Puheenvuoro



Kippo Hannu, edustaja

Otsikko:
Kirkon keskusrahaston talousarvio vuodelle 2007 ja toiminta- ja taloussuunnitelma vuosille 2007-2009 (Kirkkohallituksen esitys 1/2006)

Täysistunto:
Maanantaina 6 päivänä marraskuuta 2006 klo 13.00

Teksti:
Arvoisa puheenjohtaja, hyvät kirkolliskokousedustajat. Aivan aluksi totean, että talousarvioesitys on selkeä. Siinä on hyvin kuvattuna eri yksiköiden toiminta-ajatukset, tavoitteet ja erityisperustelut. Siitä huolimatta olen Pekka Kelton kassa samaa mieltä siitä, että toiminnallisen puolen selvittäminen jonkin muunkin valiokunnan, kuin talousvaliokunnan kautta voisi olla paikallaan. Kun tutustuu esimerkiksi hiippakuntien toimintaan, voi iloita siitä, että esityksestä tulee vastaan kuva asiantuntevasta budjettivalmistelusta, selkeistä toiminnallisista tavoitteista. Yhtenä esimerkkinä, minkä voisi tässä mainita Oulun hiippakunnan saamelaistyön koordinaattorin, hiippakuntasihteerin virka. Virka kuuluu ilman muuta kokonaiskirkon vastuulle. Ehkä kannattaisi myös selvittää, olisiko valtiovallalta saatavissa hankkeeseen osarahoitusta, onhan hanke selkeää jatkoa saamen kielilain täytäntöönpanolle.

Itseäni havahdutti tämä Kirkon tilastollinen vuosikirja ja siitä paljastuva kuva meidän Oulun hiippakuntamme erityispiirteestä. Jos te katsotte tätä sivulla 11 olevaa kuvaa ja kuvittelette saranat tuohon Perhon kohdalle, joka on meidän hiippakuntamme alimmainen raja ja sitten pyöräytetään tuo Pohjois-Suomi tuolta vatsalleen alaspäin. Se menee yli Lapuan hiippakunnan, Tampereen hiippakunnan, Espoon hiippakunnan, Helsingin ja Porvoon hiippakunnan, se menee yli Suomenlahden, se menee yli Vironkin vielä, se taitaa mennä Latviaan tai peräti Liettuaan saakka. Kun sitten katsoo tätä meidän hiippakuntamme talousarvioesitystä, niin toivoisi tietysti sekä talousvaliokunnalta että kirkolliskokoukselta ymmärtämystä tämän laajan hiippakunnan tarpeisiin niin, että seurakunnat voisivat saada tuomiokapitulilta tarvitsemansa palvelut niin, että tuomiokapitulin olisi mahdollista saada sellaiset resurssit, että palvelu pelaisi.

Erityisenä ilona on myös joissakin hiippakunnissa viestinnän kehittämisen ja seurakuntaviestinnän tukeminen. On tärkeää, että kirkon ääni tulee selkeänä myös läheltä kotiseurakunnista ja omista hiippakunnista, eikä vain keskeisesti kirkon keskushallinnolta.

Myös kirkon tiedotuskeskus on ottanut ensimmäiseksi tavoitteekseen kehittää kirkon viestinnän ammattilaisille ja muille viestintästrategian mukaista koulutustarjontaa. Yhteistyötä tehdään tässä kirkon koulutuskeskuksen kanssa. Ehkä olisi syytä myös joskus tulevaisuudessa järjestää viestintäpäivien lisäksi myös yhteinen tapaaminen kristillisen median kanssa, jossa voitaisiin yhdessä keskustella yhteisistä asioista ja tavoitteista. Monessa talousarvion perustelussa kiinnitettiin huomiota kirkkoon sitoutumiseen ja seurakunnan jäsenyyteen. Sitoutuminen tapahtuu aina vain oikean sitouttajan, Jumalan muuttumattoman ilmoituksen, evankeliumin kautta. Moni muukin asia voi hetkellisesti näyttää sitouttavalta, mutta on vain löysää sitoutumista, eikä sitoutumista itse kirkon sisimpään olemukseen ja kirkon päähän Kristukseen. Kun muoti vaihtuu, niin hyvin äkkiä sellainen sitoutuminen sitten muuttuu irtaantumiseksi.

On hyvä, että kirkon tutkimuskeskus tutkii rippikoulujen nykytilaa. On myös rohkeasti mietittävä rippikoulutyön tavoitteita. Toimiiko vuonna 2001 hyväksytty rippikoulusuunnitelma käytännössä? Olisiko painopisteitä muutettava ja mihin suuntaan, kun nuorten aikuisten pako on ollut niin suuri? Sitten kun saadaan tuo Miksi kuulun kirkkoon -haastatteluaineiston pohjalta tehty tutkimus, siitä on käytävä hyvä ja perusteellinen keskustelu.

Sitten yksi yksityiskohta vain. Sivulla 47 on maksut kirkkojen kansainvälisille yhteistyöjärjestöille. Niiden loppusumma on tuon 884 000 euroa ja 200 päälle vielä. Haastattelin viime keväänä kahta afrikkalaista piispaa Sanansaattajaan. Kysyin, pyrkiikö Luterilainen maailmanliitto painostamaan heitä, heidän kirkkoaan rahalla. Kun sain vastauksen, jota en olisi toivonut, ajattelin, että en tunne afrikkalaista kulttuuria ja ajattelin, että he joutuivat vastaamaan kysymykseeni vastoin tahtoaan kohteliaisuudesta. Sanoin sitten, antaakseni heille hyvän perääntymistien, eikö ole aika rohkeaa sanoa, että painostusta on, koska olette avunsaajia. Silloin toinen piispoista sanoi: "Kyse ei ole rahasta, kyse on totuudesta". Toivon sydämestäni, että jos meidän kirkkomme edustajat ovat törmänneet siihen, että köyhiä kirkkoja painostetaan tekemään teologisia ratkaisuja uhkaamalla sulkea rahahanat, että siihen puututaan. Se on kirkollista imperialismia. Ei tunnu hyvältä olla myöntämässä määrärahoja, koska tulee näin huonoa palautetta.


Paluu