Puheenvuoro



Vikström Björn, biskop

Otsikko:
Uusi avioliittolaki, yleisvaliokunnan mietintö 3/2015 edustaja-aloitteesta 2/2015

Täysistunto:
Torstaina 5 päivänä marraskuuta 2015 klo 10.30

Teksti:
Niin kuin edustaja Niemelä totesi, käsittelemämme asia on hyvin arkaluontoinen ja vahvoja tunteita herättävä. Tästä syystä pidän ihailtavana asiana, että valiokunta on pystynyt saamaan kasaan yhteisen mietinnön, jonka taakse kaikki sen jäsenet ovat olleet valmiit astumaan. Kaikki kunnia tästä valiokunnalle, sen puheenjohtajalle ja sihteerille.

Tämänkaltaisen keskitien löytämisellä ja kulkemisella on kuitenkin aina hintansa. Mietinnössä keskitytään hyvin pitkälti kirkon avioliittokäsitykseen luettelemalla mitä eri elimet kirkossamme ovat siitä eri aikoina lausuneet. Sen sijaan mietinnössä ei mielestäni tarpeeksi luoda katseita ympäröivään todellisuuteen. Kirkossamme ja yhteiskunnassamme, papistossa ja muissa työntekijäryhmissä, luottamuselimissä, myös täällä kirkolliskokouksessa, meillä tulee luultavasti kohta olemaan ihmisiä, sisaria ja veljiä, jotka elävät samaa sukupuolta olevan aviopuolison kanssa. Miten me yhdessä valmistaudumme tähän? Korostan sanoja "me yhdessä".

Aivan liian usein kirkon selvityksissä puhutaan siitä, miten "me" kirkkona suhtaudumme "noihin". Noihin, jotka ovat toisenlaisia, poikkeavia. Tällöin edellytetään, ehkä tiedostamatta, että me, jotka edustamme kirkkoa, olemme normaaleja, Jumalan alkuperäisen luomistahdon mukaisia heteroita. Mutta kaikki kirkon kastetut jäsenet ovat samassa määrin Jumalan lapsia, ja siinä missä yksi jäsen kärsii, muutkin kärsivät. Mutta onneksi myös siinä missä yksi jäsen iloitsee, muutkin saavat iloita hänen kanssaan.

Mietinnössä on valittu samanlainen tulokulma kuin mihin yleensä kirkon ja esimerkiksi sen piispojen tuottamissa lausunnoissa viime vuosikymmeninä on totuttu. Pitäydytään tiukasti kirkon aikaisemmissa päätöksissä oppikysymyksissä, samalla kun kehotetaan kirkon kaikkia jäseniä ja työntekijöitä henkilökohtaisella tasolla kohtelemaan kaikkia ihmisiä kunnioituksella ja ymmärryksellä lähimmäisenrakkauden nimessä. Tämä on toki suuri askel eteenpäin niiltä ajoilta, jolloin seksuaalivähemmistöjen edustajia syyllistettiin, haukuttiin ja haluttiin sulkea kristillisen elämän ulkopuolelle.

Vastaavanlainen kaksoisstrategia on havaittavissa nykyisen paavin toiminnassa. Paavi Franciskus sanoo olevansa oppikysymyksissä kirkon uskollinen poika, samalla kun hän kehottaa kirkon edustajia osoittamaan pastoraalisissa kohtaamisissa armahtavaisuutta muun muassa eronneita ja uudelleen vihittyjä sekä seksuaalivähemmistöjen edustajia kohtaan.

Kuten sanoin, tämä kaksoisstrategia on askel parempaan suuntaan. Ongelma vain on se, että se on pitkällä aikavälillä kestämätön. Se on kestämätön, koska asenteiden muuttaminen ei voi olla heijastumatta kirkon käytäntöihin ja oppiin. Se on kestämätön, koska kristillinen usko, joka ei näyttäydy rakkaudessa, on kuollut. Kaksoisstrategia on kestämätön, koska rakkaus, joka ei myöskin tavoittele oikeudenmukaisuutta, on hampaaton ja naiivi. Tämän paavikin tulee oppimaan, jos hän saa elää.

Tämän paavin konservatiiviset vastustajat katolisessa kirkossa ovat jo kauan sitten huomanneet, ja siksi he pelkäävät mihin paavin sanomiset ja hänen henkilökohtainen esimerkkinsä tulee johtamaan. Paine kirkon opin uudelleenmuotoilemiseen kasvaa sielläkin koko ajan. Ajankohtaisena esimerkkinä on juuri eronneiden ja uudelleen vihittyjen mahdollisuus nauttia ehtoollista. Vallitsee melko laaja yhteisymmärrys siitä, että nykyinen käytäntö, missä nämä ihmiset eivät pääse ehtoolliselle, on kestämätön; se on pastoraalisesti kestämätön, se on kestämätön ajatellen ihmisten pelastusta. Mutta silti asialle ei pystytä mitään tekemään, koska avioliitto on sakramentti.

Mutta takaisin meidän todellisuuteemme. Minusta kirkkomme suhtautuminen uuteen avioliittolakiin pitää selvittää, ei ihmisoikeuksien näkökulmasta, vaan juuri oikeudenmukaisuuden näkökulmasta. Silloin me olemme profeettojen ja Jeesuksen linjoilla. Tarvitsemme kirkossamme selvitystä siitä, mitä sanottavaa kirkollamme on ihmisten välisestä rakkaudesta yleensä. Lutherin ja Mannermaan oppi kahdesta rakkaudesta, eli oppi inhimillisestä rakkaudesta jumalallisen rakkauden vastakohtana, sopii hyvin vanhurskauttamisoppiin, mutta mielestäni hyvin huonosti, kun yritämme ymmärtää sitä rakkautta, joka yhdistää osapuolia parisuhteessa; olkoon sitten kyse eri tai samaa sukupuolta olevasta parista. Tarvitsemme selvitystä siitä, miten näemme eri seksuaaliset identiteetit ja eri seksuaaliset suuntautuneisuudet osana Jumalan jatkuvaa luomistyötä. Ilmaisevatko ne luomakunnan ihmeellistä moninaisuutta vai valitettavia työtapaturmia Luojan toiminnassa?

Miten voimme parhaiten tukea sekä eri että samaa sukupuolta olevien parien halua pysyä yhdessä sitoutuneessa, toivottavasti elämän pituisessa suhteessa? Onko kirkollinen vihkiminen vai muu julkinen toimitus paras väline tähän, vai onko muita ratkaisuja? Miten autamme ja tuemme ydinperheitä, yksinhuoltajaperheitä, uusperheitä, sateenkaariperheitä ja avosuhteessa eläviä? Mitä sanottavaa meillä on sinkuista ja heidän seksuaalielämästään? Selvitettävää riittää. Mietinnön esittämät jatkotoimenpiteet ovat tarpeellisia, mutta mielestäni riittämättömiä. Ne antavat kuitenkin välttämättömälle prosessille suunnan. Olen vakuuttunut, niin kuin mietinnössäkin sanotaan, että muun muassa piispainkokous ja varmaan monet muutkin toimijat joutuvat jatkamaan tätä selvitystyötä. Kiitos.


Paluu