Puheenvuoro



Mölsä Matti, edustaja

Otsikko:
Kirkon strategiaa vuoteen 2015 laativan työryhmän väliraportti (Ilmoitus kirkolliskokoukselle 2/2007)

Täysistunto:
Tiistaina 8 päivänä toukokuuta 2007 klo 12.30

Teksti:
Edustaja Mölsä Matti: Arvoisa puheenjohtaja. Käytäväkeskustelussa tässä välillä tuli mielenkiintoista palautetta. Aamupäivällä koskettelin kolmea aihetta. Yhdessä moitittiin kaikista kolmesta, ja kaikista kolmesta sain erikseen kiitosta, että näin eri tavalla voidaan asiaan suhtautua. Tiivistäen tämä moite on mielestäni seuraava: ei ole korrektia ja kirkolliskokouksen arvon mukaista tuoda täällä esille kirkon toimintaan liittyviä kriittisiä näkemyksiä. Ne pitäisi esittää muualla. Kuulijakunta täällä on vaivaantunut, selvä se.

Olen eri mieltä. Täällä, jos missä, on syytä tuoda esille sellaisia kirkon ongelmia, joita esiintyy. Ne eivät ole vain seurakuntakohtaisia, eivätkä hiippakuntakohtaisia. Täällä on edustajia ympäri maata, ja kun ongelmakohtia käsitellään täällä, niitä käsitellään ainakin käytäväkeskusteluissa, ja myös seurakunnissa ympäri maata. Kirkon yhteinen pahe on se, että epämiellyttävistä ja vaikeista asioista usein vaietaan ja niitä peitellään ja väheksytään. Tutkimukset ja kokemukset kuitenkin osoittavat, että tällainen liian usein pahentaa asioita, mistä usein seuraa muun muassa monesti mainittuja terveyshaittoja. Jos kuulijakunta on vaivaantunut, se on mielestäni mahdottoman hyvä asia. Sehän tarkoittaa sitä, että sana on jotenkin sattunut. Kukapa viitsisi vaivautua tai närkästyä täysin yhdentekevistä asioista. Olen ainakin omasta mielestäni sopuisa mies, mutta en pelkää enkä arastele, epäröi, tuoda esille vaikeita ja epämiellyttäviäkin asioita sopivissa ja joidenkin mielestä sopimattomissakin paikoissa. Pääasia on, että ongelmapaise puhkaistaan, että pahentunut veri pääsee ulos. Kyllä täällä moni muukin tuntojaan tuulettaa; kyllähän se on päivien aikana kuultu. Ja niinpä epäilenkin pahasti, että seuraava puheenvuoroni tulee aiheuttamaan vaivaantuneisuutta hyvinkin monen taholta, mutta heti alkuun totean, että en ole esittämässä mitään omakohtaista kokemuskertomusta. Monet jäljempänä esittämäni ajatukset perustuvat paitsi omiin, myös muiden maallikkojen ja myös kirkon työntekijöiden kanssa käymiini keskusteluihin ja kirjeenvaihtoon ja julkisuudessa esitettyyn tutkimukseen ja selvityksiin eli pohja on hyvin laaja. Ei koske yksittäisiä, vaan melkoinen määrä ihmisiä on tämän takana.

Monessa seurakunnassa asiat ovat todella hyvin, mutta näin ei suinkaan ole kaikissa. Sen vuoksi on mielestäni puhuttava asioista sellaisena, kuin ne joskus näyttävät olevan. Pelkkä liian usein kirkossa tullut "hyvin menee" ei vie asioita oikeaan suuntaan. Erikoisesti tulevaisuuden suunnittelussa asioita pitää tarkastella useammaltakin puolelta, myös nurjalta puolelta, vaikka se joskus saattaa tuntua pahalta. Olen luvannut tälle porukalle, jonka asialla täällä olen, tuoda asian esille, enkä petä lupausta. Sen teen, pahentui joku tai ei. Kirkkomme on valmistelemassa strategiaa vuoteen 2015. Strategia on toimintamalli, jota noudattamalla päästään vision kuvaamaan tilanteeseen. Nyt käsiteltävässä strategiatyöryhmän väliraportissa luetellaan viisi vision toteuttamiseksi haluttua tavoitetta. Kaikki ne ovat sellaisia, joissa myös maallikkous, muun kirkon toiminnan ohella, tulee olemaan hyvin merkityksellistä. Maallikkous on otettava strategiassa todella vakavasti. Kirkon tulevaisuus on suuressa määrin maallikoiden varassa, haluttiinpa sitä todella tai ei. Maallikkotoiminnan laajentamisella ja vahvistamisella hengellinen elämä vahvistuu, kirkon jäsenyyden merkitys kasvaa, rakenteet palvelevat entistä paremmin toimintaa, vuorovaikutus lisääntyy kirkon viestinnässä, kirkon jäsenet sitoutuvat vastuuseen heikommista ja kirkon uudistuminen jatkuu. Tätähän maallikkotoiminta nimenomaan on. Siihenhän se tähtää.

Kunnioitettu piispamme Voitto Huotari sanoi sattuvasti Mikkelin hiippakunnan toteuttamassa maallikkotoiminnan kehittämistyöryhmän loppuraportin saatesanoissa, joissa yhdistyi maallikkous, nuoret aikuiset ja hieman varttuneemmat aikuiset: "Maallikkous on toimintaa arkielämäkristittynä. Maallikkouden uudistaminen on kirkkomme uudistuksen kivijalka. Vain maallikkojen aktiivisuuden varassa seurakuntaelämämme voi uudistua ja sopeutua tämän ajan nuorten ja keski-ikäisten elämän sykkeeseen." Tähän voi yhtyä, joka ikiseen sanaan. Reijo Peltola totesi 1967 artikkelissaan: "Kirkko on avoinna korjauksia varten". "Kokemus osoittaa, että ulkonainen ahdistus on ollut riittävä vaikutin herättämään kristityt keskinäiseen yhteyteen, joka sitten saattaa säteillä oman piirin ulkopuolelle. Kenties me Suomessakin olemme kristillisenä kirkkona lähestymässä tällaista vaihetta." Tämäntapaisia ajatuksia esitettiin 40 vuotta sitten. Onko kuluneina vuosikymmeninä tapahtunut toivottua keskinäistä yhdistymistä ja ovatko kirkkomme rakenteet ja toiminta muuttuneet avoimempaan suuntaan?

Toivottuun suuntaan on menty, mutta paljon olemme tuhlanneet aikaa ja resursseja keskinäiseen, hedelmättömään kiistelyyn, mikä on vienyt voimia toteuttaa kirkon perimmäistä tehtävää, elikkä julistaa Jumalan sanaa, jakaa sakramentteja sekä toimia muutenkin kristillisen sanoman levittämiseksi ja lähimmäisenrakkauden toteuttamiseksi. Täällä on jo lukuisia kertoja tuotu esille näitä erimielisyyksiä, mitä tälläkin hetkellä on. Esimerkkeinä kertauksen vuoksi, ettei pääse unohtumaan, on jo 20 vuotta jatkunut ja yhä jatkuva erimielisyys ja jännite naispappeudesta, ja aina "ajankohtainen" väittely homojen ja lesbojen elämäntavan oikeutuksesta ja heidän oikeudestaan osallistua omana itsenään kirkon toimintaan. Pitkään on myös vellonut keskustelu siitä, voiko kirkko ja millä tavalla, olla mukana heidän elämänsä eri vaiheissa. Ja nyt sitten tulee sitä, josta kenties pahennutaan, mutta tämä on monelta taholta kuultua faktaa.

Kirkon työntekijöiden ja maallikoiden toiminnan välillä on usein jännitettä. Henkilöstö saattaa kokea, että maallikot sekaantuvat heidän työhönsä ja häiritsevät sitä. Monien mielestä maallikot ovat täysin tarpeettomia juuri heidän työalallaan. Sen osoittaa esimerkiksi kirkon nelivuotiskertomus 00-03. Tästä jännitteestä pitäisi päästä tai ainakin saada sitä lievennettyä. Joskus tuntuu, että työntekijöiden on vaikeaa kohdata maallikoita aidosti, ilman tietyn seurakunnallisen kulttuurin omaksumisvaatimuksia. Ei haluta hyväksyä, että maallikko voi toimia myös itsenäisesti, ja että hän ei ole maallikko toimiessaan sellaisessa kirkon tehtävässä, mikä on lähellä maallikon omaa elämää ja ammattitaitoa. Monet seurakunnan työntekijät edellyttävät, ainakin ilmeisesti alitajuisesti, että maallikon on toimittava sellaisissa rajoissa, joissa työntekijä saa sanoa viimeisen sanan ja tarvittaessa viheltää pelin poikki. Työntekijän on joskus vaikeaa kohdata maallikko omana itsenään. Työntekijän ja maallikon suhteen luonne ei käytännössä aina kasva aikuismaiseen, vastavuoroiseen yhteyteen. Viesti kuulostaa ajatukselta: olkaa toki aikuisia, mutta me valvomme.

Nuorten aikuisten eroaminen kirkosta kertoo jotakin siitä, miten he kokevat kirkon. Kirkon sisällä olisi entistäkin enemmän paneuduttava heidän maailmaansa. Nuorille aikuisille kirkolla on oltava asiaa, kunnon asiaa. Kirkon holhoaminen, kaikkitietävyys ja valmiiksi annettu ei heitä tyydytä. Nuorille aikuisille on tarjottava mahdollisuus vaikuttaa; osallistuminen ei riitä. Maallikkoina heihin on suhtauduttava aikuisina, ei jonkinlaisina seurakuntaoppilaina, joita opetetaan ikään kuin he tarvitsisivat jonkinlaista isoiskoulutusjatkoa. Näin vahvasti tuotiin eräässä asia esille. Tasa-arvoinen yhteys jää monesti toteutumatta. Aikuismainen yhteys seurakunnan työntekijöiden ja maallikoiden kesken edellyttää tehtäviinsä paneutuvaa maallikkojoukkoa, joka tarvitsee seurakunnan työntekijää vain siinä, mikä tämän tehtävä on.

Lainsäädäntö antaa maallikoille riittävät puitteet seurakuntaelämän kehittämiseen ja vastuulliseen toimintaan. Kirkon ja seurakunnan toimiva subjekti on seurakuntalaiset, kastetut jäsenet. On uskallettava sanoa selkeästi, että kirkon näkyvä toiminta on sen jäsenten toimintaa. Tämän lisäksi seurakunnissa on palkattuja virkoja ja toimia sanan ja sakramenttien jakamista, kirkollisia toimituksia sekä muita lainsäädännön ja harkinnanvaraisia tehtäviä varten. Juhani Veikkola otti kantaa 1994 Seurakunta 2000 -mietinnössä tällä tavalla kirjassa Mahdollisuuksien murros: "Seurakunnan on löydettävä ne luontaiset yhteydet, joissa ihmiset elävät ja elettävä rohkeasti omalla alueellaan kansankirkkona, nojautuen ihmisten yleiseen oikeustajuun ja terveeseen järkeen". Seurakunnan jäsenten on siis voitava itse muodostaa oma toiminnallinen kulttuurinsa. Työntekijöiden tehtäväksi jää sanan ja sakramenttien jakaminen sekä yhteydenpito. Työntekijän asiana on myös kouluttaa, valmentaa, tukea ja rohkaista maallikkoa, mutta ei kaikkitietävänä ja kaikkiosaavana neuvoa ja valvoa häntä joka käänteessä. Maallikkoon on myös luotettava. Maallikon tehtävä ei ole tunkea tekemään työntekijän työtä. Työntekijän identiteetti on hänen erityistehtävässään ja koulutuksessaan. Kuitenkin työntekijän olisi uskallettava tulla tukemaan myös sellaista prosessia, jota hän ei koulutuksensa ja kokemuksensa perusteella pysty itse hallitsemaan. Tämä merkitsee turhan kontrollin poistamista työntekijän toimenkuvasta. Työntekijällä tulisi olla rohkeutta keskittyä omaan työhönsä ja luottaa siihen, että maallikot tekevät lopun. Jos kokemukset eivät tähän rohkaise, on syytä katsoa peiliin, molemmin puolin.

Toisaalta täytyy todeta, että myös maallikoiden olisi aihetta ryhdistäytyä ja luottaa enemmän omiin kykyihinsä ja järkeensä tehtävien hoidossa. Liian usein edellytetään, että erilaisissa piireissä, kokoontumisissa ja tehtävissä olisi joku työntekijä mukana teologisena asiantuntijana. On kuitenkin yleisesti tunnustettava, että valtaosa niistä kirkon tehtävistä, joissa maallikko voi toimia, ovat aivan arkisia ja maallisia asioita, joita kuka tahansa voi hoitaa oman järkensä, kykynsä sekä oman ammatti- ja elämänkokemuksensa mukaan. Harvemmin ne edellyttävät erikoisia teologisia tietoja tai tehtäviä, pohdintoja. Tehtäviä ei pidä hengellistää liikaa. Maallikon toiminnan perusteeksi riittää usein arkipäiväkristillisyys. Siinä hän toteuttaa kirkon tehtävää.

Tulevaisuudessa kirkon olisi keskityttävä maallikoiden rekrytointiin, olipa kysymyksessä luottamushenkilö, vapaaehtoinen tai muu seurakuntalainen. Rekrytointi-sanaa käytän tässä vapaasti merkitsemään kaikenlaista kutsua tulla mukaan kirkon toimintaan. Tämä edellyttää työntekijöiltä valmiutta vahvistaa työnkuvaansa ohjaajina ja koordinoijina. Koulutusta voidaan saada ja antaa molemmin puolin, aina kokemuksen mukaan. Myös maallikot voivat kouluttaa työntekijöitä. Maallikoiden, nimenomaan luottamushenkilöiden ja vapaaehtoisten, rekrytointi edellyttää selkeiden toimenkuvien laatimista, niihin liittyvien valmiuksien kartoittamista, koulutuksen järjestämistä, toiminnan organisointia sekä vastuiden määrittelyä. On oltava tarjolla selkeät toimenkuvat maallikkotyöhön haluaville. Kun maallikoilla on omat vahvuutensa, heille on suunniteltava omat tehtävänsä, joita he voivat ja toisaalta saavat tehdä voimiensa mukaan pitkäjänteisesti. Tehtävien kasaantumista yksille ja samoille olisi vältettävä. Mitä useammat saavat tehtäviä seurakunnassa, sitä enemmän meillä on seurakuntaan omakohtaisesti sitoutuneita jäseniä. Rekrytointi olisi parhaiten järjestetty, jos se olisi kattavasti jotensakin samanlainen koko maassa. Seurakuntien joskus liioiteltu omaleimaisuus vaikeuttaa rekrytointia. Se aiheuttaa poukkoilua ja liiallista seurakuntien toiminnan näennäistä erilaistumista. Tosiasia kuitenkin tietenkin on, että kaikissa seurakunnissa tehdään varsin samanlaista työtä. Tämä nyt on vähän seurakuntakohtaista, mutta maallikkotehtävien vaihto esimerkiksi parin vaalikauden jälkeen voisi olla hyödyllistä. Jatkuvuus ja kokemus ovat hyviä asioita, mutta on niillä haittansakin. Hyvin pitkä toimiminen samassa tehtävässä voi aiheuttaa sen, että se personoituu liiaksi tekijänsä mukaan. Uudistuminen vaikeutuu, ei haluta jakaa vastuuta, vaan pidetään se mieluummin vain omissa käsissä. Hyviä ja huonoja puolia.

Päätöksentekoprosessissa kirkkomme on jo nyt luottamushenkilöpainotteinen. Seurakunnissa, hiippakunnissa ja kirkolliskokouksessa merkittävät päätökset tekee luottamushenkilöenemmistöinen päättäjäkunta. Päättäminen on kuitenkin monesti varsin muodollista. Hyväksytään liian helposti virkamiesvalmistelijoiden evästykset, että asia on jo valmisteltu niin pitkälle ja siihen on jo uhrattu niin paljon rahaa, että sen muuttaminen ei ole enää päätösvaiheessa käytännössä järkevää tai mahdollista. Maallikoiden on kuitenkin otettava käsiinsä se todellinen päätösvalta, mikä heille on lainsäädännössä annettu. Luottamushenkilöiden on itsensä otettava vastuu seurakunnan tulevaisuudesta. Jos ja kun päätöksiä arvostellaan, arvostelu kohdistuu harvemmin valmistelijoihin, kyllä se yleensä päättäjiin, oliko se hyvä tai huono.

Sitten nimenomaan strategia, oikein konkreettisesti. Maahanmuuttajapolitiikan lisäksi kirkolla tulisi olla maassamuuttopolitiikka, joka tarkoittaa huomattavasti suurempia ihmisjoukkoja. Seurakuntien väestön vaihtuminen voi olla jopa 10-20 % vuosittain. Siihen sekä siitä johtuviin seuraamuksiin ja toimenpiteisiin, olisi paneuduttava vakavasti. Koko maahan, kaikkiin seurakuntiin, olisi luotava yhdenmukainen kehyssuunnitelma siitä, miten seurakuntiin muuttajiin suhtaudutaan; miten heidät otetaan vastaan. Seurakunnat voivat tietenkin oman olemuksensa mukaan sopeuttaa sen omaan toimintaansa, mutta kirkon jäsenen tulisi kuitenkin saada kaikkialla kokemus, että hänet huomataan; että hän on todella tärkeä. Kun tähän keskitytään, joudutaan käymään läpi kirkon ja sen seurakuntien koko toiminta, ja se on tehtävä läpinäkyvästi. Maassamuuttopolitiikankin hyvä toteuttaminen auttaa osaltaan monia tässä strategiassa visioituja tavoitteita. Hengellinen elämä vahvistuu, kirkon jäsenyyden merkitys kasvaa ja kirkon uudistuminen jatkuu. Onnea ja menestystä strategian 2015 laatijoille.


Paluu