi vihitty henkilö tulla edelleen valituksi kirkkohallituksen jäseneksi myös maallikkona. Diakonaatin edustus kirkon hallinnossa on laajakantoinen ja koko kirkon hallinnollista perustaa koskeva asia. Kirkon hallinto perustuu episkopaalisen ja synodaalisen hallintoperiaatteen rinnakkaisuudelle. Kirkon toimielimissä, niin kirkolliskokouksessa, kirkkohallituksessa, hiippakuntavaltuustossa, kuin tuomiokapitulissakin, on erikseen maallikoiden ja pappien edustus siten, että henkilö voi tulla valituksi toimielimeen vain maallikkokiintiössä, jos hän on maallikko tai pappiskiintiössä, jos hän on pappi. Diakonaattiin kaavaillut henkilöstöryhmät ovat nykyjärjestelmässä maallikkoja. Järjestelmää voi toki muuttaa, jos niin halutaan, mutta tuo muuttaminen edellyttäisi sen tarkastelua kokonaisuutena ja varsin perusteellista valmistelua, joka ei tässä aikataulussa ole ollut mahdollista.

Esityksen tavoitteista vielä kootusti. Uudistus on pyritty rakentamaan niin, että se palvelisi kirkon tarpeita, olisi teologisesti perusteltu ja samalla ekumeenisesti riittävän avara ja tukisi viranhaltijan hengellistä identiteettiä. Tällä kohtaa tekisi mieli sanoa, että kun seuraa sitä keskustelua, jota vuosikymmenten aikana tästä asiasta on käyty, niin tuntuu siltä, että tämä hengellisen identiteetin merkitys on ollut jatkuasti tärkeämpi, ehkä se liittyy yhteiskunnassa tapahtuvaan moniarvoistumiskehitykseen. Uusi malli toteuttaisi piispallisen kaitsennan, olisi hallinnollisesti selkeä ja myös oikeudellisesti kestävä. Eräs tärkeä ajatus työskentelyssä on ollut se, että tilanteessa, jossa kirkko tällä hetkellä elää, ei ole järkevää aiheuttaa paljon uusia kustannuksia tai tehdä sellaisia ratkaisuja, jotka lisäävät hallintoa. Sen lisäksi uudistuksen yhteydessä on mahdollista ratkaista myös lehtorin viran asema tässä virkojen kokonaisuudessa. Työryhmän keskeiset ehdotukset ovat seuraavia. Piispainkokous ja/tai kirkkohallitus päättäisi yhä virkojen kelpoisuusehdoista. Seurakunta perustaa edelleen seurakunnan virat ja valitsee virkaan tai työsuhteeseen. Vihkimys ei siis ole kelpoisuusehto virkaan tai tehtävään, toisin kuin papeilla. Vihkimystä haluava voi hakea vihkimystä vasta, kun on tullut valituksi seurakunnan virkaan ja kun tuo valinta on tullut lainvoimaiseksi. Ne jotka on vihitty diakonian virkaan aikaisemmin, voidaan liittää diakonaattiin, kun he esittävät todisteen tästä vihkimyksestä. Piispa ja tuomiokapituli päättävät vihkimyksestä, se ei siis ole kenenkään subjektiivinen henkilökohtainen oikeus. Diakonaattiin voitaisiin vihkiä henkilö, jonka työn alana on kristilliseen sanomaan perustuva julistus-, kasvatus- tai palvelutehtävä ja jolla on koulutus seurakunnan lehtorin, kanttorin, diakoniatyöntekijän, nuorisotyönohjaajan, lähetyssihteerin, lapsityönohjaajan tai lapsityönjohtajan virkaan. Käsikirjaan sisällytettäisiin vihkimiskaava diakonaattiin. Vihitty tulisi myös piispallisen kaitsennan alaiseksi. Vihitty kuuluisi työskentelyseurakuntansa hiippakuntaan tai jos ei ole seurakunnan työssä, asuinkunnan hiippakuntaan. Piispallinen kaitsenta ulottuu vihkimysvirkaan, ei seurakunnan virkasuhteeseen. Diakonaattiin vihityllä henkilöllä on oikeus kirkkoherran luvalla saarnata jumalanpalveluksessa sekä hoitaa sanajumalanpalveluksia ja muuta jumalanpalveluselämää omalla työalallaan. Lisäksi diakonaattiin vihityllä henkilöllä olisi pysyvä oikeus avustaa ehtoollisen jakamisessa. Haluaisin kiinnittää erityisesti huomiota kahteen sanaan tässä kohdassa. Hoitaa jumalanpalveluselämää omalla työalallaan, tarkoitus on nimenomaan, että diakonaattiin vihitty henkilö toimisi edelleen ensisijaisesti, pääsääntöisesti ja suuremman osan ajastaan omassa erityistyössään: nuorisotyönohaaja nuorisotyössä, diakoni diakonityössä. Omalla työalallaan, oman työnsä puitteissa hän voisi toteuttaa sanajumalanpalveluksia ja hoitaa muuta jumalanpalveluselämää. Oikeus ja velvollisuus käyttää piispainkokouksen ohjeen mukaista virka-asua ja viran tunnuksia sisältyy myös tähän ehdotukseen, samoin kuin se ajatus, että diakonaatille ei varata hallinnollista mandaattia kirkolliskokouksessa, kirkkohallituksessa tai hiippakuntavaltuustossa.

Mitä tästä kaikesta sitten mahdollisesti seuraisi? Ensinnäkin seurakunnan julistus-, kasvatus- tai palvelutehtävissä voi jatkossa työskennellä sekä vihittyjä että vihkimättömiä, ikään kuin samoissa viroissa, saman oloisissa tehtävissä. Vihityillä olisi tietysti joitakin sellaisia oikeuksia, joita ei vihkimöttämillä ole. Tämä ei tietenkään ole sinänsä välttämättä kovin suuri ongelma, tämähän on nykyisinkin vallitseva tilanne. Toisekseen seurakunta valitsee virkaan tai työsuhteeseen ja irtisanoo siitä, kuten nytkin. Seurakunnan palvelussuhde edeltää aina vihkimystä, eli virkaan valinta voidaan katsoa vokaatioksi, mutta vihkimys ei siis ole kelpoisuusehto seurakunnan virkaan. Diakonaatin ala, siis se, mihin tehtäviin voidaan vihkiä, ei määräydy tehtävänimikkeen mukaan. Piispainkokous vahvistaa kelpoisuusvaatimukset, kuten nyt, yleiset vihkimisedellytykset ovat muuten kuten papistolla ja kellään ei ole subjektiivista oikeutta vihkimykseen. Tehtävän sisältö seurakunnassa ratkaisee voidaanko vihkiä diakonaattiin. Asian arvioiminen on piispan ja tuomiokapitulin asia. Hiippakuntaan kuuluminen määräytyy työ- tai asuinpaikan mukaan, se on siis luonteeltaan toteamistoimi, ei päätös. Piispan ja tuomiokapitulin kaitsenta koskee vihkimysvirkaa, ei seurakunnan palvelussuhdetta. Ja niin kuin on sanottu, ei kiintiötä kirkon hallintoon.

Mielenkiintoinen kysymys on, mikä tällaisen diakonaattiin vihkimisen merkitys mahtaisi olla? Pohdittaessa uudistuksen merkitystä tuntuu siltä, että tilanne on monella tavalla erilainen, kuin 40 vuotta sitten. Ehkä ne perusteet, joilla keskustelua on aikoinaan aloitettu, ovat nyt vähemmän tärkeitä. Toisaalta toimintaympäristön muutos on tuonut uusia haasteita tullessaan. Yhä moniarvoisemmassa yhteiskunnassa voisi kirkon työlle olla eduksi, että sen hengellistä työtä keskeisillä elämän alueilla tekevät työntekijät saisivat selkeän julkisen tunnustuksen asemastaan. Samalla diakonaattiin vihkimisellä olisi merkittävä asianomaisen hengellistä identiteettiä tukeva vaikutus, joka nykyaikana tuntuu ehkä tarpeellisemmalta kuin ennen. Toisaalta voidaan myös aiheellisesti kysyä, aiheuttaako vihittyjen ja vihkimättömien työntekijöitten työskentely samoissa tehtävissä enemmän kysymyksiä kuin antaa vastauksia. On oltu myös huolissaan siitä, että kirkossa syntyy raja vihittyjen ja vihkimättömien työntekijöitten välille. Se raja on nytkin olemassa, se ei poistuisi vaan siirtyisi eri paikkaan. Eräs kysymys on se, onko mahdollisesti niin, että identiteettiä vahvistava liittyminen osaksi kirkon virkaa muodostuu samalla rekrytoinnin esteeksi nykyään nuorille, joiden on vaikea sitoutua mihinkään pitkäksi aikaa. Toisaalta teologisesti tarkennettu vihkimyskäytäntö lähentäisi kirkon näkemystä vihkimyksestä muiden kirkkojen vihkimyskäsityksiin.

Arvoisa puheenjohtaja, hyvät kirkon edustajat. Nyt käsillä oleva esitys on monelle varmasti pettymys. Pyrittäessä etsimään ratkaisua, joka on teologisesti riittävän johdonmukainen, käytännöllisesti järkevä, juridisesti kestävä ja samalla taloudellisesti mahdollinen, joudutaan tekemään kompromisseja ja etsimään pienintä yhteistä nimittäjää. Asiaa valmistelleessa työryhmässä olemme olleet monta kertaa kahden vaiheilla, mitä tästä olisi ajateltava. Toisaalta matkan varrella on eri tahoilla useasti todettu, että nyt olisi syytä tehdä tälle asialle jotakin, joko tehdä uudistus tai sitten jättää tekemättä ja laittaa piste pitkälle prosessille. Ajattelen, että asia on hankala siinä mielessä, että matemaattisesti tai filosofisesti ei voi mitenkään todistella, että kannattaa tehdä niin tai näin. Me olemme työryhmässä ja kirkkohallituksessa valmistelleet näistä lähtökohdista sellaisen esityksen, joka on toteuttamiskelpoinen, jos se halutaan toteuttaa. Viime kädessä jonkun on päätettävä onko kirkolla tahtotila toteuttaa uudistus tässä muodossa tai sitten laittaa, niin kuin sanoin, piste pitkälle prosessille. Perusteluja ja käytännön ratkaisuja pohdittaessa helppoa, yksiselitteistä vaihtoehtoa ei ole. Nyt tarvitaan harkintaa ja viime kädessä selkeää päätöstä siitä, kuinka asiassa edetään.


Paluu