Puheenvuoro
Ylä-Autio Ilmari
,
edustaja
Otsikko:
Kirkkolain kirkollisten rakennusten suojelua koskevien säännösten muuttaminen, lakivaliokunnan mietintö 1/2012 kirkkohallituksen esityksestä 4/2012
Täysistunto:
Torstaina 8 päivänä marraskuuta 2012 klo 13.20
Teksti:
Herra puheenjohtaja, hyvät edustajat. Lakivaliokunnan puheenjohtaja esitteli hyvin valiokunnan mietinnön ja kuvasi erinomaisesti myös sen, miten mietintö heijastaa lähetekeskustelun henkeä ja edustajien tavoitteita. Myös Museoviraston asema uudistuksessa tuli hyvin esitetyksi, mutta korostan vielä mietinnön sisältöä tältä osin. Museovirasto on usein nähty sanelijan ja määrääjän roolissa. Myöskään asenteet Museovirastoa kohtaan eivät aina ole olleet myönteisiä. Lakivaliokunnan mietinnössä lähdetään siitä, että Museovirasto ikään kuin kutsutaan kirkon takarivistä etupenkille pohtimaan kirkollisten rakennusten suojeluun liittyviä kysymyksiä. Museovirastosta tulee yhteistyökumppani, tärkeä asiantuntija, joka kulkee yhdessä rintamassa seurakuntien ja kirkkohallituksen kanssa. Uskon myös, että yhteistyötä usein haitanneet henkilöristiriidat kyetään uudessa käytännössä hälventämään, kun lähtökohtana on yhteistyö, jossa hyväksytään Museoviraston asiantuntijan asema.
Selvennän asiaan esimerkin valossa ja arvioin, miten suojelupäätösten valmistelu olisi sujunut, jos olisi toimittu mietinnössä esitetyllä tavalla. Osallistuin kaupunginlakimiehenä akateemikko Alvar Aallon Aalto-keskuksen suojeluasiaan. Tavoitteena kaikilla osapuolilla oli suojella ainutlaatuista kokonaisuutta, josta Museovirasto lausunnossaan vuonna 2004 totesi seuraavaa. "Seinäjoen Aalto-keskus kuuluu suomalaisen modernin arkkitehtuurin huippusaavutuksiin, jonka asema osana modernia arkkitehtuurihistoriaa on yleisesti kansainvälisesti tunnettu." Tästä lähtökohdasta suojeluprosessi alkoi. Koulukadun pohjoispuolella ovat Lakeuden risti, joka valmistui vuonna 1960, ja vuonna 1965 valmistunut seurakuntakeskus, ja kadun eteläpuolella kaupungintalo, joka vietti 50-vuotisjuhlia äskettäin, kirjasto, valtion virastotalo ja teatterirakennus, joka on akateemikko Alvar Aallon viimeisin työ Suomessa, kenties koko maailmassa, vaikka Essenin oopperatalo tämän kunnian on itselleen ottanutkin. Lakeuden risti ja samalla tontilla oleva seurakuntakeskus suojeltiin kirkkolain perustella. Museovirasto yritti kaikin keinoin vaikuttaa siihen, että suojelupäätös olisi tehty rakennussuojelulain perusteella, jotta sillä olisi ollut paremmat mahdollisuudet sanella suojelumääräyksiä. Museovirasto haki jopa toimenpidekieltoa, kun se epäili, että seurakunta ryhtyy tarpeellisiin korjaustoimenpiteisiin muun muassa inva-wc:n ja invahissin osalta. Piti odottaa kaksi vuotta aina korkeimman hallinto-oikeuden päätökseen asti, jotta voitiin jatkaa suojelutyötä. Korkein hallinto-oikeus ei kuitenkaan päätöksessään kyennyt ratkaisemaan sitä, päätetäänkö asia kirkkolain vai rakennussuojelulain perusteella, vaan tyytyi toteamaan, että ilmeisesti tullaan käyttämään rakennussuojelulakia. Kirkkohallituksen päätös kuitenkin asiasta saatiin aikaan.
Kadun toisella puolella käytiin kovaa kädenvääntöä suojelumääräyksistä. Museovirastoa ei koettu yhteistyökumppaniksi vaan viranomaiseksi, joka saneli ehdotuksia eikä niistä kovin helposti antanut periksi, vaikka siihen aihetta olisi ollutkin.
Kaikella edellä kerrotulla haluaisin sanoa, että jos lakivaliokunnan mietinnössä ehdotetut näkemykset olisivat olleet voimassa tuohon aikaan, Aalto-keskuksen suojelu kadun molemmilla puolilla olisi sujunut hyvässä hengessä ja yhteisiä suojeluarvoja etsien. Museoviraston rooli yhteistyökumppanina, merkittävänä asiantuntijana korostuu, kun lakiuudistus saadaan aikaan. Motivaatio yhteistyökumppaneitten kesken vahvistuu, kun yhdessä tehdään mietinnössä kuvattuja arvioita. Museoviraston valitusoikeus on oikeusvaltioperiaatteen mukainen.
Paluu