Puheenvuoro



Räsänen Niilo, edustaja

Otsikko:
Seurakuntarakenteiden kehittämisen päälinjat (Kirkkohallituksen esitys 11/2012)

Täysistunto:
Maanantaina 5 päivänä marraskuuta 2012 klo 13.00

Teksti:
Arvoisa puheenjohtaja, hyvät sisaret ja veljet. Aluksi haluan antaa tunnustuksen työryhmälle, joka on laatinut Seurakuntarakenteiden kehittämisen päälinjat -esityksen. Esitys on johdonmukainen ja hyvin perusteltu. Erityisesti iloitsin siitä, että myös tällaisessa hallinnollisessa kysymyksessä kartoitetaan teologiset perusteet ja sijoitetaan käsiteltävä asia oikein adiafora- eli ehdonvallan kysymykseksi. Vaikka kuntauudistus haastaa seurakuntarakenteet, työryhmä ei ole tyytynyt käsittelemään hallintoa erillisenä asiana vaan painottaa kirkollisen hallinnon perimmäistä tehtävää eli evankeliumin esillä pitämistä. Kunnan tehtävänä on tuottaa palveluja, seurakunnan tehtävänä on olla Raamatun sanan ohjaama hengellinen yhteisö. Kirkkohallituksen esityksessä on hyvä ja perusteltu ratkaisu seurakuntarakenteiden päälinjoille. Tätä hiomalla uskon lopullisen mallin löytyvän.

Kiinnitän huomion muutamaan pienempään yksityiskohtaan. Esityksessä todetaan, että seurakuntayhtymään kuuluvat seurakunnat voivat kuulua myös eri hiippakuntiin. Jos kysymyksessä on vain kieleen perustuva hiippakuntajako, esitys on hyväksyttävissä. Muissa kuin kielellisissä kysymyksissä tällainen jako kuulostaa hallinnollisesti sekavalta. Teksti olisi syytä avata lukijalle. Toiseksi esityksessä todetaan, että uuden mallin valmisteluvaiheessa selvitetään mahdollisuutta tehdä poikkeuksia parokiaaliperiaatteeseen. Näitä voisivat olla muun muassa luottamushenkilöpaikan säilyttäminen entisessä seurakunnassa toimikauden loppuun ja jäsenyys kielellisin perustein muodostetussa seurakunnassa. Lisäksi todetaan, että poikkeuksen voisi tehdä myös ikääntynyt henkilö, joka terveydellisistä syistä muuttaa yhtymän toisen seurakunnan alueella olevaan palvelukeskukseen. Mielestäni tämäntyyppisiä joustoja tarvitaan. Ei ole järkevää, että hallinto pakottaa seurakuntalaisen ratkaisuihin, jotka eivät ole hänelle luontevia. Hallinnon tulee tällaisessa tilanteessa joustaa ja palvella seurakuntalaisia, eikä päinvastoin. Jos seurakuntalainen siirtyy maantieteellisen seurakuntarajan toiselle puolelle, hänellä tulisi olla mahdollisuus säilyttää seurakuntayhteys ja samalla jäsenyys hänelle tärkeään seurakuntayhteyteen.

Ja lopuksi haluan jättää pohdittavaksi ja kyseenalaistaa itsestään selväksi muodostuneen väittämän, joka esiintyy myös tässä asiakirjassa, että verotusteknisistä syistä saman kunnan alueella sijaitsevien seurakuntien on kuuluttava samaan seurakuntayhtymään. Tätä samaa argumentointiahan käytetään myös yksittäisen seurakuntalaisen kohdalla. Evankelis-luterilainen kirkko ostaa veronkantopalvelut verohallinnolta, minkä vuoksi yhden kunnan sisällä ei ole voinut olla kahta eri kirkollisveroprosenttia. Tässäkin asiassa aloiteoikeus kirkkolain muuttamiseen on kirkolla. Byrokratia tai tietokoneohjelma ei saa pakottaa tekemään ratkaisuja, joita muuten ei tehtäisi. Käsissämme oleva esitys kysyy heti alussa, kuudennella rivillä, ovatko rakenteet riittävän joustavia ja uudistuskykyisiä. Veronkannossakin on löydettävissä joustavia ja uusia ratkaisuja, jos tämä kysymys avataan.


Paluu